Populismin luvattu maa

Italiassa niin oikeisto- kuin vasemmis­topuolueet ovat perinteisesti käyttäneet populistista puhetapaa kalastellakseen ääniä. Populistinen diskurssi on perustu­nut korruptoituneiden vallanpitäjien ja kansan vastakkainasetteluun. Kansa on esi­tetty valtaapitävien politiikan uhrina.

Populistiset argumentit ovat saaneet äänes­täjäkunnassa vastakaikua, sillä Italian poliit­tinen eliitti on ollut säännöllisesti mukana isoissa korruptioskandaaleissa kahden viime vuosikymmenen aikana.

1990-luvun alussa Tangentopolin korrup­tioskandaali pyyhkäisi puoluekartalta kylmän sodan aikana maata hallinneet kristillisdemo­kraatit ja sosialistisen puolueen. Valtatyhjiön täyttivät kaksi uutta puoluetta, jotka vakuut­tivat vastustavansa vanhoja valtapuolueita: Silvio Berlusconin Forza Italia ja äärioikeis­tolainen Pohjoisen liitto.

Berlusconi oli rakentanut omaisuutensa vanhan poliittisen eliitin suojeluksessa. Ber­lusconin eliitinvastainen retoriikka oli lähinnä poliittinen strategia äänten saamiseksi. Mediapohattana Berlusconi käynnisti Italian ensimmäisen, laajamittaisen populistisen tele­visiokampanjan.

Forza Italia ja Pohjoisen liitto ovat olleet 20 vuoden aikana mukana useissa hallituksissa ja sekaantuneet samalla uusiin korruptioskandaaleihin. Berlusconin pääministerikau­sina poliittinen keskustelu muuttui henkilöi­tyneeksi mediasirkukseksi, mikä loi pohjan uusien, karismaattisten populistijohtajien nousulle.

Päivänpolitiikan nykyisistä johtohahmoista sekä Beppe Grillo että Matteo Renzi ovat menestyneet tällä saralla, joskin hieman eri tavoin.

Entinen koomikko ja nykyinen Viiden täh­den liikkeen johtaja Grillo on rakentanut poliit­tisen menestyksensä Italian poliittisen eliitin arvostelulle käyttämällä klassista kansan ja eliitin vastakkainasettelua. Hänen puolueensa sai kolme vuotta sitten parlamenttivaaleissa yli 25 prosenttia äänistä. Kesäkuussa puolue voitti pormestarinvaalit Roomassa ja Torinossa.

Nykyisen pääministerin Renzin valtaan­nousu perustui lupaukseen syöstä vallasta vanha poliittinen eliitti, mukaan lukien oman demokraattisen puolueen vanha kaarti. Lupaus toi puolueelle 40 prosenttia äänistä vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa.

Populistinen diskurssi on nostanut Italian poliittiseen keskusteluun aiemmin laimin­lyötyjä aiheita, kuten läpinäkyvyyden ja poli­tiikan eettiset ongelmat. Lisäksi se on tuonut pettyneitä kansalaisia takaisin keskusteluun. Viiden tähden liikkeen menestys on pakotta­nut Renzin demokraattisen puolueen nuoren­tamaan ydinjoukkoaan.

Populismi voi siis hetkellisesti olla demo­kratialle hyväksi, kunhan se tarjoaa edistyk­sellisiä ideoita eikä muukalaisvihamielisyyttä ja kansalliskiihkoa, kuten vaikkapa Ranskan Kansallinen rintama. Riskinä kuitenkin on, että populismista tulee poliittisen keskuste­lun normaali toimintatapa ja vakiintuneet puolueet alkavat haastaa uusia samanlaisilla populistisilla argumenteilla.