Skip to main content

Edustuksen illuusio

Edustuksen illuusio

Maailmasta on tullut niin monimutkainen, että äänestäjät ja puolueet ovat vieraantuneet toisistaan. Siksi puolueiden kannattaisi palauttaa globalisaatio demokraattiseen hallintaan.

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kuvat Antti Valta

Poliittiset puolueet loivat demokratian, eikä modernia demokratiaa voi ajatella ilman puolueita.

Näin katsoi amerikkalainen valtiotieteilijä Elmer Eric Schattschneider toisen maailmansodan raivotessa. Hänen mukaansa vain massapuolueet saattoivat taata edustuksellisen demokratian toiminnan. Modernit puolueet olivat tuoneet suuret äänestäjäkunnat politiikkaan ja saaneet niiltä mandaatin päätöksentekoon.

Edustuksellinen demokratia eli läntisissä kansallisvaltioissa kultakauttaan 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä aina 1970-luvulle. Sotien jälkeen länsieurooppalaisissa parlamenttivaaleissa mitattiin yli 90 prosentin äänestysprosentteja. Jopa kolmannes eurooppalaisista kuului puolueeseen.

Nyt poliittisiin puolueisiin kuuluu kahdesta kolmeen prosenttia eurooppalaisista, ja kansallisissa parlamenttivaaleissa äänestää keskimäärin alle 70 prosenttia äänioikeutetuista. Yhdysvalloissa liittovaltiotason vaalien äänestysprosentti on laskenut vielä alemmas.

Tutkijoiden mukaan länsimaiset demokratiat ovat ajautuneet niin sanottuun yleisödemokratiaan. Äänestäjät ovat vetäytyneet puoluetoiminnasta ja seuraavat ikään kuin katsomosta, kuinka kansanedustajat esittävät tekevänsä suvereeneja päätöksiä – vaikka päätösvaltaa on jo siirtynyt esimerkiksi kansainvälisille lainoittajille, suuryrityksille ja Euroopan unionin eri tasoille.

Äänestäjän näkökulmasta poliittinen kenttä on sumentunut. Massapuolueet ovat menettäneet uskottavuuttaan.

Nyt pallo on poliitikoilla, sanovat demokratiatutkijat. Heidän tulisi huolehtia siitä, että kansalaisilla on valmiudet osallistua päätöksentekoon niin kansallisella kuin ylikansallisella tasolla. Lisäksi heidän pitäisi kertoa aiempaa rehellisemmin, kenen etuja he milläkin politiikalla ajavat.

Globalisaatiosta tuli 1990-luvulla päämäärä itsessään», sanoo poliittisen taloustieteen professori Dani Rodrik Harvardin yliopistosta. Hän on tutkinut, kuinka globalisaatio, demokratia ja kansallinen päätösvalta voidaan yhdistää.

 

Rodrikin mukaan talouden yhteenkietoutuminen nähdään lännessä itseisarvona riippumatta siitä, miten kaupan, ihmisten ja pääoman liikkuvuuden hyötyjä käytetään esimerkiksi tuloerojen kaventamiseksi – jos mitenkään.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa globalisaation häviäjät kokevat helposti jäävänsä vaille poliittista edustusta.

Palkka- ja pääomatulot laskivat tai polkivat paikallaan jopa 70 prosentissa kehittyneiden maiden kotitalouksista vuosina 2005–2014, kertoo konsulttiyritys McKinseyn tutkimusosaston heinäkuussa julkaisema selvitys.

Silti länsimaiden valtavirtapuolueet ovat tähän saakka suhtautuneet globalisaation häviäjien huoliin välinpitämättömästi, Rodrik sanoo.

»Perinteisten puolueiden poliitikot ovat ajatelleet, että globalisaation häviäjiin ei tarvitse kiinnittää huomiota, koska heidänkin tilanteensa paranee lopulta. Tai he ovat todenneet, että tukkikaa suunne ja kestäkää, koska globalisaatio on väistämätöntä emmekä voi tehdä sille mitään.»

Kun globalisaatiosta on tullut päämäärä sinänsä, politiikan toimivuutta on alettu mitata sillä, kuinka hyvin hallituksen päätökset edistävät valtion menestymistä globaalissa kilpailussa. Pääasia on pitää korot tasaisina ja kansainvälinen rahoitus vakaana sekä houkutella ulkomaisia investointeja.

»Hallituksen tärkein tehtävä on hakea keinoja kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi», totesi esimerkiksi pääministeri Juha Sipilä (kesk.) huhtikuussa Professoriliiton kevätseminaarissa. Suomen oli »keskitettävä voimavaransa alueille, joilla voimme menestyä kansainvälisesti».

Toisin sanoen maa ja kansantalous pitäisi laittaa kuntoon; asioita pitäisi hallinnoida niin, että jonkinlainen »yhteinen etu» voisi toteutua.

Siitä pääministeri ei puhunut, kuka esimerkiksi lomarahojen leikkauksista ja työajan pidentämisestä hyötyisi. Eikä siitä, miten kilpailukyvyn mahdollisen paranemisen aiheuttamat voitot voitaisiin saada hyödyttämään myös niitä, joiden palkka alenisi.

Edesmenneen demokratiatutkija Peter Mairin mukaan kyse on puolueiden ja äänestäjien molemminpuolisesta vieraantumisesta.

Perinteiset puolueet eivät enää tiedä, ketä niiden pitäisi edustaa, ja ovat siksi kadottaneet valmiutensa vastata äänestäjien huoliin ja tarpeisiin. Ja kun äänestäjät eivät löydä puoluetta, joka ajaisi heidän asiaansa, he menettävät kiinnostuksensa puolueisiin.

Vieraantuminen on Peter Mairin mukaan johtanut siihen, että poliittista prosessia yritetään oikeuttaa massojen tuen sijaan päätöksenteon tuloksilla.

Puolueet eivät enää korosta sitä, keitä ne edustavat, vaan sitä, että ne kykenevät hallitsemaan. Ne esittävät haluavansa ja voivansa hoitaa valtion asioita niin, että tarjottu politiikka ajaisi koko maan etua – siis toimisi ylipäänsä.

Kulta-aikanaan edustuksellinen demokratia perustui ideologiseen puoluejärjestelmään, jossa sekä puolueet että äänestäjät asettuivat siististi vasemmisto–oikeisto-akselille. Maailma näytti jakautuvan selkeisiin ryhmiin, kuten kansallisvaltioihin ja uskonnollisiin yhteisöihin, meihin ja muihin. Työpaikka, varallisuus ja yhteiskunnallinen asema määrittivät, miten maailmaan suhtauduttiin ja mitä puoluetta äänestettiin.

»Esimerkiksi Britanniassa työväenluokkaan syntyneet kasvoivat äänestämään Labouria. Yhteiskunnallinen asema tarjosi identiteetin», sanoo demokratiatutkija Carolien van Ham Sydneyn New South Walesin yliopistosta.

Kun läntiset yhteiskunnat toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä vaurastuivat, perinteisen oikeisto–vasemmisto-jakolinjan merkitys alkoi heiketä. Yhteiskuntaluokkaan, kansallisuuteen ja uskontoon perustuneet arvot alkoivat antaa tilaa yksilökeskeisyydelle, maallistumiselle ja suvaitsevaisuudelle.

Vanhat identiteetit hajosivat, ja vanhojen puolueiden oli aiempaa vaikeampi tunnistaa äänestäjiään.

Siksi puolueet alkoivat 1990-luvulle tultaessa liikkua kohti poliittista keskustaa. Puolueiden linjat alkoivat muistuttaa toisiaan, ja äänestäjien oli aiempaa vaikeampi erottaa puolueiden tarjoamia vaihtoehtoja toisistaan.

Suomen oikeusministeriön kesällä julkaiseman eduskuntavaalitutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista katsoo ymmärtävänsä politiikkaa hyvin. Jonkin verran useampi uskoo mahdollisuuksiinsa vaikuttaa päätöksentekoon.

Silti aiempaa useampi suomalainen sanoo olevansa kiinnostunut politiikasta: siinä missä alle puolet suomalaisista piti politiikkaa kiinnostavana 1990-luvun alussa, viime vuonna kiinnostuneiden osuus hipoi 70 prosenttia.

Eduskuntavaalitutkimuksen mukaan kiinnostuksen, ymmärryksen ja koettujen vaikutusmahdollisuuksien erot – niin sanottu ymmärrysaukko – johtuvat juuri puoluekentän muutoksista.

Sitä mukaa kuin vasemmisto–oikeisto-ideologian merkitys on vähentynyt, kotimainen politiikka koetaan aiempaa vaikeammaksi hallita.

Peter Mair on muotoillut asian sanomalla, että politiikka on kadonnut politiikasta.

Nyt se pitäisi palauttaa paikalleen – ja se vaatii rohkeutta.

Äänestäjät seuraavat ikään kuin katsomosta, kuinka kansanedustajat esittävät tekevänsä suvereeneja päätöksiä.

Perinteisten puolueiden pitäisi pyrkiä hallitsemaan globalisaatiota nykyistä uskaliaammin, ja jopa palauttamaan päätösvaltaa kansalliselle tasolle. Vain siten puolueet voisivat palauttaa uskottavuuttaan äänestäjien silmissä.

Dani Rodrikin mukaan etenkin lyhyen aikavälin pääoman kansainvälisiä liikkeitä pitäisi kontrolloida nykyistä tiukemmin. Hallituksilla pitäisi olla oikeus päättää, milloin ja miten rajojen yli kulkevan rahan liikkeitä suitsitaan. Tämä tekisi rahoituksesta ennakoitavampaa ja vähentäisi finanssikriisien riskiä.

Toiseksi Rodrik kehottaa vapauttamaan kauppaa vain kontrolloidusti. Esimerkiksi EU:n ja Yhdysvaltain välisessä TTIP-sopimuksessa pitäisi hänen mukaansa taata mahdollisuus säädellä kansallisesti työntekijöiden oikeuksia, ympäristönsuojelua ja kuluttajansuojaa.

Kolmanneksi hän peräänkuuluttaa vähentämään eriarvoisuutta. Minimipalkalla pitäisi voida tulla toimeen, ja hallitusten pitäisi tukea uudelleenkouluttautumista rahallisesti.

»Yksikään näistä ajatuksista ei sinänsä ole radikaali. Mutta jos ne koottaisiin yhteen, niiden avulla voitaisiin säädellä sitä, miten globalisaatio yhdistetään demokratiaan», Rodrik sanoo.

Sama pätee EU-politiikkaan. Jos äänestäjät katsovat, että EU on heille ongelma, unionia ei pidä tunkea heidän kurkustaan alas, sanoo esimerkiksi Carolien van Ham.

»Puolueiden pitää pystyä perustelemaan asiallisesti, miksi unioni on tärkeä.»

Euroopan kansallisissa vaaleissa ei kuitenkaan ole tähän saakka juuri puhuttu EU-politiikkaa.

Suomessa EU:sta on viime vaaleissa puhuttu lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka paljon ja millä ehdoilla Kreikalle pitäisi antaa rahaa. Sen sijaan syvempi keskustelu siitä, kuinka pitkälle menevää EU-yhteistyötä milläkin politiikan lohkolla pitäisi tehdä ja kuinka unionin instituutioita voitaisiin demokratisoida, on käymättä.

Tampereen yliopiston valtio-opin professorin Tapio Raunion mukaan perinteiset puolueet eivät ole halunneet nostaa EU-politiikkaa vaaliaiheeksi kahdesta syystä.

»Puolueet ovat olettaneet äänestäjien olevan integraatiota vastaan. Toisaalta puolueet itse ovat olleet sisäisesti erimielisiä siitä, millaista EU-politiikkaa pitäisi tehdä», Raunio sanoo.

Vaikenemisesta seuraa kierre: Kun puolueet eivät puhu EU-politiikasta, äänestäjien on vaikea ymmärtää sitä. Kun jotakin ei ymmärretä, siitä ei kiinnostuta eikä tiedetä, miten siihen voitaisiin vaikuttaa.

Vaikenemisen kierre on johtanut länsimaiden puoluekentällä siihen, että globalisaatio- ja EU-keskustelua ovat viime vuosina käyneet ennen kaikkea perinteisen puoluejärjestelmän kriitikot.

Todellinen demokratia, nyt! Todellinen demokratia, nyt!

Iskulause kaikui kymmenissä espanjalaiskaupungeissa keväällä 2011, kun jopa yli kahdeksan miljoonaa mielenosoittajaa kerääntyi kaduille. He vastustivat etenkin Euroopan unionin ja Espanjan kansainvälisten lainoittajien vaatimaa vyönkiristyspolitiikkaa.

Mielenosoittajien viesti oli, että vanhat puolueet eivät enää edustaneet tavallisia kansalaisia. Sittemmin Indignados-mielenosoituksiin osallistuneista kansalaisryhmistä on syntynyt Espanjaan uusia puolueita, joista suurimmaksi on kasvanut vasemmistopopulistinen Podemos.

Uusilla liikkeillä on kyky luoda resonanssia eli kokemusta siitä, että poliittiset kysymykset ja niiden ratkaisuvaihtoehdot koskettavat minua.

»Mielenosoituksista alkanut poliittinen aktiivisuus on aiheuttanut häiriön Espanjan perinteiselle puoluejärjestelmälle», sanoo valtio-opin professori Simon Tormey Sydneyn yliopistosta.

Tormeyn mukaan länsimaat, Espanja etunenässä, ovat siirtymässä edustuksellisuuden jälkeiseen aikaan. Siinä tärkeintä on ihmisten osallistuminen omaa ympäristöään kos kevaan päätöksentekoon. Useimmiten uusien liikkeiden politiikka syntyy yhteiseksi koetusta epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, Tormey sanoo. Se tekee ihmiset niin levottomiksi, että he alkavat toimia.

Esimerkiksi Madridissa ja Barcelonassa toimii kaupunginosaneuvostoja, jotka etsivät ratkaisuja muun muassa talous- ja eurokriisin aiheuttamaan asunnottomuuteen. Barcelonan pormestari, reilu vuosi sitten valittu Ada Colau nousi äänestäjien tietoisuuteen kansalaisliikkeestä, joka vastusti velkoihin ajautuneiden ihmisten häätöjä.

Tormeyn mukaan uusilla liikkeillä on kyky luoda resonanssia eli tunteisiin vetoavaa kokemusta siitä, että poliittiset kysymykset ja niiden ratkaisuvaihtoehdot koskettavat minua, tai ketä tahansa tavallista ihmistä.

Samaan pyrkivät myös perinteisten puolueiden haastajiksi nousseet oikeistopopulistiset puolueet ja yksittäiset populistiehdokkaat. Yhdysvalloissa raivoaa republikaanien Donald Trump, Suomen hallituksessa istuvat perussuomalaiset, Britanniassa EU-eroa puolsi itsenäisyyspuolue UKIP, ja niin edelleen.

Myös oikeistopopulistit vastustavat vanhan poliittisen kentän vaihtoehdottomuutta ja vaativat valtaa takaisin »kansalle». Tormeyn mukaan oikeistopopulistisilla liikkeillä ja vasemmistolaisella kansalaisaktivismilla on kuitenkin eräs olennainen ero.

Siinä missä vasemmistolainen liikehdintä haluaa palauttaa valtaa tavallisille ihmisille, monet oikeistopopulistiset puolueet uskovat kansan kohtalon »vahvan johtajan» käsiin. Niille kansalaiset näyttäytyvät äänestäjinä, jotka pysyvät vaalien väliajan passiivisina.

»Esimerkiksi Trumpin kannattajat odottavat, että Trump voisi nostaa heidät niistä ongelmista, joissa he kokevat olevansa», Tormey sanoo.

Toiseksi oikeistopopulistisia puolueita ja vasemmistolaisia liikkeitä erottaa se, että siinä missä kansalaisliikkeet etsivät ratkaisuja paikallisiin kysymyksiin, oikeistopopulistit sanovat ei globalisaatiolle ylipäänsä.

Nämä puolueet ovat piirtäneet puoluekentälle uuden jakolinjan, joka kulkee perinteisen vasemmisto–oikeisto-akselin poikki. Poliittista keskustelua jakaa kysymys siitä, toimitaanko kansainvälisesti yhdessä vai suljetaanko rajoja.

Perinteisten puolueiden edustajat ovat todenneet, että tukkikaa suunne ja kestäkää, koska globalisaatio on väistämätöntä emmekä voi tehdä sille mitään.”

Perinteisten puolueiden on korkea aika avata suunsa, haastateltavat sanovat.

Puolueiden pitäisi tehdä selväksi, ettei pelkkä rajojen sulkeminen riitä palauttamaan päätösvaltaa kansalliselle tasolle, kuten Britannian EU-eroäänestys osoittaa.

Toiseksi kansallisvaltioissa pitäisi huolehtia kansalaisten valmiuksista vaikuttaa politiikkaan, tehtiin sitä millä tasolla tahansa.

»Jotta voi osallistua, pitää ymmärtää, miten maailma toimii. Se on aidosti monimutkaistunut, eikä aina ole itsestään selvää, kenellä päätösvalta milloinkin on», Tapio Raunio sanoo.

Ja lopulta: puolueiden pitäisi sanoa nykyistä avoimemmin, kenen etuja ne käytännössä ajavat, kun ne haluavat parantaa kilpailukykyä, huolehtia rahoitusvakaudesta tai syventää Euroopan integraatiota. Pitäisi asettua rohkeasti jonkun puolelle ja kertoa, miten »yhteisen edun» nimissä tehty politiikka äänestäjiin vaikuttaa. Puolueet tarvitsevat samankaltaista resonanssia, jota kansalaisliikkeet ja populistipuolueet onnistuvat nyt luomaan.

Peter Mairin termein politiikka pitäisi palauttaa politiikkaan.