Skip to main content

Heikkoja signaaleja – nykypäivän ilmiöt saivat lähtölaukauksen 30 vuotta sitten

Heikkoja signaaleja – nykypäivän ilmiöt saivat lähtölaukauksen 30 vuotta sitten

Neuvostoliiton romahduksen merkit näkyivät jo 1980-luvulla Ulkopolitiikan sivuilla. Blokkien kaatuminen mahdollisti uusien aiheiden esiintulon.

Teksti Kaarina Vainio

Kuvat Hans Eiskonen

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta merkkejä mullistuksista on usein näkyvissä etukäteen.

Ennakointi vaatii ison kuvan, esimerkiksi megatrendien tai politiikan suuntaviivojen tietämystä, ja toisaalta signaaleja pienistä, yllättävistä asioista. Pienemmät merkit voivat esimerkiksi pöyristyttää tai herättää epämukavia tunteita.

Tilastojen tarkastelu, vaihtoehtoisten tulevaisuusskenaarioiden rakentaminen tai jopa jalkatyö voivat auttaa näkemään enteitä tulevasta. Heikot signaalit voivat myös kadota. Näin kävi esimerkiksi Matti Saarelaisen ja Petri Knapen Ulkopolitiikka-lehden artikkelissa 1990-luvulla ennakoimalle eko- ja eläinsuojeluterrorismin kasvulle.

Tutkimuskohteet ja maailmanpolitiikkaa määrittävät ilmiöt, jotka nyt ovat valtavirtaa, saivat lähtölaukauksen 30 vuotta sitten.

Ennakointi vaatii olemassa olevien oletusten haastamista tai vaihtoehtoisten todellisuuksien rakentamista ja viime kädessä herkkyyttä analysoida ennusmerkkejä ja jännitteitä.

Tätä on yritetty myös Ulkopolitiikka-lehdessä.

»Voisiko Venäjä turvautua sotilaalliseen voimankäyttöön Krimin niemimaalla», kysyi lehden toimituspäällikkö Joonas Pörsti vuonna 2008 haastatellessaan Ulkopoliittisen instituutin erikoistutkija Igor Torbakovia. Ukrainan ja Venäjän suhteet olivat olleet jännitteiset vuoden 2004 oranssivallankumouksen jälkeen, ja Venäjällä oli Krimillä laivastotukikohta, joka oli ennenkin herättänyt kiistoja. Lisäksi Krimin niemimaan asukkaista puolet on venäläisiä ja venäläismielisyys oli ollut vuosikymmenten ajan voimakasta. Tätä Venäjä voisi käyttää hyväkseen miehityksessään.

Tunnuksettomat, Venäjän erikoisjoukkojen sotilaat miehittivät keskeiset Krimin hallintokohteet helmikuun lopussa 2014. Ja kuten Pörstin analyysissa ennakoitiin: Venäjän passeja jaettiin tuolloin asukkaille. Maaliskuussa 2014 Venäjä järjesti »kansanäänestyksen», jossa enemmistö alueen asukkaista tuki Krimin liittämistä Venäjän.

Radikaalien johtopäätösten tekeminen ei ole aina kuitenkaan ollut helppoa.

 

Ympäristönsuojelu ja arktiset asiat

Tunnelma oli kuin hautajaisissa. 50 pukuun pukeutunutta keski-ikäistä tiedemiestä, joukossa muutama nainen, oli kokoontunut Tanskaan kansainväliseen tutkijakonferenssiin keväällä 1990.

Berliinin muurin kaaduttua edellisenä syksynä suurimmalla osalla tutkimuskohde, suurvaltojen vastakkainasetteluun rakentunut elämäntyö, oli kadonnut. Osallistujajoukon harvoja naisia oli ensikertalainen, maisteriksi hiljattain valmistunut Monica Tennberg, jolla oli vaikeuksia jakaa tutkijoiden surua.

»Se jäi päällimmäisenä mieleen urani alusta. Tuskin olisin edes ryhtynyt tutkijaksi, jos ei olisi ollut mahdollisuuksia tutkia muuta kuin sotaa ja rauhaa tai suurvaltoja», Tennberg sanoo 30 vuotta myöhemmin. Hän on nykyisin tutkimusprofessori Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa.

Tuolloin hän oli aloittanut tutkimusavustajana Ulkopoliittisessa instituutissa, päätyönään Tapani Vaahtorannan väitöskirjan viitteiden tarkistaminen. Instituutti oli pieni, kodikas tutkimuslaitos, joka järjesti kunnianhimoisia kansainvälisiä seminaareja faksin avulla.

Ulkopolitiikka 4/1989, erikoistutkija Tapani Vaahtoranta

Ulkopolitiikka 4/1989, erikoistutkija Tapani Vaahtoranta

Aika oli Tennbergistä äärimmäisen mielenkiintoista. Kylmä sodan loputtua kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa alkoi uusi aika ja aiheiden kirjo laajeni.

Kansainvälisestä ympäristöpolitiikasta väitellyt ja instituutin johtajaksi tullut Vaahtoranta vaati vuoden 1992 Ulkopolitiikassa lisää »painoa myös kansainvälisten suhteiden agendalle nousseisiin uusiin kysymyksiin, kuten ympäristönsuojeluun».

Lehdessä oli käsitelty globaaleja ympäristöongelmia – kasvihuoneilmiötä, otsonikatoa ja ilmansaasteita – jo edellisellä vuosikymmenellä. Päätoimittaja Paavo Lipponen arvioi Ulkopolitiikassa vuonna 1989, että »tulevaisuudessa ne ohittavat kaikki muut asiat».

Täysin uutta se ei kuitenkaan ollut. Merkittäviä avauksia oli tehty kansainvälisen politiikan alalla jo 1960–1970-luvuilla, mutta vasta kylmän sodan loputtua aihe lähti lentoon. Silloin myös ongelmat, esimerkiksi otsonikato, olivat jo huomattavia ja niiden kansainvälinen merkitys tunnustettiin.

Valtionhallinto valmistautui YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssiin, joka pidettiin Rio de Janeirossa vuonna 1992, ja tutkimustiedolle oli kysyntää. Ympäristötutkimus oli aluksi pienimuotoista ja tieteenrajat ylittävä yhteistyö vähäistä. Suomessa keskityttiin lähinnä kotimaisiin tai Venäjään liittyviin kysymyksiin, Tennberg kertaa.

Sattumien kautta Tennberg suuntautui ympäristöpolitiikasta arktisiin kysymyksiin ja väitteli ensimmäisten joukossa arktisen alueen kysymyksistä Suomessa. Vielä vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen hän koki olevansa marginaalissa. Esitelmät niin kotimaassa kuin ulkomailla hän aloitti usein perusasioista, näyttämällä kartasta missä arktinen alue on.

»Vuoden 2010 jälkeen arktisista kysymyksistä on tullut valtavirtaa ja kiinnostuneita on enemmän. Arktinen palvelee useimmiten globaalia ympäristödiskurssia.»

Vaikka tietämystä on nyt enemmän, arktisen politiikan kysymyksiä käsitellään Tennbergin mukaan yhä pintapuolisesti.

Ulkopolitiikka 3/1989, ympäristöministeri Kaj Bärlund (sd.)

Ulkopolitiikka 3/1989, ympäristöministeri Kaj Bärlund (sd.)

»Täällä Lapissa arki on politisoitunutta. On isoja luonnonvarakysymyksiä, megaprojekteja ja huolta paikallisten ihmisten oikeuksista. Arktinen ei ole siis vain Arktisen neuvoston ympärillä pyörivää politiikkaa.»

Tennbergin mukaan pohjoisen luonnonvarojen kysyntä kasvaa. Se tuo monille työtä ja tuloa, mutta sillä on kääntöpuolensa. »Lapin rikkaudet eivät näy paikallisten hyvinvoinnissa», hän toteaa.

 

Radikaali-islamistinen terrorismi

Ympäristökysymysten lisäksi Ulkopolitiikka-lehdessä käsiteltiin islamilaista ajattelua ja ennakoitiin islamistisen terrorismin kasvua 1990-luvun alussa blokkien hajottua.

»Näyttää siltä, että Suomi on menettämässä niitä erityispiirteitä, jotka ovat osaltaan suojelleet sitä kansainväliseltä terrorisimmilta», arvioivat Matti Saarelainen ja Petri Knape lehdessä vuonna 1990.

Saarelainen oli tehnyt pro gradunsa 1980-luvulla Iranista ja arvioi lehdessä vuonna 1987, että »Iran ei tule koskaan, missään olosuhteissa, siirtymään kohti länttä tai itää». Nykyisin Saarelainen toimii erityisasiantuntijana suojelupoliisissa. 1980–1990-lukujen taitteessa hän seurasi supossa terrori-iskuja, joskin työ oli pienimuotoista.

Vuonna 1988 Salman Rushdien Saatanalliset säkeet aiheuttivat levottomuuksia. Palestiinalaisterroristit tappoivat Ateenan edustalla seilanneella lautalla yhdeksän ihmistä, kymmeniä haavoittui. Joulukuussa Pan Amin matkustajakone räjähti Lockerbien yläpuolella Skotlannissa.

Merkkejä islamistisesta terrorismista oli näkyvissä 1990-luvulla, mutta isosti se ei noussut esiin. Akateemista tutkimustakin oli vähän. Saarelainen kirjoitti vuonna 1992 Ulkopoliittisessa instituutissa raportin siitä, millaisen haasteen poliittinen islam aiheuttaa länsimaille. Se sai hänen mukaansa jonkin verran kiitosta uuden aiheen esittelystä.

1990-luvulla esillä olivat kuitenkin lähinnä nationalistiset terroristijärjestöt, Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA ja baskien separatistijärjestö ETA.

»Radikaali-islamistinen terrorismi oli 90-luvulla huomaamaton ilmiö, vaikka toisaalta sen kehitys ei olisi pitänyt olla. Kaksoistornien romahdus vuonna 2001 tuli yllätyksenä ja terrorismi astui lopullisesti globaalille näyttämölle», Saarelainen sanoo.

Hän kuitenkin huomauttaa, että merkkejä oli nähty: al-Qaida räjäytti pommit Yhdysvaltojen lähetystöissä Keniassa vuonna 1998. Islamistiterroristit kaappasivat kaksi suomalaismatkailijaakin Malesiassa vuonna 2000.

Ulkopolitiikka 2/1990, Matti Saarelainen & Petri Knape

Ulkopolitiikka 2/1990, Matti Saarelainen & Petri Knape

Internetin yleistyminen ja globaali jihadismi ovat muuttaneet terrorismia koko 2000-luvun. Isisin kalifaatin muodostuminen Syyrian ja Irakin alueella kehittyi hitaasti ja niin ikään vähän huomaamattomasti.

Varsinaisia terrori-iskuja voidaan Saarelaisen mukaan ennakoida kahdella tavalla.

»Voidaan seurata strategisella tasolla kansainvälisiä konflikteja ja kansainvälistä politiikkaa sekä kriisien kehittymistä. Taktisella tasolla voidaan ennakoida jotain tiettyä mahdollista iskua.»

Hän ottaa esimerkiksi Lontoon metroiskun vuodelta 2005. Silloin tiedettiin, että Britanniassa oli terrori-iskuihin kykeneviä al-Qaidan kannattajia ja mahdollinen kohde voisi olla metro. Tarkasti ei kuitenkaan tiedetty, milloin, miten ja missä isku tapahtuisi.

 

Mannerlaattojen liikkeet

Koko 1980-luvun tutkija Jyrki Iivonen analysoi itänaapurin ulkopolitiikkaa, uudistuksia, talouden romahdusta ja sosialistimaiden irtiottoja Ulkopolitiikassa.

»Jos ohjusjärjestelmien kehittämistä jatketaan, Neuvostoliitto joutuu käyttää huomattavan osan taloudellisista resursseista aseisiin ja uudistuksen hidastuisivat», Iivonen kirjoitti Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikasta vuonna 1987 toimiessaan instituutin erikoistutkijana.

Seuraavana vuonna hän epäili lehdessä, että »uudistukset eivät pysy puolueiden valvonnassa ja kasvavat vaatimukset (Itä-Euroopan maissa) saattaisivat johtaa arvaamattomiin lopputuloksiin».

Ulkopolitiikka 1/1987, erikoistutkija Jyrki Iivonen

Ulkopolitiikka 1/1987, erikoistutkija Jyrki Iivonen

Merkkejä Neuvostoliiton uudistusten epäonnistumisten ja talouden romahduksesta oli loputtomasti lehden sivuilla, mutta Iivonen totesi usein jutuissaan, että »seurauksia on vaikea arvioida».

»Sitä oli oppinut tietyn varovaisuuden, ja pyrki välttämään liian rohkeiden ennusteiden ja veikkausten tekemistä», Iivonen sanoo kesällä 2021.

Iivonen valmisteli 1980-luvulla myös väitöskirjaa marxilaisesta kansallisuuspolitiikasta ja ehti väitellä ennen Neuvostoliiton kaatumista helmikuussa 1990. »Siinä vaiheessa näytti jo siltä, että Neuvostoliiton säilyminen oli kyseenalaista.»

Sen jälkeen hän päätoimitti Ulkopolitiikka vuosina 1990–1994 ja toimi tutkijana instituutissa. Kylmän sodan päätyttyä ryhdyttiin pohtimaan tulevaisuutta: kehityskulkuja sekä läntisessä integraatiossa että entisen Neuvostoliiton alueella. Iivonen kertoo, että instituutti julkaisi ensimmäisen skenaarioanalyysin Venäjän tulevaisuudesta vuonna 1992. Skenaarioita käsiteltiin lehdessäkin samana vuonna.

»Selvää kuitenkin on, että Venäjän nykyisiä ongelmia ei voida ratkaista palaamalla keskitettyyn hallintoon. Kyseinen vaihtoehto on erityisen hankala siksi, että se johtaisi Venäjän eristämiseen (eristäytymiseen) kansainvälisestä yhteisöstä. Tällöin Suomen turvallisuuteen kohdistuvat paineet lisääntyisivät ja pakottaisivat maamme nopeaan linjavalintaan. Suomi ei siis ulkopolitiikassaan voi ummistaa silmiään Venäjän jatkuvasti vaikeasti ennustettavalta kehitykseltä», Iivonen totesi tuolloin neljännestä skenaariosta, joka oli paluu totalitaristiseen hallintoon.

Systemaattisempi ennakointi teki tuloaan Suomessa. Julkinen sektori perusti vuonna 2005 kansallisen ennakointiverkoston, ja puolustusministeriön johdolla laadittiin 2000-luvun puolella yhteistyössä tutkijoiden kanssa useita Venäjän kehitystä koskevia skenaarioanalyyseja.

Ulkopolitiikka 3/1989, erikoistutkija Jyrki Iivonen

Ulkopolitiikka 3/1989, erikoistutkija Jyrki Iivonen

Iivosen uusi urasuunta löytyi valtionhallinnosta, ja hän eläköityi puolustusministeriön viestintäjohtajan virasta vuonna 2013.

Kansainvälisissä suhteissa hän kiinnittäisi edelleen huomiota isoihin järjestelmätason ja voimapolitiikan muutoksiin: Venäjän toiminta­tapoihin, Yhdysvaltojen suuntaan Trumpin kauden jälkeen ja Kiinan voimistumiseen.

»Auki on, mikä on Euroopan ja Suomen asema tässä muutoksessa.»

 

 Juttua varten on haastateltu myös Sitran strategiasta ja ennakoinnista vastaavaa johtajaa Katri Vatajaa.