Väkivallatonta mainetta kannattaa suojella

Kansainvälisille toimijoille voidaan tarjota pakkokeinojen ja uhkausten sijasta myönteisiä kannustimia, mutta niiden vaikutusta ei ole analysoitu kansainvälisen politiikan tutkimuksessa laajasti. Kirjallisuus on näiltä osin melko puutteellista. Tutkijat eivät vieläkään ole onnistuneet vakuuttamaan kovia valtoja siitä, että diplomaattiset keinot voivat kantaa hedelmää turvallisuuspolitiikassa.

Kovien valtojen kannattaa vastakin pitäytyä siinä, missä niillä on jo etulyöntiasema, eli sotilaallisen kapasiteetin kehittämisessä ja hyödyntämisessä. Pehmeiden valtojen vahvuutena puolestaan ovat vaihtoehtoiset strategiat, kuten välitys- ja neuvottelutaidot sekä neutraalien viestintäympäristöjen luominen.

Suomen ulkoministeriö on nähnyt paljon vaivaa selvittääkseen, millaisia taloudellisia ja perustuslaillisia vaikutuksia Suomen turvallisuudelle koituisi, jos maa päättäisi liittyä Natoon. Yksi monista selvityksistä on suurlähettiläs Antti Sierlan johdolla laadittu Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutukset joulukuulta 2007. Lisäksi puolustusministeriön alainen Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta (MTS) selvittää säännöllisesti suomalaisten näkemyksiä maan turvallisuudesta ja liittymisestä Natoon.

Paljon vähemmän sen sijaan kuulee näkemyksiä siitä, miksi Suomen ei pitäisi konfliktinratkaisun näkökulmasta harkita Natoon liittymistä.

Ulkoministeriö on ilmaissut varsin selvästi kantansa, jonka mukaan Suomen tulee tavoitella vahvaa asemaa konfliktien välittäjänä. Rauhanvälityksen toimintaohjelmassa vuodelta 2011 hallitus toisti sitoutumisensa välittäjänä toimimiseen. Se lupasi sijoittaa aiempaa enemmän rahaa kansainvälisiin välitysohjelmiin ja pestata niihin lisää suomalaisia.

MTS:n kyselyjen mukaan 70 prosenttia suomalaisista ei halua maata Natoon. Suurlähettiläs Sierla oli selvityksessään sitä mieltä, ettei Suomi puolustusliiton jäsenenä saavuttaisi turvallisuussektorilla paljonkaan. Tunnetuimpiin kuuluva vastaväite sotilaalliselle liittoutumiselle tiivistyy sanontaan ”Historiaa ei voi muuttaa jälkikäteen.”

Jos Suomi mielii vahvaksi välittäjäksi, sen kannattaa karttaa Nato-jäsenyyttä, koska välittäjän tärkein ominaisuus on uskottavuus. Riitapukareiden on pystyttävä luottamaan kolmanteen osapuoleen, kunnioittamaan sitä ja suhtautumaan siihen puolueettomasti. Näitä ominaisuuksia eivät pysty tarjoamaan Yhdysvallat tai Britannian ja Ranskan kaltaiset vahvat eurooppalaisvallat – ja juuri siksi ne eivät saavuta kummoisia tuloksia välittäjinä.

Vaikka Nato muuttaisi strategista konseptiaan miten paljon tahansa, valtaosa ihmisistä pitäisi sitä edelleen sotilasliittona. Konfliktinratkaisun ja neuvottelun teorioissa puolestaan korostetaan painokkaasti sovittelun merkitystä kaikkien osapuolten toiminnassa.

Välittäjän olisi äärimmäisen vaikea päästä Nato-jäsenenä sovittelun ihanteeseen, koska liittouma on usein mukana operaatioissa, joissa sotilaita lähetetään toisten valtioiden alueelle. Lisäksi Naton maine on tahraantunut monilla konfliktialueilla, joilla välitystoiminnalle on huutava tarve. Yleensä syynä ovat tiettyjen Nato-maiden taktiset ja operationaaliset virheet, jotka ovat aiheuttaneet kohtuuttomasti kärsimystä siviileille ja joiden vuoksi paikallisväestö on ollut tyytymätön.

Liittoutuminen voi estää uusia valloittajia hyökkäämästä Viroon, joten Nato-jäsenyys oli maalle looginen askel.

Kun uusi jäsen liittyy Natoon, konfliktien osapuolet arvottavat sen nopeasti liittouman yleisen toiminnan perusteella, eivät yksittäisenä jäsenmaana. Jäsenet siis jakavat onnistumisten ohella Naton epäonnistumiset ja virheet.

Jos Suomesta jonain päivänä tulee Naton jäsen, sillä ei enää ole paluuta liittoutumattoman maan maineeseen. Uskottavuus väkivallattomana ja neutraalina toimijana on siinä vaiheessa tuhraantunut, ja välittäjänä toimiminen kriisinhallinnassa ja konfliktinratkaisussa vaikeutuu merkittävästi.

Viron puolestaan oli liityttävä Natoon, kun se sai itsenäisyytensä takaisin – riippumatta siitä, kuinka korkealle se arvotti diplomaattisen ja rauhanomaisen konfliktinratkaisun tai mahdollisen puolueettomuuden. Viro oli kautta historiansa tullut valloitetuksi idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä.

Kansainvälisessä politiikassa päättäjillä on taipumus vetää yhtäläisyysmerkit historian ja nykypäivän välille. Liittoutuminen voi estää uusia valloittajia hyökkäämästä Viroon, joten Nato-jäsenyys oli maalle looginen askel. Suomen ja Viron välinen ero näkyy selvimmin, kun muistetaan Molotovin–Ribbentropin sopimuksen ja toisen maailmansodan seuraukset sekä se, että Suomi selvisi niistä itsenäisenä.

Viron pinta-ala ja väestö ovat selvästi pienemmät kuin muiden Pohjois-Euroopan maiden, samoin bruttokansantuote. Niinpä Viron on suhtauduttava riskeihin äärimmäisen varovaisesti. Vaikka Viro kasvattaisi merkittävästi puolustusmenojaan, maa ei pystyisi puolustautumaan omilla sotavoimillaan. Se tarvitsisi liittoutuneiden apua joka tapauksessa.

Ehkäisevän diplomatian rakentaminen merkitsee aina vuosien ponnisteluja. Ennakkoluuloja, kielteistä julkista mielipidettä ja kulttuurista tietämättömyyttä on vaikea paikata hetkessä, eikä erilaisia näkemyksiä hyväksytä yhdessä yössä.

Rauhanteoreetikkojen mukaan kovat vallat levittävät ympärilleen liikaa väkivaltaa ratkaistessaan ongelmat sotilaallisesti ja antaessaan ymmärtää, että militarisoituminen olisi tehokkaan ja toimivan yhteiskunnan normi. Suuntauksen kääntämiseksi on todistettava, että väkivaltaiset strategiat ovat viime kädessä tehottomia, tai ainakin osoitettava, että väkivallattomat strategiat, kuten välitystoiminta tai julkisuusdiplomatia, tehoavat yhtä lailla.

Siksi Eurooppa ja koko maailma tarvitsevat Suomen kaltaisia itsenäisiä toimijoita, jotka ovat avoimia vaihtoehtoisille keinoille ja seuraavat päättäväisesti rauhanomaista polkua.

Kirjoittaja on virolainen politiikan tutkija, joka työskentelee useille Yhdysvaltalaisille tutkimuslaitoksille. Hän on julkaissut artikkeleita esimerkiksi NATO Review ja Joint Force Quarterly -lehdissä.