Anu Partanen: Kestääkö Yhdysvaltojen kimmellys?

Kun muutin Suomesta Yhdysvaltoihin 12 vuotta sitten, Barack Obama oli juuri valittu presidentiksi. Katselin kotonani Brooklynissa Obaman virkaanastujaisia ja ihmettelin, miksi televisiojuontajat toistelivat fraasia »rauhanomainen vallanvaihto». Mitä he oikein odottavat – nyrkkitappelua uuden ja vanhan presidentin välilläkö, naureskelin.

Niin se hymy hyytyi.

Yhdysvallat on jo kauan ollut kaksipuolinen peili.

Maailman yrityspiirit, libertaarit ja konservatiivit katsovat mielellään peilin kimmeltävää puolta. Siinä loistaa maailmaa johtavien teknologiayhtiöiden, suuryritysten, tutkimuslaitosten ja huippuyksilöiden maisema. Kuvassa säkenöivät kekseliäisyys, innostus, ahkeruus, vauraus ja yksilönvapaus sekä -vastuu. Kaikki tämä on tehnyt Yhdysvalloista maailman mahtavimman maan, ihmiskunnan kehityksen moottorin. Miksei muu maailma voi olla enemmän Yhdysvaltain kaltainen, tämän peilin ihailijat kysyvät.

Sosiaalista oikeudenmukaisuutta painottavat, poliittisesti vasemmalle kallistuvat ja voitontavoittelun ensisijaisuutta karsastavat keskittyvät peilin toiseen puoleen. Siinä näkyy alati slummiutuva Amerikka, jossa epätasa-arvo, köyhyys, sorto ja korruptio ovat arkea ja miljoonat kärsivät, jotta pieni osa voi elää kullattua elämää.

Molemmat kuvat ovat olleet totta samaan aikaan. Taistelu on pyörinyt niiden ympärillä.
Katoaako kimmellys, jos ongelmia yritetään ratkoa? Kukoistavatko luovuus ja ahkeruus vain, jos luovien ei tarvitse huolehtia epäonnisemmista? Tyrehtyykö energia, jos toimintaa säännellään? Ja eikö Eurooppa juuri osoita, että tulonjaon tasaaminen ja yritysten sääntely vain tappavat innovaatiot – vai oletko koskaan kuullut eurooppalaisesta teknologiajätistä?

Nyt kysymys on kääntynyt toisin päin.

Voivatko kimmellys, kekseliäisyys ja innovointi jatkua, jos tulonjakoa ei tasata, jos yrityksiä ei säännellä, jos julkista hallintoa ja palveluita ei tueta ja jos mahdollisuuksien tasa-arvoa ei kannatella?

Yhdysvallat on kulkenut presidentti Donald Trumpin valtakaudella ­yhdestä kaaoksesta toiseen, mutta Trumpin persoona tai koronavirus ei kumpikaan ole Yhdysvaltain tämän syksyn romahduksen perimmäisiä syitä. Sen sijaan Trump ja koronakaaos ovat molemmat pitkäaikaisen politiikan seurauksia.

Yhdysvaltojen ongelmat ovat olleet nähtävissä jo pitkään. Viime vuosikymmeninä Yhdysvaltain tuloerot ovat kasvaneet, elinajanodote on laskenut, lapsiköyhyys on pysynyt länsimaiden korkeimpien joukossa ja keskiluokan ahdistus elämänsä maksamisesta on lisääntynyt. Opioidikriisi on surmannut satojatuhansia ja tuottanut mittaamatonta kärsimystä miljoonille.

Tänä syksynä amerikkalaisilta voi vain kysyä: miten meni omasta mielestä?

Kehitys ei ole ollut väistämätöntä, vaan systemaattisten poliittisten päätösten tulosta. Veroja on leikattu, julkisia palveluja on heikennetty ja yritysten on annettu pitkälti säännellä toimintaansa itse.

Monet muut maat ovat valinneet toisin, ja niiden arki näyttää vaikeuksineenkin nyt hämmentävän rauhalliselta ja järjestelmälliseltä Yhdysvaltoihin verrattuna – Pohjoismaat näiden maiden joukossa.

Yhdysvaltain päätöksiä on pitkään johtanut ideologinen näkemys elämästä ja yhteiskunnasta kamppailuna, jossa jokainen on vastuussa vain omasta lähipiiristään ja jossa onnekkailla on oikeus nauttia onnestaan muista huolehtimatta. Jotkut ovat ehkä aidosti uskoneet mallin johtavan lopulta kaikkien kannalta parhaaseen lopputulokseen.
Tänä syksynä amerikkalaisilta voi vain kysyä: miten meni omasta mielestä?

Kaaoksestakin hyötyy aina joku, ja Yhdysvaltain voittajat elävät varmasti yhä edelleen vaurasta ja kimmeltävää elämää. Mutta kun tuhoa ja kuohuntaa heidän ympärillään katselee, on vaikea uskoa heidänkään elävän elämänsä parasta aikaa. Loistokkaasta innovaatio- tai investointiympäristöstä puhumattakaan.

Ensi tammikuussa saamme jännittää aidosti, tapahtuuko Yhdysvalloissa rauhanomainen vallanvaihto, jos demokraatti Joe Biden valitaan presidentiksi. Sitä ennen saamme seurata, kykeneekö maailman mahtavin valta lainkaan hillitsemään maassa riehuvaa pandemiaa.
Ja lopuksi voimme itse kukin eristyksessämme pohtia, millainen politiikka lopulta luo aidosti kestävää kimmellystä.

Kirjoittaja toimii johtajana Nordic West Office -konsulttitoimistossa. Hän asui pitkään Yhdysvalloissa ja on kirjoittanut muun muassa New York Timesiin, Los Angeles Timesiin ja The Atlanticiin.