Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin entinen päästrategi ja laitaoikeiston äänitorvi Steve Bannon on kertonut haluavansa tukea eurooppalaisia kansallismielisiä oikeistopuolueita Euroopan parlamentin vaaleissa keväällä 2019. Hän aikoo perustaa Brysseliin säätiön nimeltä Liike (The Movement).

Suomessa järjestetään ensi keväänä europarlamenttivaalien lisäksi myös eduskuntavaalit. Miten ulkomaalaiset saavat vaikuttaa vaalikampanjointiin, oikeusministeriön neuvotteleva virkamies Heini Huotarinen?

»Suomessa ehdokkaan vaalirahoituksesta annetun lain mukaan ehdokas, hänen tukiryhmänsä ja muu yksinomaan ehdokkaan tukemiseksi toimiva yhteisö saa vastaanottaa ulkomaista tukea vaalikampanjaan vain yksityishenkilöiltä tai ehdokkaan aatesuuntaa edustavilta kansainvälisiltä yhteisöiltä ja säätiöiltä.»

Valtiolta ei siis voi vastaanottaa kampanjarahoitusta, mutta ulkomaiselta säätiöltä voi.

Rajoituksen tarkoituksena on estää epäasiallista ulkomaista vaikuttamista Suomen poliittiseen toimintaan, Huotarinen sanoo. Ehdokkaan on huolehdittava, että vaalimainoksesta käy ilmi, kuka sen on maksanut.

»Saman lain mukaan ehdokas, hänen tukiryhmänsä tai -yhteisönsä eivät saa vastaanottaa tukea, jonka antajaa ei voida selvittää. Tämä ei kuitenkaan koske tavanomaisesta keräystoiminnasta saatua tukea. Samalta tukijalta saa vastaanottaa suoraan tai välillisesti korkeintaan 6 000 euroa eduskuntavaaleissa ja 10 000 euroa europarlamenttivaaleissa.»

 

Yhteiskunnallinen luottamus sukelsi jyrkästi Yhdysvalloissa Donald Trumpin presidenttikauden ensimmäisenä vuotena. Viestintätoimisto Edelmanin tammikuussa 2018 julkaisema raportti osoittaa seitsenvuotisen mittaushistorian jyrkintä pudotusta: sadan pisteen asteikolla koulutetun väestönosan luottamus painui vuodessa 23 pistettä alaspäin. Edelman mittaa vuosittain kansalaisten luottamusta kyselytutkimuksella 28 maassa.

Vain 33 prosenttia koulutetuista yhdysvaltalaisista luottaa enää maan hallintoon. Edelmanin tutkimuksen mukaan myös luottamus tiedotusvälineisiin, yrityksiin ja kansalaisjärjestöihin on horjunut. Kokonaistuloksissa Yhdysvallat painui 43 pisteeseen, samaan sarjaan useimpien Euroopan maiden kanssa. Niissä kansalaisten luottamus oli jo ennestään matalalla.

Kiinnostavaa on, että raportin mukaan luottamus vahvistui voimakkaimmin Kiinassa, joka nousi 74 pisteellä kärkisijalle. Kiinassa sekä koulutettu väestö että suuri yleisö luottavat erityisen vahvasti hallitukseen ja yrityksiin. Hyvällä tasolla luottamus on myös Intiassa, Indonesiassa ja Arabiemiraateissa.

Ilman luottamusta yhteiskunnalliset rakenteet alkavat murentua, raportin tekijät varoittavat. Yhteiskuntatieteissä luottamusta pidetään yhtenä talouskasvun osatekijänä ja tärkeänä valttina esimerkiksi Pohjoismaiden menestyksessä.

Kansalaisten luottamuksen kriisi ei ole demokratioissa uusi ilmiö – aiheesta keskusteltiin länsimaissa jo 1970-luvun puolivälissä. Vastaavasti autoritaaristen maiden korkeat luottamusluvut eivät paljasta koko totuutta. Tiedonvälitys ei ole näissä maissa vapaata eivätkä kansalaiset uskalla välttämättä vastata totuudenmukaisesti edes netti­kyselyssä.

Jyrkkä muutos Yhdysvalloissa on silti todellinen. Trumpin valinta on vain yksi oire luottamuksen murenemisesta, arvioi mainosalan veteraani Steve Harrison, joka puhui aiheesta kesäkuussa Naton strategisen viestinnän osaamiskeskuksen järjestämässä konferenssissa Riiassa.

»Länsimaat repivät itseään perustavalla tavalla kahtia. Yhdysvallat ja Länsi-Euroopan maat jakautuvat suurkaupunkien eliittiin ja muuhun väestöön, jonka ongelmia eliitti ei ota vakavasti», Harrison sanoo.

Manchesterin yliopistossa tohtoriksi väitellyt Harrison aloitti työnsä 1960-luvulla ikonisessa Ogilvy & Mather -mainostoimistossa Lontoossa. Hän nousi myöhemmin globaalin yhtiön Euroopan-toimintojen luovaksi johtajaksi ja oli vuosikymmenien ajan yksi mainosmaailman seuratuimpia nimiä.

Trumpin voiton jälkeen Yhdysvaltain itä- ja länsirannikoille keskittyneissä viestintä- ja markkinointiyhtiöissä kyseltiin, osaavatko varakkaisiin rannikkokaupunkeihin sijoittuneet yritykset enää muotoilla viestintäänsä Trumpin äänestäjille. Mainosalan elinehto on, että viesti vaikuttaa vastaanottajiin. Samassa valossa Harrison tarkastelee nyt kriittisesti poliittisen eliitin toimintaa.

»Etsimme syntipukkia valeuutisista, RT-­kanavasta ja Putinista, sillä suurkaupunkien eliitin on vaikea uskoa, ettei joku haluaisi äänestää heitä», Harrison sivaltaa.

Hänen mukaansa huomio on keskittynyt epäolennaisella tavalla Trumpin ja Putinin kaltaisiin valtiojohtajiin, vaikka pallo on oikeasti Yhdysvaltain demokraattipuolueella ja länsimaiden muilla liberaaleilla puolueilla. Niiden pitäisi kuunnella tarkemmin äänestäjiä ja etsiä ratkaisuja heidän ongelmiinsa.

»Näin ei kuitenkaan näytä tapahtuvan.»

Harrisonin mukaan Trump toimi oikein kuunnellessaan ruostevyöhykkeen työväenluokkaisten äänestäjien huolia. Omasta kokemuksestaan hän tietää, että tuote myy hyvin, jos se vastaa ihmisten tarpeisiin. Yhdysvalloissa äänestäjien huolena oli työpaikkojen menettäminen siirtolaisille sekä Washingtonin vanhoilla »suoalueilla» asuvan vauraan eliitin eristäytyminen omaan todellisuuteensa.

Trumpin iskulauseet olivat karkeita, mutta hän esitti ratkaisuja oikeisiin huoliin, Harrison painottaa: »Rakennetaan muuri! Kuivatetaan suo! Suljetaan Clinton vankilaan!»

Harrison on kuitenkin pahoillaan siitä, että Yhdysvalloissa on noussut valtaan niin äärimmäinen poliitikko kuin Trump. Keskusta­vasemmisto ja keskustaoikeisto ovat menettäneet kansan luottamuksen. Sen voi palauttaa ainoastaan ottamalla äänestäjien huolet vakavasti.

Juuri tässä kohtaa Yhdysvaltain itä- ja länsirannikon eliitillä on noussut hänen mukaansa seinä eteen: eliitin on mahdotonta tuntea myötätuntoa Trumpin äänestäjiä kohtaan.

Hillary Clintonin kampanjatiimi käytti 560 miljoonaa dollaria vaikuttamiseen, jonka ydinsanoma oli äänestäjien pelottelu: katsokaa mitä saatte, jos äänestätte Trumpia! Harrisonin mukaan ihmiset pitivät sitä ylimielisenä ohjailuna ja käänsivät siksi selkänsä Clintonille.

»Jotta voi myydä tuotteen ihmisille, on ensin tunnettava empatiaa heitä kohtaan», hän sanoo.

Harrison pitää kulttuurieroja suurimpana syynä suurkaupunkien eliitin erkaantumiseen äänestäjistään. Eliitti on sisäistänyt tietynlaisen heimon käytösmallit ja normit. Yhdysvalloissa eliitti kokee olevansa moraalisesti ylempänä kuin sisämaan asukkaat ja tuntee vastenmielisyyttä näiden rasisimia, pikkukaupunkilaista mentaliteettia, seksismiä ja karkeaa kieltä kohtaan.

»Moraalisessa ylemmyydentunnossa on helppo elää. Se on oivallinen tapa nostaa omaa statustaan ja tuntea itsensä muita vahvemmaksi.»

 

Etsimme syntipukkia valeuutisista, Putinista ja rt-kanavasta, sillä suurkaupunkien eliitin on vaikea uskoa, ettei joku haluaisi äänestää heitä.

 

Kaikki kehittyneet demokratiat painivat saman ongelman kanssa, uskoo virolainen elokuvaohjaaja Ilmar Raag. Eliitit vieraantuvat väistämättä äänestäjistä, kun valtio muuttuu yhä monimutkaisemmaksi.

»Useimmilla ihmisillä ei ole koulutuksellisia edellytyksiä ymmärtää, miten verojärjestelmä tai terveydenhuolto rahoitetaan ja päätöksiä tehdään yhteiskunnan ylemmillä portailla», hän sanoo. Harva jaksaa vierailla parlamentin julkisilla nettisivuilla selvittääkseen, miten lainsäädäntö etenee.

»Kun Viro perustettiin uudelleen 1990-luvun alussa, luottamusta mitattiin rehellisyydellä: tekevätkö kansanedustajat tai hallitukseen nimitetyt ihmiset, mitä lupaavat. Nyt ongelmana on ymmärtää, miksi päätöksiä tehdään», Raag sanoo.

Tutkimusten valossa virolaiset luottavat maan hallitukseen silti yhä enemmän kuin useimmat muut eurooppalaiset. Kevään eurobarometrissä 49 prosenttia virolaisista luotti hallitukseen, mikä on EU-maiden kahdeksanneksi paras sijoitus ja 2 prosenttiyksikköä enemmän kuin Suomessa. Myös luottamus armeijaan, poliisiin, julkiseen hallintoon ja tiedotusvälineisiin on Virossa hyvällä tasolla, vaikka näillä osa-alueilla maa jää eurooppalaisittain kärkipaikkoja pitävän Suomen taakse.

Virossa tärkein jakolinja luottamuksessa ei kulje kansalaisten ja eliitin, vaan viron- ja venäjänkielisen väestön välillä. Virossa on noin 330 000 venäjänkielistä, joista osa on integroitunut huonosti Viroon. Monilta vironvenäläisiltä puuttuu Viron kansalaisuus, eivätkä he luota maan tiedotusvälineisiin ja viranomaisiin.

Vuonna 2015 tehdyn integraatiotutkimuksen mukaan 11,8 prosenttia vironvenäläisistä pitää kotimaanaan Venäjää ja 17 prosenttia yhtä lailla Venäjää kuin Viroa. Raag arvioi, että kriisissä osa vironvenäläisistä olisi lojaaleja Venäjän hallinnolle.

Siksi luottamuksen heikkenemisellä voisi olla Virossa suoria vaikutuksia kansalliseen turvallisuuteen. Jos konflikti syttyisi, Raag ottaisi tarvittaessa komennon Viron kaitseliiton eli suojeluliiton Toompean aluejohtajana Tallinnassa. Suojeluliitto on vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö, jolla on Viron puolustusvoimien antamia tehtäviä.

Viro koki vakavimman itsenäistymisensä jälkeisen kriisin vuonna 2007 niin sanotussa pronssisoturi-kiistassa, joka johti laajoihin levottomuuksiin viron- ja venäjänkielisen väestönosan kesken. Tutkimusten mukaan kiista horjutti tilapäisesti väestön luottamusta maan hallintoon.

Seuraava notkahdus luottamuksessa nähtiin vuonna 2014 Ukrainan sodan jälkeen.

Tilanne Virossa on nyt rauhallinen, eikä Viro ole toistaiseksi Venäjän informaatiovaikuttamisen tulilinjalla, Raag sanoo. Silti on mahdollista, että osa etnisistä venäläisistä radikalisoituu näkemyksiltään.

»Venäjän ulkopoliittiset konfliktit ja sodat vaikuttavat vironvenäläisiin», Raag toteaa. Viron hallitus asettuu ulkopolitiikassaan usein Venäjää vastaan, jolloin etniset venäläiset joutuvat valinnan eteen.

Paradoksi on, että osa vironvenäläisistä kannattaa konflikteissa Venäjää, muttei silti halua muuttaa maahan. Päinvastoin, muuttoliike Venäjältä Viroon on voimakkaampaa. Taloudellisilla tekijöillä on paljon vaikutusta. »Esimerkiksi Narvassa eläkkeet ovat kaksi kertaa niin suuret kuin rajan toisella puolella», Raag sanoo.

Viron puolustusvoimat ovat pienet, mutta Raag luottaa siihen, että maa olisi valmis taistelemaan tarvittaessa itsenäisyytensä puolesta, toisin kuin vuonna 1939. Tähän vaikuttaa Naton sotilaallinen läsnäolo. Virossa on yksi Nato-pataljoona, joka on valmiina taistelemaan osana Viron 1. jalkaväkiprikaatia. Myös Suomen esimerkillä on vaikutusta.

»Virolaiset ovat Suomelle aina vähän kateellisia talvisodasta. Esillä on myös argumentti, että joutuisimme kärsimään joka tapauksessa, vaikka emme taistelisi. Tällaisella geopoliittisella sijainnilla ei voi pysyä puolueettomana», Raag sanoo.

 

Suomessa herätti myönteisiä reaktioita, kun Tarja Halonen vingutti ostoksilla bonuskorttiaan ja Sauli Niinistö pelasi pipolätkää.

 

Suomessa yhteiskunnallinen luottamus on pysynyt kansainvälisesti poikkeuksellisen korkealla tasolla. Turvallisuusviranomaisten ohella suomalaiset luottavat laajasti koululaitokseen, oikeuslaitokseen ja jopa terveyden­hoitojärjestelmään, ilmenee Ylen viime vuonna teettämästä arvotutkimuksesta.

Kansainvälisen trendin mukaisesti luottamus hallitukseen ja poliittisiin puolueisiin on rapistunut Suomessakin tämän vuosikymmenen kuluessa. Tasavallan presidentti nauttii sen sijaan Suomessa ainakin demokraattisten valtioiden mittapuulla poikkeuksellista luottamusta. Sauli Niinistön kaudella presidentti on noussut kaikista tutkituista instituutioista ykköseksi.

Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Ilkka Ruostetsaari selittää suomalaisten asenteita osittain auktoriteetti­uskolla. »Luottamus esivaltaan on kansain­välisessä vertailussa Suomessa edelleen vahvaa», hän sanoo. Yhteiskunnallisten instituutioiden lisäksi suomalaiset luottavat myös asiantuntijoihin.

Toistaiseksi Suomi on säästynyt yhteiskunnan jyrkältä kahtiajakautumiselta eliittiin ja kansaan. Ruostetsaari on vertaillut eliitin ja kansalaisten asenteita seurantatutkimuksilla vuosina 1991–2011. Tuona aikana asenteet jakautuivat jonkin verran Naton, EU:n, euron ja maahanmuuttopolitiikan kaltaisissa kysymyksissä, joita Ruostetsaari pitää symbolisina.

2000-luvun alun jälkeen valtaeliitti omaksui näkemyksiä, jotka Ruostetsaari liittää osaksi »uusliberaalia hallintojärjestelmää». Eliitti esimerkiksi katsoo kansalaisia useammin, että tiede ja tekniikka pystyvät ratkaisemaan useimmat ongelmat, demokratia toimii hyvin ja julkisia palveluja pitäisi yksityistää. »Eliitin ja kansalaisten välinen kuilu ei ole silti kovin suuri», hän sanoo.

Valtaeliittiin kuuluu Ruostetsaaren määritelmän mukaan Suomessa noin 1 400 ihmistä, jotka jakautuvat seitsemään alaryhmään: politiikan, hallinnon, elinkeinoelämän, kulttuurin, tiedotusvälineiden, tieteen ja järjestösektorin eliittiin.

»Suomessa eliitit ovat kohtuullisen avoimia. Eliittiin voidaan nousta meillä erilaisista sosiaalisista ja jopa hyvin vaatimattomista taustoista. Koulutus on keskeinen väline, jolla eliitteihin noustaan.»

Tämä selittää, miksi eliitin ja kansalaisten välinen kuilu ei ole kasvanut samanlaiseksi kuin esimerkiksi Ranskassa ja Britanniassa, joissa on vahva luokkayhteiskunnan perinne. Näissä maissa eliitti uusintaa itseään edelleen eliittikouluissa, joita on myös Yhdys­valloissa.

Pohjoismaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu tietynlainen tavallisuuden ihanne, jonka eliitit ovat sisäistäneet. Varakkuudella ja rikkaudella pröystäily ei ole hyväksyttävää. Ruostetsaaren mukaan eliitit harrastavat Suomessa koko kansalle yhteisiä asioita, kuten liikuntaa, kulttuuria, metsästystä ja kalastusta.

»Yleinen odotus on, että eliittiin kuuluvat käyttäytyvät kuin ketkä tahansa meistä. Siksi herätti myönteisiä reaktioita, kun Tarja Halonen vingutti ostoksilla bonuskorttiaan tai Sauli Niinistö pelasi pipolätkää ja teki lumitöitä», Ruostetsaari sanoo.

Kansanliikkeet, kuten työväenliike, osuustoimintaliike ja kansalaisjärjestöt ovat kytkeneet Suomessa perinteisesti koko kansaa yhteen.

Toisessa ääripäässä ovat esimerkiksi Afrikan johtajat. Siellä valta pitää näyttää myös ulkoisilla tunnusmerkeillä, kuten kalliilla autoilla ja korealla pukeutumisella, Ruostetsaari toteaa. Suomessa tähän eliittikategoriaan kuuluu vain harvoja Björn Wahlroosin kaltaisia poikkeuksia, jotka haluavat näyttää varakkuutensa.

 

Vuoden 2011 jälkeen eliitin ja kansalaisten asenteita ei ole tutkimuksessa vertailtu. Ruostetsaari olettaa, että kuilu on ollut sen jälkeen Suomessakin kasvamaan päin, mikä näkyi populistisin tunnuksin esiintyneiden Perussuomalaisten vaalivoitossa vuonna 2015.

»Kritiikki eliittejä kohtaan näkyy keskustelussa. Sosiaalinen media on avannut kritiikille uuden kanavan. Se on voimaannuttanut kansalaisia ottamaan kantaa ja vaikuttamaan», Ruostetsaari sanoo.

Toisaalta kansalaisten luottamus sosiaalisen median kautta tulevaan tietoon on vähäistä. Vain 41 prosenttia vastaajista yhdeksässä eri maassa kertoi luottavansa sosiaaliseen mediaan viestintäyhtiö Edelmanin kyselyssä kesäkuussa.

Yhdysvalloissa vain 30 prosenttia vastaajista luottaa enää sosiaaliseen mediaan. Luottamus valtakunnallisiin tiedotusvälineisiin jakautuu voimakkaasti puoluekannan mukaan, ja etenkin republikaanien luottamus valtakunnallisten tiedotusvälineiden, kuten New York Timesin ja CNN:n uutisointiin on heikkoa.

Sen sijaan luottamuksessa paikallisiin tiedotusvälineisiin on tapahtunut kuluneen vuoden aikana pitkästä aikaa käänne parempaan yli puoluerajojen. Yhdysvaltalaisen Poynter-­instituutin tuoreen tutkimuksen mukaan 76 prosenttia vastaajista luottaa paikallistelevision ja 73 prosenttia paikallislehtien uutisiin. Tämä on merkittävää, sillä presidentti Trump on hyökännyt voimakkaasti tiedotusvälineitä vastaan koko kautensa ajan.

Espoon piispana vuosina 2004–2012 toiminut Mikko Heikka tarkastelee uudessa kirjassaan uskontojen mahdollisuutta rauhanomaiseen rinnakkaiseloon kriisien ja muuttoliikkeiden maailmassa. Hän muistuttaa, että Suomessa aktiivikristityt suhtautuvat myönteisimmin muslimimaista tuleviin maahanmuuttajiin.

Uskonnot kietoutuvat osaksi monia maailman vaikeimpia konflikteja. Ovatko uskonnot kriisien syy vai ratkaisu?

Median retoriikka nostaa esiin uskontojen roolin konfliktien taustalla. Tosiasiassa maailman uskonnollisten johtajien enemmistö haluaa rakentaa yhteiskuntarauhaa ja suhtautuu toisiin ihmisiin ja kulttuureihin kunnioittavasti. Media keskittyy huonoihin uutisiin, mikä sulkee silmiämme hyvän kierteeltä.

Poliitikot käyttävät hyväkseen ihmisten uskonnollisia tunteita. Yhtenä esimerkkinä tästä on Myanmarissa vaikuttava munkki Wirathu, joka on lietsonut vihaa rohingya-muslimeita vastaan. Hänen ajattelullaan ei ole juuri mitään yhteyksiä aitoon buddhalaiseen teologiaan.

 

Mikko Heikan mukaan eri uskontojen välillä on enemmän yhteistä kuin erottavaa.

 

Uskonnot esittävät lähtö­kohtaisesti absoluuttisia totuuksia. Miten niiden kesken voidaan löytää kompromisseja?

Tuollainen eksklusiivinen asenneilmapiiri on jo aika lailla taaksejäänyttä elämää. On ymmärretty, että eri uskontojen välillä on enemmän yhteistä kuin erottavaa. Vaikka kukin uskonto on ainutlaatuinen, voimme tehdä yhteistyötä ja keskustella hyvässä hengessä myös uskontojen perimmäisistä kysymyksistä. Paavi Johannes Paavali II on todennut, että Pyhä Henki vaikuttaa kaikissa uskonnoissa. Lausunto osoittaa, että uskontojen välisiä raja-aitoja on jo madallettu erittäin tehokkaasti.

Euroopassa on koettu viime vuosina useita ääri-islamilaisia terrori-iskuja. Miten voimme ehkäistä fundamentalistista ajattelua?

Jos ajatellaan maahanmuuttajia, olennaista on toimiva ja hyvin suunniteltu kotouttaminen. Ihmisten pitää saada integroitua uuteen yhteiskuntaan oman kulttuurinsa ja uskontonsa pohjalta.

Uskonnolla perustellussa terrorismissa on kyse jihadin äärimmäisestä tulkinnasta. Siellä on pieni säie islamia mukana, mutta muslimijohtajien ja uskonoppineiden keskuudessa on tapahtumassa paradigman muutos. Jihad käsitteenä on jäämässä sivuraiteelle, ja keskiöön ovat tulossa islamin viisi peruspilaria: uskontunnustus, rukous, paasto, heikompiosaisten hyväksi maksettava almuvero ja pyhiinvaellus.

Uuden paradigman tunnetuin dokumentti on sadan johtavan muslimiopettajan A Common Word Between Us and You vuodelta 2007, jossa muslimijohtajat korostivat islamin väkivallatonta luonnetta. Tämä yhdistää dokumentin mukaan muslimeja, juutalaisia ja kristittyjä.

Mikä on uskonnonopetuksen rooli? Pitäisikö kouluissa olla kaikille yhteinen katsomus­aine?

Kannatan yhdistelmämallia: tulisi olla kaikille yhteinen oppiaine, jossa käsiteltäisiin etiikkaa ja maailmanuskontoja. Asiat, jotka liittyvät uskontojen omiin traditioihin, opiskeltaisiin kunkin uskonnon omissa ryhmissä.

Pew-tutkimuslaitoksen alkukesästä julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalaiset suhtautuvat länsi­eurooppalaisista kaikkein kriittisimmin islamiin. Mistä tämä kertoo?

Siinä tutkimuksessa oli kaksi kärkeä, joista toinen oli tämä. Vähemmälle huomiolle jäi osa, jossa vertailtiin aktiivisia kristittyjä. Suomalaiset aktiivikristityt suhtautuvatkin muslimeihin ja pakolaisiin kaikkein myönteisimmin. Meillä kirkko on kymmenen viime vuotta suhtautunut muslimeihin ja maahanmuuttoon hyvin myönteisesti. Kirkon päättäjät ja piispat ovat antaneet seurakuntiin tämäntyyppistä viestiä, joka on kantanut niissä hedelmää.

Maahanmuuttopolitiikassa EU-maiden on vaikea löytää yhteistä säveltä. Millaiset lähtökohdat siihen pitäisi ottaa?

Pitää olla toimivat ulkorajat ja selkeä maahanmuuttopolitiikka, ja ihmisiä tulisi tukea siellä, missä he ovat. EU:ssa tulisi siis sekä kehittää rajavalvontaa että moninkertaistaa kehitysyhteistyön rahoitusta. Hallitsematon pakolaistulva ei ole kenenkään etu.

Mikä on viestisi ihmisille, joita maahanmuuttajien määrän kasvu huolestuttaa?

Vaikka maahanmuutto tuottaa lyhyellä aikavälillä varmasti tiettyä epäjärjestystä, pitkällä aikavälillä se on yhteiskunnalle mahdollisuus. Kokemukset Kanadasta, Yhdysvalloista ja Australiasta kertovat tämän. Kannattaa olla kärsivällinen ja nähdä vähän pidemmälle.

Paul Kenyon: Dictatorland. The Men Who Stole Africa. Head of Zeus 2018, 480 s.

BBC:n toimittaja Paul Kenyon esittelee uutuuskirjassaan seitsemän afrikkalaista diktatuuria. Dictatorlandin punaisena lankana kulkee löyhä tulkinta Afrikan raaka-ainekirouksesta, joka on edesauttanut diktatuurien syntymistä ja ylläpitämistä.

Kirjassa käsiteltyjen maiden epäonneksi koituneet raaka-­aineet ovat kulta ja timantit (Kongo, Zimbabwe), öljy (Libya, Nigeria ja Päiväntasaajan Guinea) sekä kaakao (Norsunluurannikko). Kirjan viimeinen luku käsittelee väestön pakkovärväystä Eritreassa, eikä siten istu raaka-ainetulkintaan, vaikka diktatuurista toki onkin kyse.

Kongon (silloisen Zairen) entinen presidentti Mobutu Sese Seko lienee Afrikan tunnetuimpia diktaattoreja Ugandan Idi Aminin ja Zimbabwen Robert Mugaben ohella. Kongon rikkaudet perustuivat ennen kaikkea Etelä-Kasain maakunnan timantteihin, jotka kulkeutuivat vallanpitäjien taskuihin. Mineraalirikkauksilla rakennettiin palatseja Kongoon ja ostettiin huviloita Välimereltä, mutta toki myös kannattajien uskollisuus. Vastustajille tarjolla oli kidutusta ja pahempaa.

Raakaöljyn tuotannon varaan rakentuneet diktatuurit saavat teoksessa eniten tilaa. Kenyon tuo selkeästi esiin länsimaiden yksinvaltiaille tarjoaman poliittisen ja taloudellisen tuen. Voitontavoittelu on pitkään mennyt ihmisoikeuksien edelle Afrikassa. Hyvänä esimerkkinä tästä on Nigeria, jossa vastarinta henkilöityi vuonna 1995 teloitettuun Ken Saro-Wiwaan.

Päiväntasaajan Guinea on yksi Afrikan unohdetuimmista valtioista. Ilman sen öljyvaroja sitä tuskin muistaisi lännessä kukaan. Öljytulot ovat huvenneet yksinvaltias Teodoro Obiangin ja tämän pojan törsäykseen. Systemaattinen kidutus ja mielivaltaiset pidätykset, joista on raportoitu jo vuosia, ei estänyt Obiangia toimimasta Afrikan unionin päämiehenä vuonna 2011 eikä se myöskään mitätöinyt kutsua Barack Obaman Valkoiseen taloon vuonna 2014.

Eritrean Isaias Afwerkin valtakauden näkyvin aikaansaannos lienee ollut sota Etiopian kanssa ja Eurooppaan kulkeutuva pakolaisten virta. Heinäkuussa 2018 Etiopian ja Eritrean välille avattiin diplomaatti- ja kauppasuhteet sekä liikenne- ja tietoliikenneyhteyksiä, mutta nähtäväksi jää, onko Afwerkin vastustajille luvassa poliittisia oikeuksia.

Dictatorland nostaa esiin yksinvaltiuden järjettömyyden ja raa’an vallankäytön, mutta myös diktatuurien absurdit ja banaalit piirteet. Vallan uusjako on useimmiten tapahtunut väkivaltaisen kumouksen ja valtakamppailun kautta. Toisaalta ei ole harvinaista sekään, että seuraaja on tullut diktaattorin lähipiiristä.

Zimbabwen vastavalittu presidentti Emmerson Mnangagwa odotti vuosikausia Mugaben varjossa ennen kuin iski. Taistelu demokratian puolesta tulee todennäköisesti jatkumaan eri puolilla Afrikkaa vielä pitkään.

Kirjoittaja on Afrikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa.

 

Globaali eriarvoisuus vähenee.

→ Osittain totta.

Eriarvoisuus on yksi 2000-luvun poliittisen ja akateemisen keskustelun toistuvista teemoista. Eriarvoisuuden vaaroista ovat varoittaneet tutkijoiden ohella maailman johtajat paavi Franciscuksesta Barack Obamaan. Esimerkiksi Richard Wilkinson ja Kate Pickett kuvaavat vuonna 2009 julkaistussa kirjassaan Tasa-arvo ja hyvinvointi (The Spirit Level), kuinka suuri osa yhteiskunnan ongelmista on kytkeytynyt eriarvoisuuteen.

Ranskalainen Thomas Piketty taas esittää menestyskirjassaan Pääoma 2000-luvulla, että maailma on palaamassa 1800-luvun aikaan, jolloin yhteiskuntaa hallitsi pieni perinnöillä elävä eliitti. Pikettyn teesi on, että tulo- ja varallisuuserojen jatkuva kasvu on uhka demokratialle.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Steven Pinker on toista mieltä. Hänen mukaansa oletus siitä, että globaali talouskasvu olisi päätynyt vain rikkaiden käsiin, on väärä. Pinkerin mukaan on monta syytä olla huolissaan eriarvoisuudesta, mutta aiheeseen käytävään keskusteluun liittyy hänen mukaansa »lopunajan retoriikkaa». Hän toteaa, ettei eriarvoisuutta voi käyttää osoituksena siitä, etteivät asiat olisi paremmin kuin ennen. Absoluuttiset tuloerot ovat väistämätön seuraus talouden kasvusta, Pinker kirjoittaa.

YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen johtajan Finn Tarpin mukaan on totta, etteivät talouskasvun hedelmät voi käytännössä jakautua samanaikaisesti kaikille. Hän ei kuitenkaan näe mitään taloustieteellistä oikeutusta sille, miksi tuloerot ovat paisuneet nykyiselle tasolle. »Vaikka kannustimilla on merkitystä, niillä ei ole yhteyttä nykyisten tuloerojen tasoon. Kysymys on poliittinen ja moraalinen», Tarp sanoo.

Pinker keskittyy viime vuosikymmeniin, joiden aikana tuloerot maiden välillä ovat kaventuneet. Globaalin eriarvoisuuden laskua selittää suurelta osin maailman runsasväkisimpien maiden, Kiinan, Intian ja Indonesian, taloudellinen kehitys, arvioi brittiläisen ajatushautomo Overseas Development Instituten vanhempi tutkija Soumya Chattopadhyay.

»Nämä maat ovat parinkymmenen vuoden ajan hyötyneet talouskasvulle suotuisasta ilmapiiristä, mikä on johtanut muutaman miljardin ihmisen tulojen kasvuun ja globaalin eriarvoisuuden vähenemiseen», Chattopadhyay sanoo

Gini-kerroin osoittaa, kuinka tuloerot ensin lisääntyivät kansainvälisesti tasaisesti suunnilleen 1980-luvulle saakka ja alkoivat sen jälkeen hitaasti laskea, pysyen kuitenkin yhä melko korkealla tasolla. Kun noudatetaan taloustieteilijä Branko Milanovićin kehittämää laskutapaa, globaalia Gini-kerrointa, jossa ei lasketa maailman eri valtioiden vaan yksittäisten ihmisten eriarvoisuutta, tuloerot ovat pienentyneet 2000-luvun alusta alkaen.

Chattopadhyay huomauttaa, että samaan aikaan kun globaali eriarvoisuus on vähentynyt, ovat tuloerot useiden maiden, erityisesti Kiinan ja Intian, sisällä kasvaneet. »Kiina ja Intia kurovat kiinni globaalia eriarvoisuutta, mutta samaan aikaan niiden kehitys korostaa tuloerojen kasvavaa trendiä», Chattopadhyay sanoo.

Hän pitää maiden sisäisen eriarvoisuuden kasvua huolestuttavana esimerkiksi sosiaalisen yhteenkuuluvuuden näkökulmasta. Mikäli maiden sisäiset tuloerot jatkavat kasvuaan, se voi hänen mukaansa pian näkyä taas myös globaalien tuloerojen kasvuna.

Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna tuloerot maiden välillä ovat kasvaneet. Chattopadhyayn mukaan kysymys on siitä, mihin kolmen viimeisen vuosikymmenen trendiä peilaa. Hän korostaa, että tuloerot ovat nousseet lähes koko historian ajan.

»Tällä hetkellä globaali eriarvoisuus on kuta kuinkin samalla tasolla kuin 1970-luvulla eli edelleen hyvin korkealla. Emme ole pystyneet kaventamaan eroja esimerkiksi 1920- tai 1940-lukujen tasolle.»

 

Demokratia ja ihmisten mahdollisuudet ilmaista tyytymättömyyttään lisääntyvät.

→ Osittain totta.

Pinker puoltaa politiikantutkija Samuel Huntingtonin näkemystä siitä, että valtioista on muotoutunut demokratioita aalloissa. Ensimmäinen demokratisoitumisen aalto nousi Huntingtonin mukaan 1800-luvun Pohjois-Amerikasta ja Länsi-Euroopasta, toinen puolestaan toisen maailmansodan jälkeen. Kolmas demokratisoitumisen aalto sai alkunsa 1970-luvulla Portugalin ja Espanjan diktatuurien kaatumisesta ja levisi 1980-luvulla Etelä-Amerikkaan, Aasiaan ja Afrikkaan.

Huntingtonin mukaan demokratisoitumisen aallot nousevat ensin ja sitten hiipuvat. Pinker taas katsoo, ettei kolmas aalto ole koskaan pysähtynyt vaan jatkaa väreilyään niin, että maailmasta on tullut koko ajan demokraattisempi.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Hän mainitsee myönteisinä esimerkkeinä 2000-luvun alun demokratiakehityksestä useat Itä-Euroopan maat, Arabikevään sekä Burkina Fason ja Myanmarin. Myös Kiina ja Venäjä ovat Pinkerin mukaan näyttäneet avautumisen merkkejä.

Tässä kohtaa Pinkerin optimismi on katteetonta. Viimeaikaiset raportit demokratiakehityksestä eivät ole myönteisiä Itä-Euroopan maissa tai Myanmarissa. YK-yliopiston kehitystaloustieteen tutkimuslaitoksen tutkija Rachel Gisselquist sanoo, että pitkällä aikavälillä tarkasteltuna demokraattisten valtioiden määrä on kasvanut, mutta viime vuosina trendi on hieman kääntynyt.

»Sekä Freedom Housen, Economic Intelligence Unitin että Varieties of Democracy -tilaston raportit osoittavat, että demokratia on maailmanlaajuisesti ollut laskussa usean vuoden ajan», Gisselquist sanoo.

Pinker käyttää kirjassaan yhdysvaltalaista Polity Project -aineistoa, jonka mukaan demokraattisten valtioiden määrä on kasvanut 1980-luvun alusta lähtien tähän päivään saakka. Aineisto on kuitenkin suppeampi kuin esimerkiksi Göteborgin yliopiston Varieties of Democracy -tutkimuslaitoksella, joka on koonnut muiden muassa yli 3 000 asiantuntijan arviot.

Varieties of Democracyn toukokuun lopussa julkaiseman raportin mukaan demokratian taso on maailmanlaajuisesti edelleen korkea, mutta autoritääriset toimet ovat nostaneet päätään useissa maissa. Tutkimuslaitos arvioi, että epädemokraattiset toimet vaikuttavat yhteensä 2,5 miljardin ihmisen elämään.

Economist Intelligence Unitin julkaiseman demokratiaindeksin mukaan demokratian tila heikkeni vuonna 2017 jopa 89 valtiossa edelliseen vuoteen verrattuna. Sen mukaan alle puolet maailman väestöstä elää täysin tai osittain demokraattisissa maissa.

Yhdysvaltalaisen Freedom Housen näkemys on samankaltainen. Järjestön mukaan niiden valtioiden määrä, joissa demokratian taso on laskenut, on suurempi kuin niiden, joissa se on noussut. Tämä negatiivinen kehityskulku on jatkunut jo 12 vuotta peräkkäin.

 

Mitä rikkaampia ja koulutetumpia ihmiset ovat, sitä enemmän he suojelevat ympäristöä.

→ Tarua.

Pinker mieltää itsensä ekomodernistiksi: hän tunnustaa, että teollistuminen on ollut ihmiskunnalle ennen kaikkea hyväksi ja jonkinasteinen saastuttaminen on välttämätöntä. Ekomodernisti uskoo myös siihen, että teknologian avulla ihmiskunta pystyy ratkaisemaan ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat.

»Vaikka länsimaissa löydettäisiin teknologian avulla ratkaisuja, se ei tarkoita sitä, että sama teknologia tulisi käyttöön myös muualla, etenkään kehitysmaissa», Rachel Gisselquist huomauttaa.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Pinkerin mukaan ympäristönsuojelu noudattaa niin sanottua Kuznetsin käyrää. Tämän teorian mukaan köyhissä oloissa elävät ihmiset pitävät talouskasvua tärkeämpänä kuin ympäristönsuojelua, mutta kun talouskasvu on saavuttanut tietyn lakipisteen, ympäristöarvot saavat enemmän painoarvoa.

»Kun ihmiset rikastuvat, he välittävät enemmän ympäristöstä ja etsivät tapoja suojella sitä, ja pystyvät myös paremmin maksamaan siitä», Pinker kirjoittaa.  

Pinker on optimistinen, mutta hänen tulkintansa on osittain väärä. Tutkimustulokset osoittavat, että mitä vauraampia ihmiset ovat, sitä enemmän he kuluttavat. Bernin yliopiston tutkijoiden viime vuonna julkaiseman Good Intents but Low Impacts -tutkimuksen mukaan ihmisten hiilijalanjäljen kokoa ennakoi selvimmin heidän tulotasonsa, eivät asenteet ympäristönsuojelua kohtaan. Oxfamin mukaan puolet kaikista päästöistä juontuu maailman rikkaimman 10 prosentin toimista ja heidän hiilijalanjälkensä on noin 60 kertaa suurempi kuin maailman köyhimmän 10 prosentin.

»On aivan selvää, että teollistumisesta lähtien ihmisten toimilla on ollut selvä vaikutus ilmaston lämpenemiseen. Tiedämme, että ilmastonmuutos johtaa katastrofiin ilman hillitsemistoimia», Finn Tarp sanoo.

Tarp on Pinkerin kanssa yhtä mieltä siitä, että teknologialla on saatu paljon aikaan ilmastonmuutoksen lieventämisessä. On kehitetty esimerkiksi sähköautoja ja energiatehokkaampaa teollisuutta. »Mutta tästä ei voi tehdä tulkintaa, että teknologia luo jatkossakin ratkaisuja. Se, joka väittää historian perusteella tietävänsä, mitä tuleman pitää, ei välttämättä ole ollenkaan oikeassa», Tarp toteaa.

Pinkerin teesin epätarkkuudesta kertoo myös se, että globaalit ilmastonmuutoksen hillitsemiseen johtavat päätökset junnaavat, arvioi Chattopadhyay. Trumpin hallinnon päätös irrottautua Pariisin ilmastosopimuksesta on tästä hyvä esimerkki.

»Rikkaimmilla mailla on paremmat mahdollisuudet torjua ilmastonmuutosta, mutta se ei takaa sitä, että ne tekisivät niin», hän sanoo.

Finn Tarp korostaa, että suuri osa maailman väestöstä elää yhä hyvin matalalla tulo- ja elintasolla. Heidän oikeuttaan kehitykseen ei voi evätä ilmastonmuutoksen perusteella, Tarp sanoo. Silti myös kehittyvien maiden on oltava mukana ilmastoponnisteluissa.

»Keskeistä on, että ilmastonmuutoksen hillintä kytketään kaikkeen kehityspolitiikkaan. Näitä kahta asiaa on toteutettava rinnakkain.»

 

Yhä suurempi osa kouluikäisistä lapsista käy peruskoulun.

→ Totta.

»Koulutuksen mullistava vaikutus ulottuu ihmiselämän jokaiselle alueelle – jopa hämmentävin tavoin», Pinker kirjoittaa. Koulutus on avain parempaan terveyteen, se kasvattaa varallisuutta, demokratisoi yhteiskuntia, lisää kansalaisten aktiivisuutta sekä rauhan todennäköisyyttä. Tämän vuoksi Pinker pitää koulutustason nousua globaalin kehityksen lippulaivana.

Klikkaa kuva suuremmaksi.

Koulutustaso on kasvanut huimasti parin viime vuosisadan aikana. Lukutaito on Our World in Data -tietokannan mukaan noussut 1820-luvun kymmenestä prosentista tämän päivän noin 80 prosenttiin. Yhä useampi ihminen pääsee kouluun: 1820-luvulla alle 20 prosenttia yli 15-vuotiasta oli käynyt peruskoulun, mutta lähes kaksisataa vuotta myöhemmin tuo luku on noin 80 prosenttia.

»Tämä heijastaa valtioiden koulutusbudjettien kasvua ja yleistä kehitystä. Myös kehitysavulla on ollut vaikutusta kolmenkymmenen viime vuoden aikana», Tarp arvioi.

Rachel Gisselquist nostaa esiin myös naisten koulutustason nousun. Hän kiinnittäisi kuitenkin lisää huomiota koulutuksen eri­arvoisuuteen. Alueelliset erot ovat yhä suuria. Esimerkiksi Burkina Fasossa, Nigerissä ja Etelä-Sudanissa lukutaitoisen väestön osuus oli yhä alle 30 prosenttia vuonna 2011.

Finn Tarpin mukaan vuosikymmeniä sitten kiinnitettiin liikaa huomiota oppilasmäärien kasvuun koulutuksen laadun kustannuksella. Silti hänen mukaansa on selvää, että peruskouluissa ympäri maailman on myös opittu asioita.

Chattopadhyay on kriittisempi. Hänen mukaansa ei ole olemassa universaalia ja luotettavaa mittaustapaa, jolla pystyttäisiin mittaamaan koulutuksen laatua. Laatua kuvaavissa tilastoissa, kuten PISA-vertailussa, Kiinaa saattaa kuvata muutama suurkaupunkien huippukoulu, hän kertoo.  

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Lue myös: ”Maailma muuttuu paremmaksi”, Steven Pinkerin ja Hans Roslingin kehitysoptimististen kirjojen esittely.

David Sumpter: Outnumbered. From Facebook and Google to fake news and filter-bubbles – the algorithms that control our lives. Bloomsbury 2018, 272 s.

Facebook on rakentanut mainoksia varten monimutkaisen algoritmin, joka luokittelee käyttäjiä heidän tykkäystensä perusteella. Uppsalan yliopiston sovelletun matematiikan professori David Sumpter toppuuttelee kirjassaan algoritmeihin ja tekoälyyn liittyviä odotuksia ja pelkoja.

Cambridge Analytica -yritys väitti vuonna 2016 hyödyntäneensä kymmenien miljoonien amerikkalaisten Facebook-profiileja vaalivaikuttamiseen. Sumpterin mukaan yritys liioitteli osaamistaan. Tilastollisen analyysin avulla voidaan päätellä jotakin nettikäyttäjien persoonallisuudesta, muttei ohjata vaalikäyttäytymistä.

Toki algoritmit ovat hyödyllisiä, Sumpter muistuttaa. Ne pystyvät käsittelemään samanaikaisesti satoja erilaisia muuttujia siinä missä ihmiset luokittelevat toisiaan usein mustavalkoisesti »liberaalin» ja »konservatiivin» kaltaisiin kategorioihin.

Kirjoittaja

Teija Tiilikainen

Luottamuspula on viime vuosina noussut politiikan avainkysymykseksi. Kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja poliittisiin instituutioihin horjuu koko läntisessä maailmassa. Ilmiö ruokkii populistisia liikkeitä, jotka esiintyvät kansan epäluottamuksen tulkkeina poliittista eliittiä vastaan. Katteettomat lupaukset kukoistavat, kunnes populistit joutuvat kantamaan poliittisen vastuun teoistaan ja päätyvät hallitukseen.

Myös luottamus kansainväliseen järjestykseen horjuu. Valtioiden yläpuolelle asettuvan pakkovallan puuttuessa koko kansainvälinen järjestys nojaa viime kädessä valtioiden keskinäiseen luottamukseen. Koko kansainvälisen järjestelmän olemassaolon perusta on valtioiden luottamus siihen, että niiden yhteisenä intressinä on suojella sääntöpohjaisen järjestelmän olemassaoloa noudattamalla sen pelisääntöjä ilman pakkovaltaa ja rangaistusmekanismeja. Suurvalloilla on kuitenkin tässä järjestyksessä enemmän vapautta kuin pienillä valtioilla. Ne suhtautuvat useimmiten penseästi oman suvereniteettinsa rajoittamiseen, vaikka pyrkivätkin sitouttamaan muita yhteisiin sääntöihin.

Nykyisen suurvaltajärjestelmän murros ja kamppailu johtoasemasta rapauttavat suurvaltojen keskinäistä luottamusta. Suurvaltojen välisten konfliktien todennäköisyys kasvaa ja konfliktien luonne arvovaltaristiriitoina korostuu. Tästä todistavat ratkaisemattomat sodat niin Ukrainassa kuin Syyriassakin. Sodissa suurvaltaylpeys painaa materiaalisia intressejä enemmän.

Kansalaisten epäluottamus luetaan myös EU:n keskeisiin ongelmiin. Sen syynä pidetään unionin demokratiaongelmia ja byrokraattisuutta. Vaikka ongelmia on, mielipidetiedustelut viestivät kuitenkin muuta. Kansalaisten luottamus EU:n poliittisia instituutioita kohtaan on useissa jäsenvaltioissa vahvempi kuin luottamus kansallisiin poliittisiin instituutioihin. Toisaalta kansalaisten osallistumisaktiivisuuden puute europarlamenttivaaleissa kertoo uskon horjumisesta tätä keskeistä vaikutuskanavaa kohtaan.

Syytä tähän voi etsiä kansalliselta tasolta, sillä vaalien poliittisen merkityksen ratkaisevat kansalliset puolueet ja media, joiden varassa on vaalien näkyvyys. Jos eurovaalit jäävät kampanjointiin tehtyjen panostusten ja ehdokasasettelun osalta muiden vaalien varjoon, kansalaiset vetävät asiasta johtopäätöksensä. Ensi kevään europarlamenttivaaleille olisi annettava mahdollisimman suuri näkyvyys ja painoarvo.

Tämän UP-lehden profiilihaastattelussa luottamuksesta EU:hun puhuu kansalaisten ääni unionissa, oikeusasiamies Emily O’Reilly. Kysymystä lähestytään myös arvioimalla Italian vaalimenestyjän eli Liitto-puolueen menestyksen syitä.

Lehti on avannut uudet verkkosivut osoitteessa www.ulkopolitiikka.fi. Tilaajat voivat jatkossa lukea verkossa heti kaikki lehden artikkelit. Uusien sivujen suunnittelussa on huomioitu myös mobiililaitteiden käyttäjät.

Hyviä lukuhetkiä!

Kyberturvallisuuden kehittäminen Euroopan unionissa etenee hitaan byrokratian rattaissa. Unionin kyberhankkeiden kärjessä on tällä hetkellä verkko- ja tietoturvavirasto Enisan uudistaminen EU:n kyberturvallisuusvirastoksi. Lomasaari Kreetalla ja Ateenassa sijaitsevan viraston tehtävänä on auttaa jäsenvaltioita varautumaan ja vastaamaan tehokkaasti kyberhyökkäyksiin.

Nimi lupaa kuitenkin liikaa, sillä virasto muistuttaa oikeastaan viestintätoimistoa tai tutkimuslaitosta, jolta puuttuvat kyvyt vastata kyberhyökkäyksiin.

Viraston isäntämaa Kreikka puolestaan on vailla omaa kyberteollisuutta ja -osaamista, kuten moni muu Itä- ja Etelä-Euroopan maa, joiden kyberturvallisuus perustuu globaalien tai ei-eurooppalaisten tietoturvajättien tytär­yhtiöiden teknologiaan. Toukokuussa 2017 satoja yrityksiä ja julkisia laitoksia lamauttanut WannaCry-kiristysohjelma koetteli EU-maista eniten Espanjaa ja Italiaa.

Euroopan komissio haluaa jäsenmaat entistä tiiviimpään yhteistyöhön verkkoturvallisuuden kehittämisessä. Yhtälö ei ole helppo, sillä ne maat, joilla on tiedustelutietoa ja kyberosaamista, pystyvät sanelemaan ehtoja yhteistyölle. Edelläkävijöihin kuuluvat esimerkiksi Ranska, Hollanti ja Viro. Kehitystä ei myöskään edistä se, että Euroopan johtava kybermahti Britannia on jättämässä unionin.

 

Maailmanlaajuisesti on puhuttu jo »datanationalismista», joka viittaa muun muassa Venäjän ja Kiinan pyrkimyksiin rajoittaa vapaata internetiä.

EU:n yritysyhteistyössä pitkään mukana ollut Juha Remes katsoo, että Euroopassa vallitsee luottamuspula.

»Maat puolustavat omia etujaan eivätkä ajattele suurempaa kuvaa eurooppalaisen kyberturvallisuuden rakentamisesta», Remes sanoo. Hän on suomalaisen tietoturvaklusteri FISC:n toiminnanjohtaja. FISC on noin 70:n tieto- ja kyberturvayrityksen ja organisaation etujärjestö. Remes toimii lisäksi Euroopan kyberturvallisuusjärjestö ECSO:n hallituksessa. Järjestö on komission kumppani.

Unionissa näkyy hänestä esimerkiksi ranskalaisten, espanjalaisten ja italialaisten lobbareiden voima. »Monilla mailla lähtökohta on se, kuinka paljon EU:lta saadaan rahaa itselle.»

Viime keväänä pohjoisen Euroopan maat, Saksa mukaan luettuna, perustivat Helsinkiin Pohjoismaisen kyberturvallisuusklusterin. Järjestö pyrkii edistämään alan yritysten kasvu- ja vientimahdollisuuksia EU:n sisämarkkinoilla ja vaikuttamaan EU-politiikkaan. Remeksen mielestä EU:n rahankäytön pitäisi olla määrätietoisempaa, ei roposten jakamista pienille kyberturvahankkeille.

Eri puolilla Eurooppaa on kyberkeskuksia, jotka eivät tee yhteistyötä.

 

Hankkeista ei ole pulaa. Kyberturvallisuus nousi näkyvästi Euroopan komission yhdeksi kärkiteemaksi sen jälkeen, kun komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker pani kyberhankkeet alulle vuosi sitten unionin tilaa koskevassa puheessaan.

Komission kyberturvallisuudesta vastaavalla osastolla johtajana työskentelevän Despina Spanoun mukaan unioni tarvitsee käytännöllisen suunnitelman verkkoturvallisuuden lisäämiseksi.

»[Haittaohjelmat] WannaCry ja Petya osoittivat, että meillä ei ole käsikirjoitusta siihen, miten unionin pitäisi toimia laajan kyberhyökkäyksen sattuessa. Kyberhyökkäys yhteen järjestelmään voi vaikuttaa useisiin jäsenvaltioihin», Spanou sanoo.

Hän katsoo, että uhkaavimmat kyberhyökkäykset koskettavat ihmisten turvallisuutta. Esimerkiksi WannaCrysta kärsivät brittisairaalat, Saksan rautatiet ja pankit sekä kuljetuspalvelu FedEX. Erityisen vaarallisia ovat laajasti yhteiskuntia lamauttavat kyberhyökkäykset, koska niiden kerrannaisvaikutukset ulottuvat toisiinsa kytkettyjen järjestelmien vuoksi yli valtiorajojen.

Spanou nostaa komission yhdeksi keskeisimmäksi hankkeeksi Enisan uudistuksen. Euroopan komissio suunnittelee Enisan toiminnan vakinaistamista ja resurssien lisäämistä nykyisestä 11 miljoonasta eurosta 23 miljoonaan. Henkilöstön määrä kasvaisi nykyisestä 84:stä 125:een. Enisan johto haluaisi avata ympärivuorokautisen kriisikeskuksen Brysseliin ensi vuonna.

Komissio ei kuitenkaan pakota jäsenmaiden kyberturvallisuusvirastoja jakamaan arkaluontoista tietoa Enisan tai muiden kumppaneiden kanssa. Saksa ja Ranska ovat vastustaneet Enisan roolin kasvattamista sillä perusteella, ettei sillä ole kokemusta ja työvoimaa uuden roolin ottamiseen. Maat katsovat pärjäävänsä omillaan ja ovat sijoittaneet kyberturvallisuuteen merkittäviä summia. Saksalla on uusi kyberpuolustuksen keskittymä Münchenissä, ja Ranska panostaa tekoälyn kehittämiseen.

Myös Juha Remes huomauttaa, että Enisalle on määritelty hyvin vähän operatiivista toimintaa.

»Enisan ja kansallisten CERT-toimintojen yhteistyö ei ole saumatonta, mikä rajoittaa Enisan mahdollisuuksia toimia», Remes sanoo. CERT-toiminoilla tarkoitetaan tietoturvaloukkausten ennaltaehkäisyä ja havainnointia sekä niistä tiedottamista. Suomessa nämä toiminnot on sijoitettu Viestintäviraston kyberturvallisuuskeskukseen.

 

Komissio on käynnistänyt tänä vuonna lisäksi 50 miljoonan euron pilottihankkeen Euroopan kyberturvallisuuden tutkimus- ja osaamiskeskuksesta. Kyse on oikeammin verkostosta.

»Eri puolilla Eurooppaa on satoja osaamiskeskuksia, jotka eivät tee yhteistyötä. On tärkeä selvittää, mitä keskukset tekevät ja luoda verkosto näiden välillä», Spanou sanoo.

Jos verkoston toiminnasta vastaava tutkimus- ja osaamiskeskus saisi kunnolliset resurssit, siitä tulisi Remeksen mukaan Enisaa tärkeämpi, koska sille on suunniteltu operatiivista toimintaa. Keskus voisi esimerkiksi avittaa markkinoille uutta kyberteknologiaa.

Näiden lisäksi komissio ehdottaa uutta eurooppalaista sertifiointijärjestelmää tuotteille ja palveluille, jotka ovat yhteydessä toisiinsa internetin kautta, kuten verkkoyhteyttä käyttäville autoille ja älylaitteille. Vapaaehtoisella sertifioinnilla voitaisiin komission mukaan varmistaa tuotteiden ja palveluiden kyberturvallisuus tulevalla »esineiden internetin» eli IoT:n aikakaudella.

Suunnitelmissa on lisäksi hätäapurahaston perustaminen niille jäsenmaille, jotka ovat toteuttaneet kuuliaisesti EU:n kyberlainsäädännön.

Kaikkiaan EU investoi yli 450 miljoonaa euroa kyberturvallisuuden tutkimus-, kehitys- ja innovaatio-ohjelmiin vuosina 2017–2020.

Remeksen mukaan se on liian vähän. Hänen mielestään panostuksen pitäisi nousta vuosittain miljarditasolle ja rahankäytölle pitäisi asettaa nykyistä selkeämmät tavoitteet. Mallia voitaisiin hakea Etelä-Koreasta tai Israelista, jotka ovat onnistuneet ketterästi kehittämään kyberturvallisuuttaan. Jostain Euroopan pitäisi saada myös 350 000 IT-osaajaa lisää.

Myös saksalaisen Stiftung Wissenschaft und Politik (SWP) -tutkimuslaitoksen tutkijat katsovat, että vähäinen rahoitus ja hajanaisuus vievät pohjaa EU:n kyberturvallisuudelta.

Viime marraskuussa julkaistussa kommenttipuheenvuorossaan SWP:n tutkijat Annegret Bendiek, Raphael Bossong ja Matthias Schulze huomauttavat, että EU keskittyy kyberturvan uudistamisessa digitaalisten sisämarkkinoiden suojeluun. Unionin kyberturvallisuuden strategia ei esimerkiksi huomioi sitä, miten sosiaalisen median ja internetin laiton sisältö pitäisi torjua, tutkijat kirjoittavat.

Yhdysvaltain ja Ranskan viimeisimmissä presidentinvaaleissa demokraattiehdokas Hillary Clintonin ja presidentiksi valitun Emmanuel Macronin kampanjan sähköposteja hakkeroitiin ja anastettuja tietoja levitettiin internetissä. Maiden turvallisuusviranomaiset ovat yhdistäneet tapaukset Venäjään.

Kyberpuolustus kuuluu osana sekä EU:n tiivistyvään puolustusyhteistyöhön että Nato-yhteistyöhön. Kesäkuussa Euroopan parlamentti vaati päätöslauselmassaan, että kyberpuolustusta vahvistettaisiin perustamalla nopean kybertoiminnan joukot. Samalla parlamentti katsoi, että EU:n ja Naton yhteistyötä pitää syventää.

Kukaan ei kuitenkaan vielä tiedä, millaisista joukoista olisi kyse. Unionissa joudutaan hankalien kysymysten eteen: Onko EU:lla mahdollisuuksia ja kykyjä tehdä vastahyökkäyksiä verkossa? Entä onko EU:n kyberpuolustus lopulta uskottava pelote?

Komission tavoin mepit patistelevat jäsenmaita yhteistyöhön. Sitä tarvitaan varsinkin, jos EU mielii johtavaksi digitaaliseksi tai tekoälyn mahdiksi tai haluaa edes pysyä Kiinan ja Yhdysvaltojen tahdissa. Kaikki alkaisi luottamuksen ja uskottavuuden rakentamisesta.

Juha Remes nostaa esimerkiksi Puolan, joka oli vielä joitakin vuosia sitten haittaohjelmilla mitattuna maailman saastuneimpia alueita. Maassa tehtiin osin EU-yhteistyöllä putsausoperaatio, mutta bottiverkostoja toimii maassa yhä. Nyt Puola ottaa etäisyyttä EU-yhteistyöhön, vaikka Remeksen mielestä juuri yhteinen kehitystyö voisi auttaa Puolaa.

»Kun kyvykkyydet eivät omasta takaa riitä, maa on entistä haavoittuvaisempi», Remes pohtii.  

Lähteet: SWP: The EU’s Revised Cybersecurity Strategy; EPC; euractive; Cybersecurity in the European Union and Beyond, Study for the LIBE Committee.

»50 miljoonaa Elviksen fania eivät voi olla väärässä», hehkutti Elvis Presleyn levy-yhtiö hittikokoelman kannessa vuonna 1959.

Elvis ei ehtinyt sosiaaliseen mediaan, mutta hänen maanmiehensä Donald Trump on kerännyt yhtä laajan yleisön Twitterissä. Tosin kaikki Trumpin 54 miljoonaa seuraajaa eivät varmasti ole hänen fanejaan, mutta ainakin hän saa sanansa kuuluviin.

Trump on maailman johtajista seuratuin, käy ilmi Twiplomacy-sivuston katsauksesta. Trump jättää Twitterissä taakseen niin paavi Fransiscuksen (47 miljoonaa seuraajaa) kuin Intian pääministerin Narendra Modin (44 miljoonaa). Modi puolestaan on seuratuin Facebookissa ja Instagramissa.

Trumpia saattaa kuitenkin korveta eräs asia: vaikka hän on virassa olevista valtionpäämiehistä seuratuin, hänen edeltäjällään Barack Obamalla on peräti 102 miljoonaa seuraajaa. Siitä Trump voi sen sijaan olla hyvillään, että syyskuun alussa hän ohitti suosiossa inhoamansa CNN-kanavan »breaking news» -tilin.

Eurooppalaiset johtajat eivät pärjää kisassa: Britannian pääministerin tilillä on 5 miljoonaa seuraajaa, alle puolet Intian ulkoministerin Sushma Swarajin seuraajista. Ranskan presidentti Emmanuel Macron on onnistunut keräämään 3 miljoonaa seuraajaa.

Muokattu 12.9.: Lehden painoon lähettämisen jälkeen Trumpin seuraajien määrä on ohittanut CNN:n Breaking news -tilin.

Kansainvälinen valuuttarahasto IMF aikoo ottaa perusturvan paremmin huomioon laina­ohjelmissaan. IMF:n johtokunta esittää alkuvuodesta 2019 toimenpideohjelman, jonka on tarkoitus vahvistaa perusturvan roolia. Johtokunnan päätös perustuu IMF:n sisäisen arviointiosaston IEO:n julkaisemaan raporttiin, jonka mukaan rahaston lainaohjelmien sosiaalisia vaikutuksia on selvitetty puutteellisesti.

IEO:n mukaan valuuttarahaston lainapaketteja pitäisi uudistaa muun muassa luomalla rahastolle perusturva­strategia, räätälöimällä lainaohjelmia aiempaa sopivammiksi lainaaville maille ja parantamalla yhteistyötä muiden kansainvälisten järjestöjen kanssa.

IMF:n johtokunta on ilmoittanut noudattavansa IEO:n suosituksia. Päätös on merkittävä, sillä se voi korjata IMF:n toimintaa suuntaan, jota esimerkiksi Unicef ja monet muut humanitaarista työtä tekevät järjestöt ovat vaatineet jo 1980-luvulta saakka.

Kansalaisjärjestöt ovat kritisoineet IMF:ää siitä, että sen lainapaketit ovat pakottaneet kehitysmaita merkittäviin julkisen sektorin leikkauksiin, jotka ovat heikentäneet sosiaali- ja terveyspalveluita.

Viime vuosina IMF:n sisäinen arviointiosasto ja tutkimusosasto ovat esittäneet järjestön perinteisestä budjetti­kuripolitiikasta poikkeavia näkemyksiä.

»IMF:n tutkimusosasto on esittänyt kiinnostavia avauksia esimerkiksi epätasa-arvon talouskasvua hidastavasta vaikutuksesta», sanoo Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan tutkija Matti Ylönen.

Kesällä tarkastetussa väitöskirjassaan Ylönen totesi, että IMF ei ole aina puuttunut veronkiertoon omien lin­jaustensa edellyttämällä tavalla.

»IMF:n julkilausumien ja käytännön välillä on kuilu. Pääkonttori on kaukana maatiimeistä, jotka tekevät rahaston käytännön työtä. Se jää nähtäväksi, miten arviointiosaston kritiikki lopulta vaikuttaa», Ylönen sanoo.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.