Matti Ylönen: Uusi, Vanha IMF

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n päämajan seinässä Washingtonissa on tilataideteos, jossa vesi virtaa graniittiseinää pitkin ja katoaa maan alle.

Vesiputous on koominen, sillä IMF tunnettiin etenkin 1980-luvulla trickle-down-taloustieteen mekkana. Tu­lonjaolle, tulonsiirroille ja markkinoiden sääntelylle ei nähty tarvetta, sillä vapailla markkinoilla varallisuuden katsottiin ”pisaroivan” ylhäältä alas.

Oppisuunnan ytimen muodostivat tiukka budjettikuri ja julkisten investointien leikkaukset, kaupan vapauttaminen, yritysverojen alentaminen ja kulutusverojen kiristäminen, yk­sityistäminen sekä talouden sääntelyn purku. Ideologiaa alettiin myöhemmin kutsua Washingtonin konsensukseksi.

IMF:n tämänvuotisessa kevätkokouksessa Washingtonin kon­sensuksen äänenpainot olivat jääneet kauas historiaan.

”Aiomme tehdä paljon työtä myös kasvun, työpaikkojen ja tasa-arvon puolesta, vaikka näitä ei yleensä ole pidetty IMF:n ydintoimintana”, IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde linjasi.

Hän painotti erityisesti heikoimpien väestöryhmien suoje­lemista. IMF:n tutkimusosasto on viime vuosina julkaissut tut­kimuksia esimerkiksi tuloerojen tasaamisen tärkeydestä finans­sikriisien estämiseksi ja kestävän talouskasvun turvaamiseksi.

IMF:stä vaikuttaa tulleen sisäinen toisinajattelija Euroopan velkapolitiikkaa ohjaavassa Euroopan keskuspankin, komis­sion ja IMF:n muodostamassa Troikassa. IMF:n tutkimusjoh­taja Olivier Blanchard on arvostellut budjettikuripolitiikkaa, ja loppukesästä IMF varoitti EU:ta siitä, että Kreikan velkoja joudutaan leikkaamaan.

Yksi muutoksen syy lienee IMF:ssä pitkään kytenyt turhau­tuminen järjestön menneiden vuosikymmenten usein epäonni­siin politiikkasuosituksiin.

IMF:n sisäinen, riippumaton Independent Evaluation Office -arviointilaitos (IEO) arvosteli valuuttarahastoa harvinaisen ko­vasanaisesti toissavuotisessa raportissaan, joka käsitteli rahas­ton toimintaa ennen vuoden 2008 finanssikriisiä. IEO kritisoi järjestöä muun muassa hallintokulttuurista, joka ”rankaisee poikkeavien mielipiteiden esittämisestä”.

IEO:n julkaisussa syytös IMF:n armeijahenkisestä komento­ketjusta ja yhtenäisen ajattelun vaatimuksesta oli ennenkuulu­maton. ”Luulen, että Christine Lagarde on tullut uskoon, ehkä myös Olivier Blanchard”, sanoi Transnational Institute -tutki­muslaitoksen tutkija ja Ranskan Attacin kunniapuheenjohtaja Susan George haastatellessani häntä IMF:n kevätkokouksessa.

George on seurannut IMF:n toimintaa 1980-luvulta lähtien. Hän arvelee, että Lagarde luki IMF:ään tulonsa jälkeen arvioin­tiyksikön raportit ja käynnisti osin niiden vuoksi laajamittaisen hallintokulttuurin uudistuksen.

”Aiempaa tilannetta voi verrata Yhdysvaltojen raamattuyli­opistoihin, jotka kutsuvat itseään yliopistoiksi mutta ovat käy­tännössä tehtaita kreationismin opettamiseen”, George totesi.

Jäsenmaat päättävät IMF:n suurista linjauksista omistusosuuk­siensa mukaan. Yhdysvalloilla on eniten ääniä, ja Euroopan suurimmat maat ovat merkittäviä omistajia. Nousevien talouksien valtaa on lisätty hitaasti.

Johdon lausunnot eivät välttämättä anna koko kuvaa IMF:n toiminnasta, arvioi puolestaan Isabel Ortiz, joka työskentelee talousnobelisti Joseph Stiglizin perustamassa Initiative for Po­licy Dialogue -tutkimuslaitoksessa.

Ortiz oli mukana kirjoittamassa alkuvuodesta julkaistua Age of Austerity -raporttia. Siinä tutkijat kävivät läpi IMF:n maadokumentit ja julkisia menoja koskevia tietoja 181 maasta.

Tutkijoiden mukaan IMF:n peruslinja ei ole muuttunut. Vuoden 2008 kriisin jälkeen IMF suositteli vaikeuksiin ajau­tuneille maille elvyttävää politiikkaa, mutta kehitys kääntyi jo alkuvuonna 2010, kun IMF palasi vanhaa linjaansa muistut­tavaan budjettikuripolitiikkaan.

Ja vaikka kansainvälisen politii­kan huomio on ollut Euroopan ja Yhdysvaltojen tilanteessa, tutkimuk­sen mukaan leikkaukset ovat olleet erityisen kovia kehitysmaissa. Puheet ovat muuttuneet, mutta teot antavat odottaa itseään.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.