Skip to main content

Hannu-Pekka Ikäheimo: EU:lla ei ole varaa osallisuusteatteriin

Osallistavat demokratian muodot ovat teatteria niin kauan, kun päätöksentekijät eivät ole valmiita luopumaan vallastaan.

Edustukselliset demokratiat painivat samojen ongelmien kanssa kaikkialla. Äänestysprosentit laskevat ja demokratiaa haastavien ääriliikkeiden suosio kasvaa. Yhä useammat haikailevat vahvojen johtajien perään.

Erityisen pettyneitä demokratian toimivuuteen näyttäisivät olevan nuoret. Cambridgen yliopiston yhteydessä toimivan Bennet-instituutin lokakuussa 2020 julkaistu raportti todistaa jyrkkää luisua 2000-luvun alkuvuosista saakka. Politiikan tutkija David Runciman on puhunut liberaalien demokratioiden keski-iän kriisistä. Vakiintuneet demokratiat sinnittelevät eteenpäin, mutta arvot ja ihanteet, joiden varaan ne on rakennettu, ovat menettäneet parhaan elinvoimansa.

Haasteisiin vastatakseen monet maat ovat pyrkineet kehittämään edustuksellisen järjestelmän rinnalle uusia suoran ja osallistavan demokratian muotoja, joiden on nähty tarjoavan ainakin osaratkaisuja demokratian ongelmiin. Suomessakin edustuksellisen järjestelmän rinnalle on tuotu uusia vaikuttamisväyliä, kuten kansalais­aloite, osallistava budjetointi ja kansalaisraati.

Samalla sapluunalla EU yrittää nyt puhaltaa uutta tuulta hiipuvan demokratian purjeisiin. Toukokuussa 2021 käyntiin polkaistu Euroopan tulevaisuuskonferenssi on vuoden kestävä prosessi, jonka aikana EU-instituutiot tarjoavat kansalaisille mahdollisuuksia kertoa mielipiteensä EU:n tulevaisuuden suunnasta. Konferenssin erityisenä kohderyhmänä ovat nuoret. Tarjolla mielipiteiden esittämiseen on muun muassa digitaalinen alusta sekä lukuisia keskustelutilaisuuksia.

 

Yhteisessä julkilausumassaan konferenssin järjestäjät – Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio – lupaavat, että konferenssin tapahtumissa esitetyt ajatukset johtavat konkreettisiin suosituksiin EU:n tulevia toimia varten. Lupaus on merkittävä vaikkakin abstrakti. Toivottavasti suosituksia aikanaan myös pannaan toimeen.

 

Brexitin jälkeisenä aikana EU:lla ei ole enää varaa samanlaiseen osallisuusteatteriin.

Kyynisyys hiipii silti mieleen, sillä EU:n lähihistorian saavutukset ruohonjuuritason kansalaisosallistumisen virittämisessä eivät herätä suuria toiveita. Esimerkiksi vuonna 2012 suurella hehkutuksella julkaistu eurooppalainen kansalaisaloite on käytännössä osoittautunut tyhjäksi arvaksi. Siihen sisältyi jo lähtökohtaisesti enemmän demokratiaa kuin EU-instituutiot olivat valmiita vastaanottamaan.

Kauhukuvana mieleen nousee myös 2000-luvun alun perustuslaillinen konventti, jonka yhteydessä vanhojen miesten johtama varsinainen tulevaisuuskonventti pyysi nuorilta evästyksiä EU:n tulevaisuudesta.

Erään kuulemiseen osallistuneen suomalaisnuoren kommentti Helsingin Sanomien (6.7.2002) haastattelussa kiteytti varmasti monien muidenkin tuntemukset: »Voihan mitä erilaisempia ehdotuksia aina esittää, mutta en usko, että niillä on minkäänlaista kantavuutta.»

Brexitin jälkeisenä aikana EU:lla ei ole enää varaa samanlaiseen osallisuusteatteriin.

 

Osallistavilla prosesseilla voidaan tavoitella monia asioita, mutta lopulta niiden hyväksyttävyys punnitaan siinä, miten ja missä laajuudessa ne vaikuttavat päätöksentekoon. Arvioinnit Suomesta ja muualta osoittavat, että yrityksistä huolimatta uudet osallistumismuodot eivät ole saaneet aikaan merkittäviä muutoksia poliittisen järjestelmän perusluonteeseen. Valta on yhä tukevasti vaaleilla valituilla edustajilla. Mikään ei muutu niin kauan, kun päätöksentekijät eivät ole valmiita luopumaan vallastaan.

Yhteisessä julistuksessaan EU-instituutiot kutsuvat tulevaisuuskonferenssia alhaalta ylöspäin suuntautuvaksi prosessiksi, jossa osallistujat pääsevät itse määrittämään myös keskustelun aiheita. Samalla kuitenkin prosessikuvaus kuulostaa monimutkaiselta ja EU-hallinnon tarpeisiin viritetyltä. Konferenssin täysistuntojen laaja edustus EU-instituutioista työmarkkinaosapuoliin varmistaa sen, että merkittäviä ehdotuksia laatikon ulkopuolelta tuskin pääsee seulasta läpi.

Olisi suuri pettymys, mikäli näin käy. Parhaimmillaan kansalaisaktivismiin kuuluu sykähdyttävä vaaran tunne, joka kumpuaa siitä, että jokin asia saattaa oikeasti muuttua tai loksahtaa uuteen asentoon. Vaaran tunne saa ihmiset liikkeelle tai ainakin kumartumaan näppäimistöjensä ylle.

Kun keltaliivit vyöryivät Ranskan kaduille, lopputulos ei ollut kenenkään hallittavissa. Tai kun #metoo-yhteislausunta lähti liikkeelle näyttelijä Alyssa Milanon twiitistä, syntyi jälkijäristysten sarja, jonka vaikutukset ovat tuntuneet läpeensä sensuroidussa Kiinassa saakka.

Ilman vaaran tunnetta ihmiset tekevät ainoan mahdollisen rationaalisen ratkaisun: jättävät osallistumatta ja suuntaavat energiansa muualle. Tulevaisuuskonferenssia kannattaisikin hyödyntää lähtölaukauksena siihen, että jatkossa myös »isojen panosten» EU-päätöksentekoa avattaisiin rohkeasti uusille osallistumisen muodoille ja spontaanille kansalaisaktivismille.

Itseorganisoituvien liikkeiden suosio on osoittanut, että nuorille vaikuttaminen ei ole muusta elämästä erillinen saareke, vaan se kytkeytyy osaksi jokapäiväistä elämää henkilökohtaisesti koskettavissa kysymyksissä.

Tähän osallistumisen murrokseen instituutioiden pitäisi tavalla tai toisella pystyä vastaamaan. Se vain edellyttää kontrollin tunteesta luopumista.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Sitran demokratia-asiantuntija.