Skip to main content

Maailma kärsii moraalispoliittisesta kriisistä

Humanitaaristen kriisien ratkaiseminen edellyttää, että hallitukset helpottavat turvapaikkaehtoja.

Humanitaarisiin ongelmiin ei ole humanitaarisia ratkaisuja, totesi YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n entinen johtaja Sadako Ogata jo vuosia sitten. Ogatan mukaan vastuu on viime kädessä valtiojohtajilla, joiden poliittista tahtoa tarvitaan ratkaisemaan monimutkaisia konflikteja. Humanitaarisen avun järjestöt voivat vain laastaroida ja lieventää kriisien aiheuttamaa inhimillistä kärsimystä.

Kun tarkastelee viime vuoden aikana käytyä keskustelua Euroopan »pakolaiskriisistä», ei voi kuin olla samaa mieltä Ogatan kanssa. Vaikka Suomessa seurattiin vuosi sitten median tarinaa hätää ja kärsimystä pakenevista ihmisistä, joiden saapuminen Eurooppaan kuvattiin vyörynä ja tulvana, kyse taisi olla lopulta hiekan jyvistä tai pienestä laineen liplatuksesta.

Vaikka turvapaikanhakijoiden määrä kymmenkertaistui, logistinen järjestelmä ihmisten auttamiseksi saatiin Punaisen Ristin avustuksella nopeasti pystyyn. Ja vaikka rasistit ovat olleet äänekkäitä, tavalliset suomalaiset huomaavat turvapaikanhakijoita arjessaan tuskin lainkaan.

Poliittisella tasolla järjestelmä on kuitenkin rikki. Sen sijaan, että sitä haluttaisiin korjata, valtiot hajottavat sitä lisää. Ne ajavat ensisijaisesti omia etujaan eivätkä ole kiinnostuneita rajoittamaan liikkumatilaansa ihmiskuntaa hyödyttävillä ylikansallisilla sopimuksilla. Kriisi ei ole ensisijaisesti humanitaarinen vaan moraalispoliittinen.

Jos Ogatan sanoja haluaa vielä tulkita laajemmin, kaikki humanitaariset ongelmat johtuvat poliittisten ja taloudellisten johtajien kyvyttömyydestä tai haluttomuudesta ratkaista maailman makrotaloudellisia vääristymiä, jotka luovat globaalia epäoikeudenmukaisuutta. Taustalla on myös hallitusten välinpitämättömyyttä noudattaa allekirjoittamiaan ihmisoikeussopimuksia ja ennen kaikkea lähes rikollista ilmastonmuutoksen vaikutusten vähättelyä.

Maailmassa on nyt enemmän kotinsa jättäneitä ihmisiä kuin toisen maailmansodan jälkeen. Heitä on yli 60 miljoonaa, mutta vain reilut 20 miljoonaa elää kotimaansa rajojen ulkopuolella. Näistä noin 17 miljoonaa on jäänyt lähelle kriisialueita Lähi-idässä, Aasiassa ja Afrikassa. Eurooppaan on pyrkinyt vain muutama prosentti kaikista pakolaisista. Suurin osa pakolaisista on siis kehitysmaissa, joilla on paljon pienemmät mahdollisuudet auttaa pakolaisia kuin rikkailla mailla.

Tästä huolimatta kaikkialla Euroopassa lähinnä vaikeutetaan tänne pääsyä, kiristetään täällä olemisen ehtoja ja valitetaan auttamisen kalleutta. Vaikka UNHCR on ilmoittanut, että yli miljoona pakolaista eri puolilla maailmaa tarvitsee välitöntä siirtoa muualle, vain noin sadalletuhannelle on löytymässä paikka.

Euroopan unioni sopi viime syksynä Italiaan ja Kreikkaan tulleiden turvapaikanhakijoiden sisäisistä siirroista muihin EU-maihin vastuunjaon nimissä, mutta sovitusta 160 000 ihmisestä vain hieman yli 3 000 on siirretty, heistä nelisensataa Suomeen. UNHCR ja apua toimittavat järjestöt ovat saaneet hallituksilta ja keräyksin vain murto-osan siitä rahasta, joka tarvittaisiin pakolaisleirien ylläpitoon eri puolilla maailmaa.

Vaikka rasistit ovat olleet äänekkäitä, tavalliset suomalaiset huomaavat turvapaikanhakijoita arjessaan tuskin lainkaan.

Toukokuussa Istanbulissa pidettiin näyttävä YK:n humanitaarinen huippukokous, jonka tulokset kuitenkin jäivät laihaksi listaksi hurskaita lupauksia. Kokouksessa luvattiin lisärahoitusta ja avoimempaa avustusjärjestelmää, mutta lupauksia nojaavat vapaaehtoisuuteen.

YK:n yleiskokouksen yhteydessä järjestetään syyskuussa presidentti- ja pääministeritason kokous maailman pakolaistilanteesta, mutta se näyttää jäävän yhtä tuloksettomaksi.

Kokouksessa on tarkoitus sopia pakolaisten kohtelusta ja uudesta pakolaisia koskevasta vastuunjaosta. Näyttää siltä, että poliittisen tahdon puutteen vuoksi päätetään vain jatkaa sopimuksen valmistelua ja asiaan palataan ehkä vasta vuonna 2018.

Ideaalitilanteessa YK:n Global Compact -pakolaissopimus sisältäisi viisi pääkohtaa. Ensinnäkin kullekin valtiolle määrättäisiin uusi sitova kiintiö, jonka mukaan valtiot vastaanottaisivat UNHCR:n mukaan välitöntä siirtoa vaativia pakolaisia. Kiintiö laskettaisiin kunkin maan varallisuuden ja muiden tekijöiden perusteella. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi Suomen kiintiön yli nelinkertaistumista noin 4 000:een vuodessa.

Toiseksi sopimuksessa pitäisi määritellä mekanismi, jonka mukaan voidaan auttaa sellaista valtiota, jonka alueelle on tullut suuri määrä pakolaisia mutta joka ei pysty itse huolehtimaan tulijoista. Tämä vastaa EU:ssa sovittua järjestelmää, jonka toteutus on jäänyt alkutekijöihin.

Kolmanneksi YK-järjestelmän toimijoiden, humanitaaristen järjestöjen ja apua tarvitsevien valtioiden pysyvää rahoitusta lisättäisiin huomattavasti, jotta näiden ei tarvitsisi käyttää aikaa viime hetken rahoitusvetoomuksiin. Sen sijaan ne pystyisivät käyttämään rahaa joustavasti siellä, missä sitä tarvitaan. Käytännössä rikkaiden maiden tulisi budjetoida lisää avustusrahaa. Suomessa tämä tarkoittaisi suunnan muuttamista, vastahan apurahoista viime vuonna leikattiin lähes puolet.

Neljänneksi pakolaisstatuksen myöntämistä pitäisi helpottaa kriisialueilta tuleville, jotta voimavaroja ei tarvitsisi käyttää sen määrittelemiseen, onko jokaisella yksittäisellä ihmisellä absoluuttinen hätä vai ei. Myös Suomen tulisi miettiä koko ajan kiristyneitä turvapaikan saamisen ehtoja uudelleen.

Lopulta kaikkiin maihin pitäisi luoda turvapaikkajärjestelmä, joka takaa suojelun ja mahdollistaa jokaisen perustarpeiden turvaamisen ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla.

Ihanteelliselle sopimukselle ei kuitenkaan tällä hetkellä ole riittävää poliittisesti tukea omaa etuaan ajavien hallitusten joukossa. Ja vaikka jonkinlaiseen vesitettyyn sopimukseen päästäisiinkin, käytännön toteutuksesta ja toimivuudesta ei olisi takeita. Se ei myöskään poistaisi varsinaisia pakolaisuuden syitä.

 

Kirjoittaja on Amnesty Internationalin Suomen-osaston toiminnanjohtaja, joka kirjoittaa parhaillaan kirjaa kansainvälisestä avusta.