Liettua palautti 9. syyskuuta viisi luvatta rajan ylittänyttä afganistanilaista takaisin Valko-Venäjälle. Liettuan sisäministeri Agnė Bilotaitė piti tapausta yrityksenä luoda uusi laittoman siirtolaisuuden väylä Eurooppaan Afganistanin tilannetta hyväksikäyttämällä.
Liettuaan on kuluvana vuonna tullut Valko-Venäjältä yli 4 000 ihmistä, suurin osa irakilaisia. Vastaavasti ihmisiä on tullut Valko-Venäjältä Latviaan ja Puolaan. Uutisten mukaan Puolan rajavartiolaitos on estänyt noin 16 000 luvatonta rajanylitystä Valko-Venäjältä elokuun jälkeen. Moni tulija on jäänyt rajoille jumiin. EU katsoo heidän joutuneen presidentti Aljaksandr Lukašenkan poliittisen juonittelun uhreiksi: Ensin Lukašenka tuotti heistä monet Valko-Venäjälle tiivistetyin lentoyhteyksin ja työnsi sitten rajan yli painostaakseen Euroopan unionin jäsenmaita.
Liettuan ulkoministeri Gabrielius Landsbergis totesi syyskuisella Yhdysvaltain-matkallaan, että Lukašenka haluaa Liettuan lopettavan Valko-Venäjän opposition ja demokratisoitumisen tukemisen.
Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen kutsui unionin tilaa tarkastelleessa puheessaan toimintaa hybridivaikuttamiseksi. Hybridivaikuttamisen keinoja on muitakin, mutta tavoite on sama: poliittisen ja yhteiskunnallisen hajaannuksen aiheuttaminen ja pohjimmiltaan koko demokraattisen, sääntöperustaisen järjestelmän horjuttaminen.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi syyskuussa, että Liettua ei olisi saanut palauttaa maahan jo tulleita afganistanilaisia takaisin Valko-Venäjälle. He olivat tulleet hakemaan kansainvälistä suojelua ja olivat haavoittuvassa asemassa Talibanin valtaannousun jälkeen.
Euroopan unionin ja sen jäsenmaiden ensisijainen huoli Talibanin jälleen vallattua Afganistanin on ollut, ettei vuoden 2015 kaltainen tilanne toistuisi. Silloin yli miljoona uutta turvapaikanhakijaa tuli EU:n alueelle ennen kaikkea Syyriasta. Moni heistä oli paennut ensin Syyrian naapurimaihin, joissa ei ollut tarjolla säällisiä mahdollisuuksia uuden elämän aloittamiseen. Samaan aikaan salakuljettajat houkuttelivat Eurooppaan katteettomilla lupauksilla.
EU-maat eivät käytännössä kyenneet jakamaan vastuuta tulijoista keskenään, ja unioni ajautui sisäiseen poliittiseen kriisiin.
Ihmisten joutuminen Lukašenkan pelinappuloiksi on omiaan koventamaan asenteita.
Vuonna 2016 EU alkoi uudistaa yhteistä turvapaikkajärjestelmäänsä. Tavoitteena on ollut päättää keskinäisestä solidaarisuusmekanismista, jolla vastuuta turvapaikanhakijoista voitaisiin jakaa. Uudistus on ollut jumissa alusta lähtien ennen kaikkea itäisten jäsenmaiden, kuten Unkarin ja Puolan, vastustuksen vuoksi.
Nyt EU haluaa estää uuden kriisin pyrkimällä pitämään Afganistanin pakolaiset niissä naapurimaissa, joihin he todennäköisesti ensimmäiseksi pakenevat, siis esimerkiksi Iranissa tai Pakistanissa. Saksan väistyvä liittokansleri Angela Merkel on myös vannottanut unionia ja jäsenmaita tukemaan Afganistanin naapurimaita.
Yksi tapa tukea Afganistanin naapurimaita – ja afganistanilaisia pakolaisia – olisi uudelleensijoittaminen. Osa EU-maista on kuitenkin todennut, että afganistanilaisia ei haluta päästää maahan edes pakolaiskiintiöissä. Suomessa perussuomalaiset ovat vaatineet samaa oppositiossa. Asenteet turvapaikanhakijoita ja pakolaisia kohtaan ovat kiristyneet kautta Euroopan, ja pyrkimyksestä pitää heidät Euroopan ulkopuolella on tullut valtavirtaa. Ihmisten joutuminen Lukašenkan pelinappuloiksi on omiaan koventamaan asenteita.
Mahdollisuus turvapaikan hakemiseen on kuitenkin kansainvälisen oikeuden jokaiselle takaama oikeus ja kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän osa. Lukašenkan harjoittama hybridivaikuttaminen onnistuu, jos Euroopan unionin jäsenmaat kiertävät pakolaisoikeutta ja lakkaavat sallimasta kansainvälisen suojelun hakemisen ihmisiltä, joita autoritaarinen johtaja käyttää poliittisesti hyväkseen.
Siksi on välttämätöntä, että Eurooppa pystyy yhtäältä torjumaan ihmisten käyttämisen ulkoisen painostamisen välineenä ja toisaalta takaamaan ihmisoikeuksien toteutumisen ja mahdollisuuden hakea kansainvälistä suojelua.
Ensimmäinen askel olisi käsitellä esimerkiksi Liettuassa jo olevien ihmisten turvapaikkahakemukset puolueettomasti ja tehokkaasti. Niille, jotka ovat jumissa EU:n ulkorajoilla, on annettava hätäapua ja heidän suojeluntarpeensa on selvitettävä. Samaan aikaan on käytettävä niin diplomatian kuin pakotepolitiikankin keinot, jotta ihmisten käyttäminen ulkoisen painostamisen välineenä loppuu.
Toiseksi EU:n on tuettava Afganistanin naapurimaita ja niissä toimivia järjestöjä, etenkin YK:n pakolaisjärjestöä. Lisäksi afganistanilaisia pakolaisia on pystyttävä uudelleensijoittamaan Eurooppaan. Mitä paremmin EU pystyy pakolaisia auttamaan, sitä vähemmän Lukašenkalle jää mahdollisuuksia käyttää ihmisiä poliittisesti hyväkseen.
Merkittävin askel olisi kuitenkin se, että EU saisi uudistettua yhteisen turvapaikkajärjestelmänsä. Kansainvälisen suojelun myöntämisen kriteerit ja mekanismit tulee yhtenäistää, ja jokaisella jäsenmaalla pitää olla velvollisuus kantaa osansa vastuusta, kun unionin alueelle tulee turvapaikanhakijoita.
Hybridivaikuttamisen aikana yhteiseen, inhimilliseen ja tehokkaaseen turvapaikkajärjestelmään sitoutuminen olisi kaikkien EU-maiden edun mukaista. Jos jäsenmaat sitoutuisivat solidaarisuuteen sekä toisiaan että kansainvälistä suojelua hakevia kohtaan, ihmisiä olisi nykyistä vaikeampi käyttää ulkoisen painostuksen välineenä.
Mikä on rauhantutkimuksen ydin, ja mihin keskusteluihin sen pitäisi ottaa kantaa? Emeritusprofessori Raimo Väyrysen (2020) toimittama kokoelmateos sommittelee rauhantutkimuksen roolia suomalaiseen akateemiseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin.
1900-luvun puolivälin jälkeen rauhantutkimuksen institutionalisoiminen Suomessa keräsi laajaa kannatusta, ja tieteenalan nähtiin sopivan yhteen puolueettoman ulkopoliittisen linjan kanssa. Rauhantutkimuksen lähestymistavat ammensivat lähitieteistä ja toisaalta syntyivät vastareaktioina muun muassa politiikan tutkimuksen, historian ja psykologian konventioille.
Tarkoitus oli löytää vaihtoehtoja poliittisen realismin ja peloteopin hallitsemille ratkaisuille maailmansotien jälkeisen kansainvälisen tilan järjestämiseen, Väyrynen kuvaa teoksen esipuheessa.
Suomessa irtiotto realistisista tulokulmista strategian ja turvallisuuspolitiikan tutkimukseen näkyi konkreettisesti siinä, että rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus perustettiin Tampereen yliopiston eikä Ulkopoliittisen instituutin yhteyteen: tieteenalan haluttiin kehittyvän vapaana ulkopoliittisen analyysin kehyksestä.
Väyrysen kokoelman klassikkoartikkelit on julkaistu keskimäärin yli kolmekymmentä vuotta sitten, ja ne tarjoavat valikoiman esimerkkejä rauhantutkimuksen näkökulmista vuosien varrelta. Niiden aihelistan perusteella tieteenalalla on liikuttu hiljalleen kauemmas ulkopolitiikan ja sodan tutkimuksesta kohti yhteisiä tutkimusintressejä erityisesti sosiaalitieteiden kanssa.
Tänä päivänä Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa tutkitaan esimerkiksi arjessa toteutuvaa rauhaa ja rakenteellista väkivaltaa. Yhteys sosiaalipsykologiaan on tiivistynyt sitten Antti Eskolan vuoden 1987 arvion, kun tutkimuskohteina ovat yhä useammin esimerkiksi ryhmien väliset konfliktit tai sukupuolen ja identiteetin rooli konflikteissa ja niiden ratkaisemisessa.
Kun 1960-luvulla rauhantutkimusta perusteltiin erityisesti sen annilla Suomen ulkopolitiikalle ja kansainväliselle toiminnalle, 2020-luvulla rauhantutkimustiedosta hyötyvien joukko vaikuttaa laajentuneen. Rauhantavoitteeseen pyritään nyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa monipuolisemmin, vaikkapa sosiaalipolitiikan, kaupunkisuunnittelun tai yhteisödialogin keinoin.
Kuinka keskeisenä ulko- ja turvallisuuspolitiikan päivän aiheiden käsittelyn pitäisi pysyä rauhantutkimuksen agendalla – toisin sanoen, käydäänkö Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua myös rauhantutkimuksen näkökulmasta? Tämä paljastuu kokoelmassa vanhaksi kiistakysymykseksi. Osmo Apusen ja Helena Rytövuori-Apusen vuonna 1982 julkaistun artikkelin mukaan suomalaisen turvallisuuspolitiikan ja rauhantutkimuksen välejä leimaa »älyllinen omaseuraisuus».
Väyrysen kokoelman artikkelit kuitenkin edustavat todistejoukkoa siitä, kuinka rauhantutkimus on rikastuttanut ja voi rikastuttaa Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittista keskustelua.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.
Raimo Väyrynen (toim.): Rauhantutkimus kautta vuosien. Into Kustannus 2020, 416 s.
Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta merkkejä mullistuksista on usein näkyvissä etukäteen.
Ennakointi vaatii ison kuvan, esimerkiksi megatrendien tai politiikan suuntaviivojen tietämystä, ja toisaalta signaaleja pienistä, yllättävistä asioista. Pienemmät merkit voivat esimerkiksi pöyristyttää tai herättää epämukavia tunteita.
Tilastojen tarkastelu, vaihtoehtoisten tulevaisuusskenaarioiden rakentaminen tai jopa jalkatyö voivat auttaa näkemään enteitä tulevasta. Heikot signaalit voivat myös kadota. Näin kävi esimerkiksi Matti Saarelaisen ja Petri Knapen Ulkopolitiikka-lehden artikkelissa 1990-luvulla ennakoimalle eko- ja eläinsuojeluterrorismin kasvulle.
Tutkimuskohteet ja maailmanpolitiikkaa määrittävät ilmiöt, jotka nyt ovat valtavirtaa, saivat lähtölaukauksen 30 vuotta sitten.
Ennakointi vaatii olemassa olevien oletusten haastamista tai vaihtoehtoisten todellisuuksien rakentamista ja viime kädessä herkkyyttä analysoida ennusmerkkejä ja jännitteitä.
Tätä on yritetty myös Ulkopolitiikka-lehdessä.
»Voisiko Venäjä turvautua sotilaalliseen voimankäyttöön Krimin niemimaalla», kysyi lehden toimituspäällikkö Joonas Pörsti vuonna 2008 haastatellessaan Ulkopoliittisen instituutin erikoistutkija Igor Torbakovia. Ukrainan ja Venäjän suhteet olivat olleet jännitteiset vuoden 2004 oranssivallankumouksen jälkeen, ja Venäjällä oli Krimillä laivastotukikohta, joka oli ennenkin herättänyt kiistoja. Lisäksi Krimin niemimaan asukkaista puolet on venäläisiä ja venäläismielisyys oli ollut vuosikymmenten ajan voimakasta. Tätä Venäjä voisi käyttää hyväkseen miehityksessään.
Tunnuksettomat, Venäjän erikoisjoukkojen sotilaat miehittivät keskeiset Krimin hallintokohteet helmikuun lopussa 2014. Ja kuten Pörstin analyysissa ennakoitiin: Venäjän passeja jaettiin tuolloin asukkaille. Maaliskuussa 2014 Venäjä järjesti »kansanäänestyksen», jossa enemmistö alueen asukkaista tuki Krimin liittämistä Venäjän.
Radikaalien johtopäätösten tekeminen ei ole aina kuitenkaan ollut helppoa.
Ympäristönsuojelu ja arktiset asiat
Tunnelma oli kuin hautajaisissa. 50 pukuun pukeutunutta keski-ikäistä tiedemiestä, joukossa muutama nainen, oli kokoontunut Tanskaan kansainväliseen tutkijakonferenssiin keväällä 1990.
Berliinin muurin kaaduttua edellisenä syksynä suurimmalla osalla tutkimuskohde, suurvaltojen vastakkainasetteluun rakentunut elämäntyö, oli kadonnut. Osallistujajoukon harvoja naisia oli ensikertalainen, maisteriksi hiljattain valmistunut Monica Tennberg, jolla oli vaikeuksia jakaa tutkijoiden surua.
»Se jäi päällimmäisenä mieleen urani alusta. Tuskin olisin edes ryhtynyt tutkijaksi, jos ei olisi ollut mahdollisuuksia tutkia muuta kuin sotaa ja rauhaa tai suurvaltoja», Tennberg sanoo 30 vuotta myöhemmin. Hän on nykyisin tutkimusprofessori Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.
Tuolloin hän oli aloittanut tutkimusavustajana Ulkopoliittisessa instituutissa, päätyönään Tapani Vaahtorannan väitöskirjan viitteiden tarkistaminen. Instituutti oli pieni, kodikas tutkimuslaitos, joka järjesti kunnianhimoisia kansainvälisiä seminaareja faksin avulla.
Ulkopolitiikka 4/1989, erikoistutkija Tapani VaahtorantaAika oli Tennbergistä äärimmäisen mielenkiintoista. Kylmä sodan loputtua kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa alkoi uusi aika ja aiheiden kirjo laajeni.
Kansainvälisestä ympäristöpolitiikasta väitellyt ja instituutin johtajaksi tullut Vaahtoranta vaati vuoden 1992 Ulkopolitiikassa lisää »painoa myös kansainvälisten suhteiden agendalle nousseisiin uusiin kysymyksiin, kuten ympäristönsuojeluun».
Lehdessä oli käsitelty globaaleja ympäristöongelmia – kasvihuoneilmiötä, otsonikatoa ja ilmansaasteita – jo edellisellä vuosikymmenellä. Päätoimittaja Paavo Lipponen arvioi Ulkopolitiikassa vuonna 1989, että »tulevaisuudessa ne ohittavat kaikki muut asiat».
Täysin uutta se ei kuitenkaan ollut. Merkittäviä avauksia oli tehty kansainvälisen politiikan alalla jo 1960–1970-luvuilla, mutta vasta kylmän sodan loputtua aihe lähti lentoon. Silloin myös ongelmat, esimerkiksi otsonikato, olivat jo huomattavia ja niiden kansainvälinen merkitys tunnustettiin.
Valtionhallinto valmistautui YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssiin, joka pidettiin Rio de Janeirossa vuonna 1992, ja tutkimustiedolle oli kysyntää. Ympäristötutkimus oli aluksi pienimuotoista ja tieteenrajat ylittävä yhteistyö vähäistä. Suomessa keskityttiin lähinnä kotimaisiin tai Venäjään liittyviin kysymyksiin, Tennberg kertaa.
Sattumien kautta Tennberg suuntautui ympäristöpolitiikasta arktisiin kysymyksiin ja väitteli ensimmäisten joukossa arktisen alueen kysymyksistä Suomessa. Vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen hän koki olevansa marginaalissa. Esitelmät niin kotimaassa kuin ulkomailla hän aloitti usein perusasioista, näyttämällä kartasta missä arktinen alue on.
»Vuoden 2010 jälkeen arktisista kysymyksistä on tullut valtavirtaa ja kiinnostuneita on enemmän. Arktinen palvelee useimmiten globaalia ympäristödiskurssia.»
Vaikka tietämystä on nyt enemmän, arktisen politiikan kysymyksiä käsitellään Tennbergin mukaan yhä pintapuolisesti.
Ulkopolitiikka 3/1989, ympäristöministeri Kaj Bärlund (sd.)»Täällä Lapissa arki on politisoitunutta. On isoja luonnonvarakysymyksiä, megaprojekteja ja huolta paikallisten ihmisten oikeuksista. Arktinen ei ole siis vain Arktisen neuvoston ympärillä pyörivää politiikkaa.»
Tennbergin mukaan pohjoisen luonnonvarojen kysyntä kasvaa. Se tuo monille työtä ja tuloa, mutta sillä on kääntöpuolensa. »Lapin rikkaudet eivät näy paikallisten hyvinvoinnissa», hän toteaa.
Radikaali-islamistinen terrorismi
Ympäristökysymysten lisäksi Ulkopolitiikka-lehdessä käsiteltiin islamilaista ajattelua ja ennakoitiin islamistisen terrorismin kasvua 1990-luvun alussa blokkien hajottua.
»Näyttää siltä, että Suomi on menettämässä niitä erityispiirteitä, jotka ovat osaltaan suojelleet sitä kansainväliseltä terrorisimmilta», arvioivat Matti Saarelainen ja Petri Knape lehdessä vuonna 1990.
Saarelainen oli tehnyt pro gradunsa 1980-luvulla Iranista ja arvioi lehdessä vuonna 1987, että »Iran ei tule koskaan, missään olosuhteissa, siirtymään kohti länttä tai itää». Nykyisin Saarelainen toimii erityisasiantuntijana suojelupoliisissa. 1980–1990-lukujen taitteessa hän seurasi supossa terrori-iskuja, joskin työ oli pienimuotoista.
Vuonna 1988 Salman Rushdien Saatanalliset säkeet aiheuttivat levottomuuksia. Palestiinalaisterroristit tappoivat Ateenan edustalla seilanneella lautalla yhdeksän ihmistä, kymmeniä haavoittui. Joulukuussa Pan Amin matkustajakone räjähti Lockerbien yläpuolella Skotlannissa.
Merkkejä islamistisesta terrorismista oli näkyvissä 1990-luvulla, mutta isosti se ei noussut esiin. Akateemista tutkimustakin oli vähän. Saarelainen kirjoitti vuonna 1992 Ulkopoliittisessa instituutissa raportin siitä, millaisen haasteen poliittinen islam aiheuttaa länsimaille. Se sai hänen mukaansa jonkin verran kiitosta uuden aiheen esittelystä.
1990-luvulla esillä olivat kuitenkin lähinnä nationalistiset terroristijärjestöt, Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA ja baskien separatistijärjestö ETA.
»Radikaali-islamistinen terrorismi oli 90-luvulla huomaamaton ilmiö, vaikka toisaalta sen kehitys ei olisi pitänyt olla. Kaksoistornien romahdus vuonna 2001 tuli yllätyksenä ja terrorismi astui lopullisesti globaalille näyttämölle», Saarelainen sanoo.
Hän kuitenkin huomauttaa, että merkkejä oli nähty: al-Qaida räjäytti pommit Yhdysvaltojen lähetystöissä Keniassa vuonna 1998. Islamistiterroristit kaappasivat kaksi suomalaismatkailijaakin Malesiassa vuonna 2000.
Ulkopolitiikka 2/1990, Matti Saarelainen & Petri KnapeInternetin yleistyminen ja globaali jihadismi ovat muuttaneet terrorismia koko 2000-luvun. Isisin kalifaatin muodostuminen Syyrian ja Irakin alueella kehittyi hitaasti ja niin ikään vähän huomaamattomasti.
Varsinaisia terrori-iskuja voidaan Saarelaisen mukaan ennakoida kahdella tavalla.
»Voidaan seurata strategisella tasolla kansainvälisiä konflikteja ja kansainvälistä politiikkaa sekä kriisien kehittymistä. Taktisella tasolla voidaan ennakoida jotain tiettyä mahdollista iskua.»
Hän ottaa esimerkiksi Lontoon metroiskun vuodelta 2005. Silloin tiedettiin, että Britanniassa oli terrori-iskuihin kykeneviä al-Qaidan kannattajia ja mahdollinen kohde voisi olla metro. Tarkasti ei kuitenkaan tiedetty, milloin, miten ja missä isku tapahtuisi.
Mannerlaattojen liikkeet
Koko 1980-luvun tutkija Jyrki Iivonen analysoi itänaapurin ulkopolitiikkaa, uudistuksia, talouden romahdusta ja sosialistimaiden irtiottoja Ulkopolitiikassa.
»Jos ohjusjärjestelmien kehittämistä jatketaan, Neuvostoliitto joutuu käyttää huomattavan osan taloudellisista resursseista aseisiin ja uudistuksen hidastuisivat», Iivonen kirjoitti Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikasta vuonna 1987 toimiessaan instituutin erikoistutkijana.
Seuraavana vuonna hän epäili lehdessä, että »uudistukset eivät pysy puolueiden valvonnassa ja kasvavat vaatimukset (Itä-Euroopan maissa) saattaisivat johtaa arvaamattomiin lopputuloksiin».
Ulkopolitiikka 1/1987, erikoistutkija Jyrki IivonenMerkkejä Neuvostoliiton uudistusten epäonnistumisten ja talouden romahduksesta oli loputtomasti lehden sivuilla, mutta Iivonen totesi usein jutuissaan, että »seurauksia on vaikea arvioida».
»Sitä oli oppinut tietyn varovaisuuden, ja pyrki välttämään liian rohkeiden ennusteiden ja veikkausten tekemistä», Iivonen sanoo kesällä 2021.
Iivonen valmisteli 1980-luvulla myös väitöskirjaa marxilaisesta kansallisuuspolitiikasta ja ehti väitellä ennen Neuvostoliiton kaatumista helmikuussa 1990. »Siinä vaiheessa näytti jo siltä, että Neuvostoliiton säilyminen oli kyseenalaista.»
Sen jälkeen hän päätoimitti Ulkopolitiikka vuosina 1990–1994 ja toimi tutkijana instituutissa. Kylmän sodan päätyttyä ryhdyttiin pohtimaan tulevaisuutta: kehityskulkuja sekä läntisessä integraatiossa että entisen Neuvostoliiton alueella. Iivonen kertoo, että instituutti julkaisi ensimmäisen skenaarioanalyysin Venäjän tulevaisuudesta vuonna 1992. Skenaarioita käsiteltiin lehdessäkin samana vuonna.
»Selvää kuitenkin on, että Venäjän nykyisiä ongelmia ei voida ratkaista palaamalla keskitettyyn hallintoon. Kyseinen vaihtoehto on erityisen hankala siksi, että se johtaisi Venäjän eristämiseen (eristäytymiseen) kansainvälisestä yhteisöstä. Tällöin Suomen turvallisuuteen kohdistuvat paineet lisääntyisivät ja pakottaisivat maamme nopeaan linjavalintaan. Suomi ei siis ulkopolitiikassaan voi ummistaa silmiään Venäjän jatkuvasti vaikeasti ennustettavalta kehitykseltä», Iivonen totesi tuolloin neljännestä skenaariosta, joka oli paluu totalitaristiseen hallintoon.
Systemaattisempi ennakointi teki tuloaan Suomessa. Julkinen sektori perusti vuonna 2005 kansallisen ennakointiverkoston, ja puolustusministeriön johdolla laadittiin 2000-luvun puolella yhteistyössä tutkijoiden kanssa useita Venäjän kehitystä koskevia skenaarioanalyyseja.
Ulkopolitiikka 3/1989, erikoistutkija Jyrki IivonenIivosen uusi urasuunta löytyi valtionhallinnosta, ja hän eläköityi puolustusministeriön viestintäjohtajan virasta vuonna 2013.
Kansainvälisissä suhteissa hän kiinnittäisi edelleen huomiota isoihin järjestelmätason ja voimapolitiikan muutoksiin: Venäjän toimintatapoihin, Yhdysvaltojen suuntaan Trumpin kauden jälkeen ja Kiinan voimistumiseen.
»Auki on, mikä on Euroopan ja Suomen asema tässä muutoksessa.»
Juttua varten on haastateltu myös Sitran strategiasta ja ennakoinnista vastaavaa johtajaa Katri Vatajaa.
Timo Miettisen mukaan eurooppalaisen aatehistorian ydin on universalismi. Kuva: Anna-Kaisa Hiltunen
Eurooppa on aina jäsentänyt itseään ja yhteenkuuluvuuttaan erilaisten ideoiden avulla. Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen johtaja Timo Miettinen perkaa niitä pian ilmestyvässä kirjassaan kreikkalaisesta filosofiasta maailmansotiin saakka.
Miksi juuri tämä kirja?
Kirja on 15-vuotisen Eurooppa-tutkijan urani välietappi. Lisäksi koin, että suomalaisessa keskustelussa eurooppalaisen projektin luonne on epäselvä. EU:ta ja eurooppalaista talouspolitiikkaa katsotaan usein Euroopan sisäisestä näkökulmasta, rahanjakona. Unohtuu, että taloudellinen yhteistyö liittyy rauhan ja vakauden tuottamiseen.
Rauhan tuottaminen oli pitkään EU-instituutioiden oikeutus. Mikä ne oikeuttaa, kun sodan uhkaa ei ole?
Tämä on avainkysymys. Rauhanprojektilla on kaikupohjaa edelleen. Se näkyy esimerkiksi Balkanilla, missä EU-jäsenyys on ollut eteenpäin vievä voima. Tärkeintä on kuitenkin se, että esimerkiksi ilmastonmuutos tai pandemiat ovat ongelmia, jotka ylittävät kansallisvaltion. Eurooppa on paras ja realistisin vaihtoehto sitovan kansainvälisen sääntelyn kehittämiseksi.
Kreikkalaisen filosofian keskeinen perintö eurooppalaiselle poliittiselle ajattelulle oli universalismi, jonka nostat kirjasi keskiöön. Miksi?
Usein ajatellaan, että Eurooppa kiinnittyy sisällöllisiin arvoihin, kuten demokratiaan, markkinatalouteen tai kristilliseen perinteeseen. Kirjani vastaus on abstraktimpi. Euroopassa ei ole ollut yhtä arvoa, joka kulkisi läpi historian. Sen sijaan Eurooppaa on määrittänyt ajatus universalismista eli siitä, että politiikan on kiinnityttävä yleispäteviin ideoihin. Tämä näkyy yleismaailmallisessa käsityksessä oikeudesta, ajatuksessa talouden lainalaisuuksista ja historiallisessa ajatuksessa Euroopasta kehityksen päätepisteenä.
Vieläkö Euroopalla on jaettu suhtautuminen maailmaan, vai onko Unkarin ja Puolan kehitys murentanut sen?
Pitää kysyä, onko Puolan ja Unkarin kehityksessä kyse siitä, että maat ovat irtautuneet eurooppalaisesta arvoperustasta, vai siitä, että ne ovat tulkinneet sitä omalla tavallaan. Puolan oikeusjärjestelmää uudistettiin kylmän sodan loputtua nimenomaan demokraattisten vaatimusten ohjaamana. Kehitykseen kuului, että oikeuslaitos asetettiin vahvaan parlamentaariseen kontrolliin, jotta se ei jäisi sosialististen tuomareiden ohjaamaksi. Se oli meille tyypillisen liberaalin vallanjaon vastaista. Kyse ei ollut kuitenkaan vain arvokonfliktista, vaan saman arvon eri tulkinnoista.
Saksassa nousseen ordoliberalismin mukaan poliittisten instituutioiden tuli ohjata markkinataloutta, mikä näkyy EU:n kasvu- ja vakaussopimuksessa. Onko elpymispaketti merkki muutoksesta?
Eurokriisissä Saksa myöntyi Euroopan keskuspankin osto-ohjelmiin, jotta euroalue pysyi kasassa. Elpymispaketti on osa samaa tarinaa: Saksassa ajateltiin, että euroalueen yhtenäisyys vaarantuisi, jos pandemiassa elvyttäisivät vain rikkaat. Saksan talous nojaa vientivetoiseen kasvumalliin, ja euro on sille hyödyllinen järjestely. Siksi Saksa on ollut valmis joustamaan säännöistä.
EU:ta on syytetty demokratiavajeesta. Kirjasi mukaan se ei ole virhe vaan tietoisen suunnittelun tulos. Miten niin ja miten se voitaisiin korjata?
Suvereenien valtioiden välinen kansainvälinen järjestelmä näytti ensimmäisen maailmansodan jälkeen epävakaalta. Yhteistyötä siirrettiin politiikasta teknisiin asioihin, standardeihin ja sääntelyyn. Tämän ajateltiin luovan yhteisiä intressejä ja hävittävän kansallisvaltioiden suvereniteetin ongelman. Tämä näkyy yhä Euroopan komission teknokraattisuudessa.
Järjestelyn ongelma oli poliittisen legitimiteetin tuottaminen. Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä sanoa, että ongelma voitaisiin ratkaista esimerkiksi määräenemmistöpäätöksiä lisäämällä. Ratkaisu lähtee pikemminkin demokraattisen kulttuurin ja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan vahvistamisesta erilaisella yhteistyöllä.
Kirjoitat, että EU:n pitäisi kehittää osallisuutta, jolla vastata aikamme haasteisiin. Millaista ja mihin?
Toimintaympäristö on aiempaa epävakaampi. EU:n pitäisi käydä strategista keskustelua ja muodostaa yhteistä tilannekuvaa. Emme ole vielä tilanteessa, jossa diplomatian keinot olisi käytetty loppuun. EU:lla on ollut yhteinen tilannekuva esimerkiksi Venäjän vastaisissa pakotteissa, mutta ei Kiina-politiikassa tai digijättien sääntelyssä. Myöskään perinteisemmät turvallisuuspolitiikan kysymykset, kuten Syyrian tilanne, eivät ole politisoituneet EU-tasolla. Usein kyse on siitä, kohdistetaanko odotukset EU:hun vai kansallisvaltioihin.
Timo Miettinen: Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia. Teos 2021, ilmestyy 22.9., 288 s.
Katutanssi kiinnostaa townshipeissa. Kuva: Netflix
Kiihkeä katutanssikisa
Miljoonan randin sekki, vuoden sponsorisopimus ja tilaisuus näyttää taivaan merkit kierolle ex-poikaystävälle. Näiden palkintojen perässä akvaarionhoitajaksi jämähtänyt nuori tanssijalupaus Ntombi (Noxolo Dlamini) Umlazin townshipista kerää oman ryhmän Durbanin tiukimpaan tanssikisaan.
Etelä-Afrikan townshipeista, mustien asuinalueilta, on lähtenyt moni katutanssitrendi. Tähän maailmaan johdattaa viisiosainen nuorisosarja Jiva! Värikäs, sähäkkä ja vähän pinnallinenkin sarja on enimmäkseen kepeää saippuadraamaa – räppi pauhaa, Instagramissa kuhisee ja paljetit välkkyvät – mutta yhteiskunnan ongelmat vilahtelevat siellä täällä.
Elämä ei ole vain suhteita ja yökerhoja, vaan myös politiikkaa, protesteja ja perheen velvollisuuksia. Pääpaino on kuitenkin ruudulta vyöryvillä musiikkinumeroilla, joissa nähdään aitoja katutanssiryhmiä ja ensi kertaa näytteleviä tanssijoita.
→ Jiva! katsottavissa Netflixissä.
Kaupunkilaisia kriisin keskellä
Toimittaja-kirjailija Annu Kekäläisen reportaasi Kapkaupunkia viime vuosikymmenen jälkipuoliskolla koetelleesta vesikriisistä on ennen kaikkea kuvaus yhteisön selviytymisestä ja mukautumisesta.
Kirjan keskiössä on kaupunki, sen räikeät tuloerot, korruptio ja asukkaiden sitkeys ja nokkeluus. Kaikki joutuvat koetukselle yhteiskunnan materiaalisen perustan – tässä tapauksessa vesijohtojen ja viemäröinnin – romahtaessa. Kuten eräs kirjan haastateltavista huomauttaa: demokraattinen politiikka toimii niin kauan kuin putkistokin. Vedenkäytön rajoitukset ja hinnoittelu herättävät vastustusta, ja osa näkee koko kriisin pelkkänä salaliittona.
Selviytymisfilosofia saa uuden sovelluskohteen kirjan toisella puoliskolla, joka käsittelee koronapandemiaa Etelä-Afrikassa. Opit lienevät yhä laajemmin tarpeen ilmastonmuutoksen edetessä maapallolla.
→ Nollapäivät. Kun kaupunki kriisiytyy. Aviador 2021, 192s.
Reissutarinoita
Pitkin Etelä-Afrikkaa kulkeva Janette Leino raapaisee maan historiaa ja paikallisten ajatuksia 11-osaisessa podcast-sarjassaan. Samalla hän peilaa omaa valkoisuuttaan Etelä-Afrikan apartheid-menneisyyteen.
Osin englanninkielinen podcast ja eläväinen äänimaailma tuovat katujen elämän korviin kuin olisi oikeasti matkalla. Sisällössä kuljetaan paikoin tuttuja latuja: köyhät eivät ole onnen täyttämiä eikä vapaaehtoistyö paranna yhteiskuntaa. Kenties jokaisen sukupolven on tehtävä omat reppureissunsa ja käytävä etuoikeutensa läpi.
→ Janette ja Etelä-Afrikan monet kasvot -podcast kuunneltavissa Yle Areenassa.
Kolumnin kirjoittaminen osuu samalle viikolle kuin Talibanin paluu valtaan Afganistanissa. Suora lähetys todistaa Yhdysvaltojen ja koko läntisen maailman epäonnistumista.
On mahdotonta ajatella mitään muuta.
Mietin hukkaan valuneita vuosikymmeniä ja miljardeja, suurvaltapolitiikan järjettömyyttä. Mietin Afganistanin tyttöjä. Mietin Petri Immosta ja Jukka Kansosta, kahta sinkkiarkussa kotiin palannutta suomalaista rauhanturvaajaa.
Edes jääkaappia avatessa ei maan kohtalo pääse unohtumaan. Sen ovesta minua tuijottaa ikoniseksi muuttunut läpitunkeva katse, valokuva vihreäsilmäisestä, hymyttömästä afgaanitytöstä vuosikymmenten takaa.
Valokuvaaja Steve McCurryn pakistanilaisella pakolaisleirillä ottama kuva julkaistiin alun perin National Geographicin kannessa kesäkuussa 1985. Kuvatekstinä luki: »Ahdistuneet silmät kertovat afgaanipakolaisen peloista.» Lehti kertoi, että tyttö oli paossa sisarustensa kanssa, koska vanhemmat olivat kuolleet Neuvostoliiton pommituksessa. Sota oli siihen mennessä kestänyt kuusi vuotta.
Hänen elämänsä oli yksi pienenpieni lastu maailmanpolitiikan virrassa.
Vuonna 2002, 17 vuotta myöhemmin, National Geographic onnistui jäljittämään tuntemattomaksi jääneen tytön. New Yorkin kaksoistornit tuhonneesta ja tuhansia uhreja vaatineesta terrori-iskusta oli kulunut vuosi. Siitä päivästä alkanut maailmanpolitiikan vyöry oli johtanut talibanien syöksemiseen vallasta. Yhdysvallat, presidentti George W. Bushin suulla, puhui jo Afganistanin jälleenrakentamisesta. Samana vuonna Suomi lähetti maahan ensimmäiset rauhanturvaajansa.
Valokuvan työstä oli kasvanut neljän lapsen lukutaidoton äiti, joka asui Tora Boran vuoristossa. Yksi lapsista oli kuollut jo pienenä. Naimisiin hän arvioi menneensä 13-vuotiaana ja kertoi, ettei ollut koko elämässään tuntenut oloaan turvalliseksi. Talibanien hallintoa hän piti parempana kuin maan sen hetkistä tilaa, sillä ääri-islamistien aikana oli sentään ollut rauhaa ja järjestystä. Burkaa hän kuvaili kauniiksi asuksi.
Naisen nimeksi selvisi Sharbat Gula.
Nimi löytyy saman julkaisun sivuilta uudestaan vielä joulukuussa 2017. Taistelut maassa jatkuivat. Yhdysvaltain presidentiksi oli Bushin ja Barack Obaman jälkeen vaihtunut Donald Trump. Terroristijärjestö Isis oli ohittanut al-Qaidan suurimpana ääri-islamistisena huolena.
Suurvaltapolitiikan virta ei liene heikentymässä. Seuraavaksi on ehkä Kiinan vuoro yrittää sitä hallita.
Myös Sharbat Gulan elämä oli muuttunut. Aviomies oli kuollut ja vuoristo vaihtunut pääkaupunki Kabuliin. Maailmankuulu valokuva oli tehnyt hänestä tärkeän PR-hahmon Afganistanin valtaapitävien silmissä, ja siksi hallitus oli antanut hänelle oman asunnon. Tyttäret olivat vihdoin päässeet kouluun. Sen oli luvannut itse maan presidentti Ashraf Ghani ojentaessaan Gulalle uuden kodin avaimet.
Kodin ja koulutuksen Sharbat Gulan perheelle tarjonnut maan johtaja on nykyään maanpaossa ja entinen presidentti. Presidentinlinnan avaimet ovat taas talibanien hallussa. Sharbat Gulan, muiden afgaaninaisten ja koko kansan kohtaloa islamistien vallan alla emme vielä tunne.
Suurvaltapolitiikan virta ei liene heikentymässä. Seuraavaksi on ehkä Kiinan vuoro yrittää sitä hallita.
Kaiken minkä tiedän Sharbat Gulasta, suunnilleen ikäisestäni naisesta, olen lukenut National Geographicista. Samasta lehdestä luin myös artikkelin »Parhaat ja pahimmat maat olla nainen». Vuoden 2019 listalla Suomi on pronssisijalla, hienossa seurassa heti Norjan ja Sveitsin jälkeen.
Olemme hoitaneet asiamme hyvin.
Sharbat Gulan kotimaan löytämiseksi on 167 maan listaa vieritettävä pohjalle asti. Siellä maa on, toiseksi viimeisenä, Syyrian ja Jemenin kurjassa kainalossa. Surullinen sijoitus saa vielä kerran kysymään, mikä järki on menneiden kahdenkymmenen vuoden ponnistuksessa ollut.
Etsin vielä uudempaa tietoa tuosta jo pitkälle keski-ikään kasvaneesta vihreäsilmäisestä tytöstä. Päädyn tunnetun huutokauppakamarin, Sotheby’sin sivuille.
Viimeisen yhdeksän vuoden aikana on valokuvaaja McCurry laittanut vedoksia kuuluisasta kuvastaan myyntiin ainakin 13 kertaa. Tuorein kauppa on viime vuoden lokakuulta. Tuolloin ahdistuneiden silmien hinta nousi 16 000 euroon.
Jääkaappini ovesta minua katsoo myös toinen tyttö. Hänellä on nauravat ruskeat silmät ja hymyilevä suu. Hän on kuusivuotias. Kuvassa hänellä on päällään punainen Pupu Tupuna -yöpuku, koska sen hän halusi laittaa. Hän opettelee kirjoittamaan ja lukemaan, hän pyöräilee ja hän on innostunut jalkapallosta.
Hän on kuullut jo Talibanista ja hän tietää, että Suomi on ollut sodassa.
Hän on minun tyttäreni, hänellä on oma tahto ja hän on vapaa.
1961
Ulkopolitiikka perustettiin vuonna 1961 Paasikivi-Seuran äänenkannattajaksi. Ensimmäinen numero ilmestyi lokakuussa ennen noottikriisiä. Sen päätoimittajana oli Yleisradion tuleva pääjohtaja Eino S. Repo.
1960-luku
Lehden tarkoituksena oli »lisätä ulkopolitiikan harrastusta» eli aiheen osaamista. Paasikivi-Seura julkaisi lehteä vuosina 1961–1968. Lehteen kirjoitti kirjava joukko muun muassa tutkijoita, toimittajia ja aktiivipolitiikkoja. Se lakkautettiin taloudellisista syistä, mutta seuran aloitteesta perustettu Ulkopoliittinen instituutti sai julkaisuoikeudet vuonna 1972.
1970-luku
Suurvallat, ydinaseet ja Suomen ulkopolitiikka olivat lehden vakioaiheita. Esillä olivat geopolitiikan suurmiehet ja kimurantit idänsuhteet, mutta ajoittain myös kehitysapuun liittyvät aiheet. Kirjoittajina toimi tutkijoita ja virkamiehiä. Nykymittapuulla keskustelu oli hidasta.
Åbo Akademin valtio-opin laitoksen opettaja Christer Sandén kirjoitti Ulkopolitiikassa 1/1979.
1980-luku
Ympäröivä maailma on näyttänyt epävarmalta ennenkin. 1980-luvulla lehdessä käsiteltiin laajasti Neuvostoliiton uudistuksia ja niiden epäonnistumista.
Samalla tärkeimpien aiheiden joukkoon nousivat vapaakaupan edistyminen ja läntinen integraatio, johon Suomikin kytkeytyi.
Ulkopolitiikka on arvioinut ajankohtaisia tapahtumia eri tavoin. Islamistisen terrorismin nousu näkyi lehdessä jo varhain, samoin Neuvostoliiton hajoamisen merkit. Jyrkkiä ennustuksia ei kuitenkaan uskallettu tehdä.
1986
Alkujaan Paasikivi-Seura halusi lehden avulla varmistaa presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalinnan. Aiheiden käsittely oli poliittista: esimerkiksi YYA-sopimus herätti intohimoja. Kekkonen näkyi lehdessä vielä 1980-luvulla, vaikka Paasikivi-Seura ei toiminut enää kustantajana.
Vuonna 1980 Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiö ja Paasikivi-Seura omistivat lehden numeron Kekkoselle tämän täytettyä 80 vuotta. Kekkosen kuolema näkyi myös lehden kannessa ja alkulehdillä.
Ulkopolitiikka 3/1986
Ruotsin puolustusministeri Anders Thunborg arvioi Ulkopolitiikka-lehdessä 3/1984.1990-luku
Ulkopoliittinen keskustelu vapautui ja lehti muuttui tieteellisestä julkaisusta journalistisemmaksi. Keskiöön nousi nuori Euroopan unioni ja sen rooli Suomen ulkopolitiikassa. Myös lasikatot murtuivat, kun toimitusneuvostoon valittiin ensimmäisinä naisina Teija Tiilikainen ja Johanna Sipilä.
Päätoimittajana vuosina 1994–1995 toiminut Matti Kalliokoski herätteli monipuolista keskustelua, mutta sai itse tuta sananvapauden rajat.
1999
Vuonna 1999 Nato pommitti Kosovoa. Martti Ahtisaaren neuvotteleman rauhansopimuksen seurauksena serbit vetäytyivät Kosovosta ja alue siirtyi YK:n valvontaan. Aikaa ennen nopeatempoista tiedonvälitystä instituutin tutkijat tekivät kuukaudessa Kosovo-erikoisnumeron, joka oli aikanaan yksi lehden myydyimpiä irtonumeroita.
2000-luku
Viimeiset tiedelehden rippeet karisteltiin vuonna 2003, kun instituutti uudisti lehden ulkoasun ja otti käyttöön UP-lyhenteen. Aiheiden kirjo laajeni entisestään ja journalistinen ote vahvistui. Vuonna 2014 lehdessä tehtiin viimeisin uudistus, jossa lehti siirtyi nykyiseen formaattiinsa.
2020-luku
Kuusikymppinen UP-lehti pyrkii ennakoimaan tulevaa ja käsittelmään monipuolisesti kansainvälisen politiikan ja talouden ilmiöitä Suomessa. Lehti tekee riippumatonta laatujournalismia ja laajentaa yhä alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti »ulkopolitiikan harrastajien» joukkoa.
Järjestäytynyttä rikollisuutta on pidetty lähinnä konfliktien ei-poliittisena sivutuotteena. Lieveilmiöstä ei kuitenkaan voida puhua. Sosiologi Danilo Mandić osoittaa järjestäytyneen rikollisuuden vaikuttavan politiikkaan, talouteen ja valtionrakennukseen (tai sen hajottamiseen) perin pohjin.
Uutuuskirjassaan Mandić haastaa oletuksiamme separatistiliikkeiden synnystä ja kehityksestä. Mafiat ja ylikansallinen järjestäytynyt rikollisuus ovat jääneet poliittisten liikkeiden tutkimuksessa melko vähälle huomiolle.
Mandićin mukaan on harhaanjohtavaa tarkastella globalisoituneen maailman separatistisia kiistoja pelkästään emovaltion ja itsenäisyyttä tai autonomiaa ajavan liikkeen välisenä kaksinkamppailuna. Sen sijaan separatistisia konflikteja olisi katsottava emovaltion, separatistiliikkeen ja järjestäytyneiden rikollisryhmien muodostaman kolmion kautta. Hauraissa ja kiistanalaisissa valtioissa mafiat »pystyttävät ja purkavat rajoja».
Kirjan vahvinta antia on analyysi mafioiden vaikutuksesta Kosovon ja Etelä-Ossetian separatistiliikkeiden ja emovaltioiden välisiin suhteisiin vuosien 1995–2012 aikana.
Kosovon vapautusarmeija, joka nousi pääosaan Kosovon pyrkiessä irtautumaan Serbiasta 1990-luvun loppupuolella, toimi Mandićin mukaan verhona huumeiden ja aseiden salakuljetukselle. Rikollisklaanit hyötyivät separatismista ja lopulta hallitsivat itsenäisen »mafiavaltion» luomista. Serbiassa mafia niin ikään mahdollisti Slobodan Miloševićin sotaponnistukset mutta myös tämän syrjäyttämisen.
Etelä-Ossetiassa järjestäytynyt rikollisuus sen sijaan toimi rauhanvälittäjänä separatistialueen ja emovaltion välillä 1990-luvun lopusta 2000-luvun alkuvuosiin asti. Separatistisen Etelä-Ossetian ja emovaltio Georgian raja-alueelle rakentuivat »Ergnetin markkinat», joilla rikollisklaanit hallinnoivat laitonta kauppaa. Kauppapaikka oli monietninen ja hyötyi separatistisen konfliktin jäätyneestä tilasta. Tilanne muuttui, kun Georgian aggressiivinen hyökkäys järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan polarisoi etniset suhteet uudelleen. Se johti lopulta sotaan vuonna 2008.
Kirjan toisessa osassa Mandić käsittelee 15:tä konfliktien runtelemaa maata Länsi-Afrikassa, Lähi-idässä ja Itä-Euroopassa; esimerkiksi kapinallismafian osuutta Pohjois-Malin separatistiliikkeen menestykseen vuonna 2012 puhjenneessa konfliktissa, ja miten aseiden salakuljetus rapautti Ukrainan armeijaa vuonna 2014 alkaneen Itä-Ukrainan sodan alla.
Mandićin seikkaperäinen kerronta avaa kiistanalaisten hallintojen todellisuutta, jossa gangsterit pakenevat oikeussaleista ikkunasta hyppäämällä ja harjoittavat kannibalismia uhreillaan, toimittavat taistelijat aseellisiin konflikteihin ja nousevat pääministereiksi.
Järjestäytyneen rikollisuuden poliittista valtaa ei tule väheksyä tai olettaa pelkästään hajottavaksi voimaksi. Sen rooli on analysoitava ja siihen kohdistuvien toimien vaikutuksia esimerkiksi rauhalle on arvioitava empiirisesti.
Kirjoittaja on tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.
Danilo Mandić: Gangsters and Other Statesmen. Mafias, Separatists, and Torn States in a Globalized World, Princeton University Press 2020, 282 s.
Saksan poliittisen kentän murrosvaiheessa juuri vihreät näyttävät edustavan vakautta ja tukevan olemassa olevaa järjestystä. Näin arvioi berliiniläisen Taz-lehden politiikan toimittaja Ulrich Schulte kirjassaan Die grüne Macht.
Merkittävä askel tähän suuntaan nähtiin jo neljä vuotta sitten, kun kristillisdemokraatit (CDU), vihreät ja liberaalit neuvottelivat hallituksen muodostamisesta. Liberaalinen FDP irtautui yllättäen pitkälle edenneistä neuvotteluista. Vihreiden kompromissivalmius sai tuolloin kiitosta mediassa ja CDU:n johdossa.
Vihreät todella luopuivat silloin tärkeinä pitämistä vaatimuksistaan, kuten polttomoottoriautojen valmistuksen kieltämisestä vuodesta 2030 lähtien ja varakkaiden veronkorotuksista. He olivat jopa valmiita hyväksymään Baijerin konservatiivisen CSU:n vaatimuksen vastaanotettavien turvapaikanhakijoiden 200 000 hengen ylärajasta.
Vihreiden johtokaksikko, Robert Habeck ja keväällä liittokansleriehdokkaaksi valittu Annalena Baerbock, ovat molemmat realoja, realisteja. Fundamentalisteilla on johtoportaassa varsin vähän jalansijaa. Nykyjohtoa leimaa optimismi ja hyväntuulisuus. Se on saavutus puolueessa, joka pitkään edusti apokalyptista maailmankatsomusta metsäkuoleman ja ydintuhon merkeissä.
Schulte siteeraa CDU-poliitikkoa, jonka mukaan vihreät toimii valtapoliittisesti erittäin ammattimaisesti, kuten CDU teki 20 vuotta sitten: »Ei riitelyä eikä puolueryhmien kamppailua. He ovat nyt parempia kuin me.»
Halu yhtenäisyyteen ja kontrolliin ilmenee myös lehtihaastatteluissa. Saksassa on tavallista, että haastattelut annetaan tarkistettaviksi ennen julkaisua. Vihreiden johtoporras käyttää tätä mahdollisuutta hyväkseen tehokkaasti. Vastauksia voidaan joskus muotoilla kokonaan uudelleen.
Vihreiden puoluekokoukset olivat aikaisemmin myrskyisiä, kuten Bielefeldissä 1999, kun päätettiin Kosovon sotaan osallistumisesta. Nykyään ne ovat huolellisesti suunniteltuja poliittisia show-tilaisuuksia, joilla pyritään lähettämään sovittu viesti medialle.
Vihreät olisivat varmaan myös syyskuun vaalien jälkeen valmiita tekemään kompromisseja sosiaalipolitiikassa tai luopumaan omaisuusveroesityksestä. Ilmastopolitiikassa he ovat tiukempia, mutta useimmat muut puolueet ovat jo siirtyneet heidän suuntaansa.
Kun Baerbock oli vierailevana puhujana CDU:n tilaisuudessa kesällä 2020, hän puhui yhteistyön hengessä. Hän luonnehti historiallisiksi virheiksi vihreiden vastarintaa Saksan yhdistymiselle 1990 ja Maastrichtin sopimukselle 1992. »CDU:n ei pitäisi tehdä ilmastopolitiikassa sitä virhettä, jonka me vihreät silloin teimme Saksan yhdistymisessä ja EU-politiikassa: periaatteessa puolesta mutta käytännössä vastaan.»
Kokeneet toimittajat Tobias Blasius ja Moritz Küpper ovat kirjoittaneet perusteellisen elämänkerran CDU:n puheenjohtajasta ja liittokansleriehdokkaasta Armin Laschetista, jota he luonnehtivat Bonnin tasavallan lapseksi.
Vuodesta 2017 Saksan suurimman osavaltion Nordrhein-Westfalenin pääministerinä toiminut Laschet on tavallaan jo siltä pohjalta kansleriainesta, vaikka sitten Konrad Adenauerin ei sieltä ole kansleriksi noustu.
Laschet työskenteli useita vuosia toimittajana radiossa, televisiossa ja kotikaupungissa Aachenissa ilmestyvän kirkollisen sanomalehden päätoimittajana. Laschet on sanonut, että ellei hän olisi päässyt hyvälle sijalle CDU:n ehdokaslistalla vuoden 1994 liittopäivävaaleissa, hän olisi jättänyt aktiivipolitiikan ja ryhtynyt päätoimiseksi journalistiksi.
Laschet putosi liittopäiviltä vuoden 1998 vaaleissa ja valittiin seuraavana vuonna EU-parlamenttiin. Hän koki itsensä eurooppalaiseksi, kun kotitalo oli lähellä sekä Belgian että Hollannin rajaa. Niinpä Laschet on puolustanut rajojen pitämistä avoinna sekä vuoden 2015 pakolaiskriisin että koronapandemian aikana. Laschetin kotiseudulla käydään töissä ja ostoksilla toisessa maassa, palokunnatkin tekevät yhteistyötä. Ei ole väliä, onko saksalainen, hollantilainen tai belgialainen.
Laschet on pitänyt yhteyksiä tiiviisti myös Ranskaan. Frankfurter Allgemeine Zeitungin Pariisin kirjeenvaihtaja luonnehti häntä jo viime vuonna »Pariisin ehdokkaaksi» pohdittaessa Angela Merkelin seuraajaa.
Katolisella kirkolla oli merkittävä rooli Laschetin perhepiirissä lapsuusaikana, ja poliittisen uran aikana hän oli useita vuosia Saksan katolisten keskuskomitean jäsen. Hän korostaakin kristillisten arvojen merkitystä elämässään.
Vuosina 2005–2010 Laschet oli osavaltion integraatioministeri ja piti periaatteenaan, että maahanmuuttajien integraatio ei ole yhteiskunnan enemmistön armolahja vaan menestyksellisen kansantalouden olennainen ainesosa. Laschet sai myös kritiikkiä. Jotkut pitivät häntä liian pehmeänä. Hän vastusti kuitenkin EU:n ulkopuolelta muuttaneiden äänioikeutta kunnallisvaaleissa ja vaati heitä anomaan Saksan kansalaisuutta. Hän kehotti opettajia puhumaan tiukasti imaamien kanssa, jos turkkilaiset tytöt eivät pääse luokkaretkille.
Kaiken kaikkiaan Laschetia pidetään kompromisseihin taipuvaisena poliitikkona. Sellaista taipumusta joku voi pitää epäseksikkäänä, mutta todellisessa elämässä se useimmiten auttaa pääsemään tavoitteeseen.
Ulrich Schulte: Die grüne Macht. Wie die Ökopartei das Land verändern will. Rowohlt Verlag 2021, 240 s.
Tobias Blasius & Moritz Küpper: Der Machtmenschliche Armin Laschet. Die Biografie. Klartext Verlag 2020, 360 s.
Valkovenäläiset ovat yhtä mieltä ainakin maan nimestä. Kuva: Wikimedia Commons
Vuoden 2019 lopussa Ruotsin ulkoministeriö ilmoitti käyttävänsä virallisissa yhteyksissä Valko-Venäjästä nimitystä Belarus. Ruotsin kielineuvosto Språkrådet suositteli Vitryssland-nimen sijaan Belarusia, minkä seurauksena Kotimaisten kielten keskus (Kotus) suositti sitä myös suomenruotsalaisen median käyttöön. Esimerkiksi Hufvudstadsbladet ja Yle käyttävät nykyään nimeä Belarus. Myös saksalaismediassa on käyty keskustelua Valko-Venäjän nimestä.
Miksi suomeksi puhutaan yhä Valko-Venäjästä, erityisasiantuntija Ulla Onkamo Kotuksesta?
»Nimenmuutoksia ei tehdä helposti, poliittisistakaan syistä, jos nimet ovat vakiintuneet. Se voi aiheuttaa sekaannuksia ja ymmärrettävyysongelmia. Pysyvyys on yksi tärkeimpiä toimivan nimen ominaisuuksia. Viime vuonna tarkasteltiin suomenkielistä nimeä ulkoministeriön kanssa ja todettiin, että toistaiseksi ei ole syytä muuttaa nimeä. Esimerkiksi Belarus-nimeä ei suomeksi käytetä juuri lainkaan», Onkamo sanoo.
Hänen mukaansa taustalla on se, että maan nimen ei tahdota sekoittuvan naapuri-Venäjään ja valkovenäläiset itse toivovat, että Belarusia käytettäisiin muissakin kielissä. Nimen Bela merkitsee valkoista ja Rus viittaa itäslaavilaisten historialliseen alueeseen. Vitryssland-nimen ryss on samaa alkuperää.
