Skip to main content

Afrikan maatalous kaipaa investointeja

YK:n tavoitteena on puolittaa maailman aliravittujen määrä vuoden 1990 tasosta ensi vuoteen mennessä. Vaikka suhteellinen tavoite on jo lähes saavutettu, yli 840 miljoonaa ihmistä kärsii edelleen nälästä. UP-lehti selvitti Länsi-Keniassa, mitkä ovat Afrikan ruokaturvan suurimmat ongelmat.

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kuvat Anna-Kaisa Hiltunen

Afrikan ruokaturva on heikko, koska mantereella ei ole tarpeeksi ruokaa.

Tarua.

YK:n maatalousjärjestön FAO:n mukaan Afrikassa kasvatettiin vuonna 2012 vii­dennes koko maailman tärkeimmistä viljalajeista. Maanosa tuotti noin 290 miljoonaa tonnia riisiä, vehnää, maissia, durraa, maniokkia ja soijaa.

Maailman väestöstä Afrikassa asuu noin seitsemäsosa eli noin 1,1 miljardia ihmistä. Silti Afrikan maat käyttävät noin 40 miljardia dollaria vuodessa ruo­an tuontiin, ja miljoonat saavat ruoka-apua esimerkiksi YK:n alaiselta Maail­man ruokaohjelmalta WFP:ltä.

Afrikan ruokaturvan ongelma ei ole ruoan vähyys vaan se, ettei ruokaa ole siellä, missä on nälkä. Näin on jopa nä­länhätien aikana: kun Etiopiassa kärsit­tiin nälänhädästä vuosina 1984–1985, maassa tuotettiin tarpeeksi ruokaa koko kansan ruokkimiseksi. Pohjois-Etiopias­sa yli miljoona ihmistä kuoli nälkään, koska viljaa ei saatu kuljetettua sinne maan länsiosista.

”Etiopian nälänhätä opetti meille sen, että ruokaturvassa on kyse paitsi tuotannosta myös markkinoiden toi­mivuudesta”, sanoi etiopialainen ta­loustieteilijä Eleni Gabre-Madhin Euro­money-lehden haastattelussa äskettäin. Gabre-Madhin on tutkinut afrikkalaista ruokaturvaa Stanfordin yliopistoon teke­mässään väitöskirjassa ja on sittemmin perustanut Etiopiaan Afrikan ensimmäi­sen viljapörssin.

Jopa 60 prosenttia Afrikan väestöstä saa elantonsa maataloudesta, ja suurin osa viljelystä on omavaraista pienvilje­lyä. Enemmistö afrikkalaisista pienvilje­lijöistä ei kuitenkaan pysty jalostamaan satoaan alkuunkaan, koska viljasiiloja ja myllyjä ei ole. Lisäksi monen Afrikan maan maaseudun tiet ja muu infrastruk­tuuri ovat niin huonossa kunnossa, että viljaa ei saada toimitetuksi välittäjille, varastoihin ja markkinapaikoille.

Siksi Saharan eteläpuoleisen Afrikan sadoista keskimäärin viidennes pilaantuu jo ennen niin sanottua ensivaiheen jalos­tusta, kuten kuivausta tai jauhatusta.

Esimerkiksi Länsi-Kenian Busian alueella, lähellä Ugandan rajaa ja Vik­toriajärveä, muutaman kymmenen ki­lometrin matka rajakaupunki Busiasta maaseutukyliin kestää parhaallakin ne­livetomaasturilla vähintään tunnin – eikä kyläläisillä edes ole autoja, joilla kuljet­taa viljaa myyntiin. Nigeriassa, Afrikan suurimmassa kansantaloudessa, maata­loustuotteista pilaantuu ennen myyntiä jopa puolet, koska tiet ovat huonossa kunnossa ja esimerkiksi kylmäkuljetus­ajoneuvoista on pulaa.

Markkinoiden toimimattomuudesta seuraa se, että vaikka pienviljelijät onnis­tuisivatkin tuottamaan enemmän kuin itse kuluttavat, vilja jää alueille, joilla ruokaa jo on. Tarjonta ylittää kysynnän, ja viljan hinta laskee.

Se ei houkuttele pienviljelijöitä tehos­tamaan tuotantoaan, ja kierre on valmis: viljelijät varovat viljelemästä ylijäämää, puskureita ei synny eikä myyntituloja saada.

Siksi esimerkiksi Kenian Busiassa, jonka edellytykset maatalouteen luokitel­laan maaperän ja sademäärien perusteel­la hyviksi, keskimäärin kaksi kolmesta asukkaasta elää äärimmäisessä köyhyy­dessä eli alle yhdellä dollarilla päivässä.

Pienviljely lukitsee Afrikan köyhyyteen.

Osittain totta.

Saharan eteläpuoleisen Afrikan noin 900 miljoonasta asukkaasta yli 60 prosenttia asuu maaseudulla. Köyhyys on maalla yleisempää kuin kaupungeissa: köyhistä useampi kuin kaksi kolmesta asuu maa­seudulla.

Afrikan maaseutu on täynnä pienti­loja, alle kahden hehtaarin maapaloja, joita viljellään oman perheen ja naapu­ruston voimin. Esimerkiksi Nigeriassa, jonka kansantalous on Afrikan suurin, yli kolme neljännestä viljelysmaasta koostuu alle kahden hehtaarin tiloista. Sadot jäävät pieniksi jo maan puutteen vuoksi, mutta maan lisäksi afrikkalais­viljelijöiltä puuttuu lähes kaikkea muu­takin: laadukkaita siemeniä, tehokkaita lannoitteita ja kastelujärjestelmiä, maata­lousneuvontaa ja siten myös tietotaitoa.

Bernard Papai viljelee maata Keni­an Busiassa perheensä ja naapurustonsa voimin. Papain pihapiirissä, savitiilisten asumusten ympärillä kasvaa eukalyptuk­sen ja bambujen taimia, ja peltotilkuilla viljellään kassavaa ja hirssiä.

”Satoa on tarkoitus myydä, mutta usein siitä riittää vain omiin tarpeisiin”, Papai sanoo.

Kalkin ja muiden lannoitteiden puutteessa alun perin hedelmällinen maaperä on päässyt happamoitumaan, ja sadot ovat viime vuosina jopa pienen­tyneet. Esimerkiksi maissisatoa saadaan säkeissä laskettuna nyt noin kolme säk­kiä aarilta, kun parhaimmillaan sadot ovat olleet jopa 20 säkkiä aaria kohti. Kenian hallitus on paperilla sitoutunut toimittamaan viljelijöille lannoitteita ja siemeniä markkinahintoja halvemmalla, mutta esimerkiksi Busiassa niitä ei viime vuosina ole saatu tarpeeksi.

Kaikkiaan Afrikan satomäärät ovat keskimäärin tuhat kiloa hehtaarilta. Suo­messa luku on noin 4 000 ja esimerkiksi Hollannissa 7 000 kiloa hehtaarilta. Jotta satomäärät saataisiin nousuun esimer­kiksi Keniassa, maaperää pitäisi kalkita voimakkaasti.

Tilanne lukitsee pienviljelijät köyhyy­teen. Kun ruokaa on vähän ja sen laatu on kehnoa, ihmisten työteho on alhainen ja maatalouden tuotto huono. Jos satoa ei riitä myytäväksi, investointeihin ei pystytä säästämään eikä tuotantoa voida laajentaa. Siksi afrikkalaisella maaseu­dulla vallitsee usein niin sanottu ruo­katurvattomuus: ihmisillä ei ole pääsyä riittävään ja ravitsevaan ruokaan, joka takaisi terveen elämän.

”Yksinkertaistettuna pienviljelijöitä pitäisi auttaa parantamaan omaa talou­dellista tilannettaan siten, että heillä olisi esimerkiksi kotieläimiä tai rahaa pankis­sa pahan päivän varalle”, sanoo Kenian Busiassa toimivan maaseudun kehittä­mishankkeen Palwecon tekninen pää­neuvonantajaGeoffrey Griffith. Palweco tukee Busian pienviljelijöitä esimerkiksi maatalousneuvonnalla, toimittamalla lannoitteita ja siemeniä sekä auttamalla liiketoimintasuunnitelmien tekemisessä ja lainojen hakemisessa. Suomi tukee Palwecoa kehitysyhteistyövaroista.

Toisaalta pienviljely osaltaan lie­vittää Saharan eteläpuoleisen Afrikan maaseudun köyhyyttä. Omavaraisvil­jely vähentää riippuvuutta virallisesta rahataloudesta, kun kaikkea ruokaa ei tarvitse ostaa. Alle dollarin päivittäisillä tuloilla voi tulla toimeen, jos syötävää saa omasta maasta.

Lisäksi tutkimus osoittaa, että maa­talousvetoinen talouskasvu lievittää köyhyyttä tehokkaammin kuin muiden sektorien aikaansaama kasvu. YK:n maatalousjärjestö FAO laskee, että jos maataloustuotanto esimerkiksi Afrikas­sa kasvaa prosentin, väestön köyhimmän kymmenyksen kulutus lisääntyy noin kuusi prosenttia.

Daniel Opoma Papai kasvattaa naapureineen kanoja Kenian Busiassa.

Daniel Opoma Papai kasvattaa naapureineen kanoja Kenian Busiassa.

Ruokaturvaa voidaan parantaa tukemalla pienviljelijöitä.

Osittain totta.

Afrikan valtiot sitoutuivat jo vuonna 2003 mantereenlaajuiseen maatalouden kehitysohjelmaan ja lupasivat sijoittaa vuosittain kymmenesosan budjetistaan maatalouden kehittämiseen. Mantereen 54 maasta kahdeksan täyttää tavoitteen; esimerkiksi Kenia ja suurin osa muista Afrikan maista sijoittaa maatalouteen noin 4–5 prosenttia budjetistaan.

”Täällä eletään pattitilanteessa. Maatalouteen ei sijoita valtio eikä yk­sityinen sektori. Viljelijät eivät pysty tuottamaan tarpeeksi suuria määriä laa­dukkaita tuotteita, eikä millekään kehity markkinoita”, Geoffrey Griffith sanoo.

Sijoittajat eivät usko afrikkalaisen pienviljelyn mahdollisuuksiin kehittyä kannattavaksi liiketoiminnaksi, joka voisi maksaa sijoitetun pääoman takai­sin. Uskoa ja investointeja Busian pien­viljelijät kuitenkin tarvitsisivat, edes sen verran, että pääsisivät osallisiksi niin sanotuista arvoketjuista.

Jos viljelijät pystyisivät kuivaamaan ja jauhamaan kassava- ja hirssisatonsa sekä kuljettamaan sen tukkumyyjille, he pääsisivät silmukaksi ketjuun, jon­ka loppupäässä Kisumun ja muiden kenialaiskaupunkien keskiluokka voisi ostaa heidän satoaan supermarkettien hyllyiltä.

Maatalous pitäisi siis saada kytke­tyksi muuhun taloudelliseen toimintaan. Silloin yksityiset sijoittajat voisivat luot­taa siihen, että saavat maataloussekto­rilta sijoituksilleen tuottoa. Toistaiseksi sijoittajat kuitenkin laittavat rahansa mieluummin esimerkiksi Kenian keski­osien vientivetoisiin kahviviljelmiin tai rannikon turistialueiden palveluihin.

Myös pankkien rahahanat ovat tiukassa. Esimerkiksi Nigeriassa vain joka neljännellä viljelijällä on pankkiti­li. Pankkiin pääsystä haaveillaan myös Keniassa Bernard Papain naapurustos­sa, missä rahoitusta tarvittaisiin aina­kin lisämaan ja avolava-auton ostoon. Haaveissa on myös oma mylly ja lopulta varasto- ja tukkumyyntipisteen perusta­minen.

”Mutta pankit pitävät pienviljelijöitä epäluotettavina asiakkaina”, Papain naa­puri Hellen Agato Orupto sanoo.

Palweco yrittää ratkaista ongelmaa Busiassa tukemalla pienviljelijöiden järjestäytymistä, jotta he voisivat suun­nitella liiketoimintaa ja hakea lainoja yhdessä. Naapurusto on perustanut myös niin sanotun merry-go-roundin: jokainen kyläläinen pistää yhteiseen kas­saan kuukausittain pienen summan, ja tietyin väliajoin kertyneet šillingit laina­taan niille, joilla on toteuttamiskelpoisin suunnitelma lainarahan käytölle. Kylän naiset ovat ostaneet naapuruston rahoil­la esimerkiksi myytäviksi kasvatettavia kanoja.

Pitkän aikavälin ratkaisuksi yhteis­kassasta ei kuitenkaan ole. Sen sijaan osa tutkijoista on maatalouden rohkean teollistamisen kannalla.

Maatalouden teollistaminen tukisi Afrikan kehitystä.

Totta.

”Afrikan pienviljelijät eivät ole valinneet yrittäjyyttä, vaan he ovat yrittäjiä tah­tomattaan. Jos Afrikan tärkein talouden ala on lähes yksinomaan vastahankais­ten mikroyrittäjien käsissä, afrikkalainen maatalous pysyy takuuvarmasti jäljessä maatalouden globaalista menestykses­tä”, Oxfordin yliopiston tutkijat Paul Collier ja Stefan Dercon kirjoittivat taannoin FAO:n julkaisussa.

Siksi Afrikan maiden kannattaisi Col­lierin ja Derconin mukaan alkaa luoda mantereelle ”kilpailukykyistä kaupallis­ta maataloutta”. Teollistamisen puolesta puhuu myös se, että afrikkalaisia arvi­oidaan vuonna 2030 olevan puolitoista miljardia ja vuonna 2050 jo kaksi miljar­dia. Lisäksi manner kaupungistuu niin, että vuonna 2050 ainakin 60 prosenttia afrikkalaisista asunee kaupungeissa.

Tutkijat kannustavat afrikkalaisjoh­tajia ottamaan esimerkkiä Brasilista. Siellä maatalous on onnistuttu teollista­maan kasvattamalla maatilojen kokoa ja tukemalla aiemmin omavaraisten tilojen kaupallistumista. Olennaista ei ole vain ti­lojen koko vaan ennen muuta se, että toi­mintatapa muuttuu pienimuotoisesta ja tehottomasta yritysmuotoiseksi ja osaksi kansantaloutta, tutkijat kirjoittavat.

Maatalous pitäisi siis muuttaa oma­varaisesta pienviljelystä toiminnaksi, josta maksetaan veroja, joka käyttää muun talouden tuotantopanoksia ja hyödyttää tuotteillaan muita sektorei­ta. Tutkijoiden mukaan näin voitaisiin taata se, että maatiloilla olisi pääsy tek­nologiaan ja rahoitukseen sekä yhteydet logistiikkaan.

Afrikan päättäjien näkökulmasta teollistamisessa on kuitenkin yksi iso mutta: se merkitsisi käytännössä sitä, että moni nykyinen pienviljelijä joutuisi elät­tämään itsensä muulla kuin maataloudella. Afrikkalaispäättäjien pelkona on, että teollisen maatalouden vauhdittami­nen voisi synnyttää joukoittain työttö­miä ja turhautuneita maattomia.

Niin kävi kolonialismin aikana esi­merkiksi Keniassa, kun britit haalivat parhaat viljelysmaat itselleen ja lopulta kielsivät esimerkiksi kahvinviljelyn afrik­kalaisilta kokonaan. Maatalous jakau­tui kahtia pienviljelyyn ja vientivetoi­seen teolliseen maatalouteen. Jakolinja on edelleen jyrkkä, ja maan omistus- ja käyttöoikeuksista juontuvat kiistat äity­vät välillä väkivaltaisiksi.

Collierin ja Derconin mukaan pelko on pitänyt afrikkalaisen maatalousbis­neksen toimintaympäristön jähmeänä. Maatalouden teollistaminen vaatisi Af­rikan valtioilta paljon: Pienviljelijöitä pitäisi kouluttaa uusiin ammatteihin, ja maatalousyrittäjiksi jääville pitäisi taata neuvontaa, rahoitusta ja teknologista tu­kea. Rakennemuutoksen kourissa riskejä ottavia tulisi tukea sosiaaliturvalla, ja ta­louskasvua ja työpaikkojen synnyttämis­tä pitäisi vauhdittaa maataloussektorin ulkopuolella.

Päättäjien pitäisi siis laatia pienvilje­lijöille niin sanottu exit-strategia, eli tu­kea pienviljelyn sijaan sen lopettamista.

”Emme väitä, että kaupallinen maa­talous olisi aina parempi ratkaisu kuin pienviljely. Väitämme, että jos nämä (kaupallisen maatalouden) esteet puret­taisiin, Afrikan maataloustuotanto voisi kasvaa merkittävästi”, Collier ja Dercon kirjoittavat.