Skip to main content

Matti Kalliokoski: Ulkopolitiikan aaltoliike

Lehti säilytti nimessään sanan, joka välillä ehti mennä jo pois muodista.

Suurten urheilutapahtumien vuosi on myös tietokilpailujen kulta-aikaa. Tiettyä harrastajien ydinjoukkoa puhutteli Tokion olympiakisojen aikaan kysymys: »Mitkä suomalaisten olympiamitalistien sukunimet löytyvät myös Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan tekstistä?»

Oikeita vastauksia on kuulemma 21 kappaletta, mutta tilanpuutteen vuoksi ne voinee jättää jokaisen itse löydettäviksi.

Samankaltaisen kysymyksen voisi kuitenkin esittää myös yhteiskunnallisten asioiden harrastajille: »Mitkä aikakauslehtien nimet löytyvät nykyisestä perustuslaista?»

Oikeita vastauksia on todennäköisesti useita, mutta nopeimmin mieleen tulee Ulkopolitiikka. Julkisessa keskustelussa lainataan tuon tuosta nykyisen perustuslain 93. pykälän ensimmäistä virkettä, jonka mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Kaikki eivät kuitenkaan muista, että Ulkopolitiikka-lehden syntyaikaan vuonna 1961 silloisesta hallitusmuodosta ei löytynyt lehden nimeä, vaikka aihepiiri leimasi dramaattisella tavalla suomalaista yhteiskuntaa.

Hallitusmuodon luonnoksiin oli itsenäistymisen häämöttäessä nopeasti soveltaen kopioitu ulkosuhteiden hoitoa koskevat kohdat keisarillisen Venäjän perustuslaista: »Suomen suhteista ulkovaltoihin määrää presidentti», kuului pykälän ensimmäinen virke. Ensimmäinen tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg tosin tulkitsi hallitusmuotoa oman toimintansa näkökulmasta hyvin ahtaasti. Hän ei tehnyt yhtään valtiovierailua ja otti vastaan vain yhden, virolaisen virkaveljensä.

Ulkomaalaisiaisia diplomaatteja tavatessaan Ståhlberg oli tarkka, että mukana oli ulkoasianministeriön virkamies, kuten saman pykälän loppuosaa saattoi tulkita: »Kaikki tiedonannot ulkovalloille tai Suomen lähettiläille ulkomailla ovat toimitettavat sen ministerin kautta, jonka toimialaan ulkoasiat kuuluvat.»

Todellisen poliittisen sisältönsä muotoilu saikin vasta toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa. Ulkopolitiikka tarkoitti tuolloin käytännössä Suomen idänsuhteiden hoitamista ja selviämistä armottomassa maailmassa.

On paradoksi, että kun ulkopolitiikka lopulta kirjattiin sanana perustuslakiin, se arkipäiväistyi ja menetti asemaansa kiinnostuksen kohteena.

 

Tietokilpailukysymys tuli mahdolliseksi, kun Suomi sai uuden perustuslain, joka tuli voimaan vuonna 2000. Lakia valmisteltaessa Neuvostoliitto oli jo romahtanut, Venäjän johdossa oli Boris Jeltsin, Baltian maat olivat palauttaneet itsenäisyytensä ja Suomi oli liittynyt Euroopan unioniin.

Ulkopoliittinen keskustelu lisääntyi mutta menetti kohtalonomaisuuttaan. Vielä 1960-luvun alussa, sodan pitkän varjon alla, sanojen ja tekojen oikeaoppisuutta mitattiin hyvin tarkasti, ja vielä 1980-luvulla väiteltiin, voisiko Suomen ulkopoliittista linjaa kutsua »Suomen linjaksi». Mutta vuosituhannen vaihteessa ulkopolitiikka sopi eduskunnan väittelyihin tai julkisiin kiistakirjoituksiin siinä missä mikä tahansa muukin politiikan alue.

On paradoksi, että kun ulkopolitiikka lopulta kirjattiin sanana perustuslakiin, se arkipäiväistyi ja menetti asemaansa kiinnostuksen kohteena. Ulkopolitiikan opinkappaleet eivät enää kuuluneet kunnianhimoisten poliitikkojen perusoppimäärään. Tutkijamaailmassa Suomen ulkopolitiikan sijaan kiinnostivat integraatio, kansainväliset suhteet ja maailmanpolitiikka.

EU-jäsenyys hämärsi aiemmin tiukkoja rajoja. Oliko esimerkiksi EU:n instituutioiden uudistaminen ja samalla unionin kansainvälisen aseman vahvistaminen ulkopolitiikkaa? Entä kauppapolitiikka? Suomi kehitti myös oman erilliskysymyksensä siitä, mikä on EU-ulkopolitiikkaa ja mikä muuta ulkopolitiikkaa.

Anekdootti noilta ajoilta kuvaa vanhojen ja uusien käsitteiden sekamelskaa. Valtioneuvoston kansliaan tuli norjalaisilta kollegoilta hiukan hämmentynyt tiedustelu, mistä mahtoi olla kyse, kun Norjan pääministeriä oli pyydetty esiintymään erääseen tilaisuuteen ja puheenvuoron mahdolliseksi teemaksi oli esitetty »norjalaista puolueettomuutta». Keskustelussa Suomen EU-jäsenyyden ja perinteisen puolueettomuuspolitiikan mahdollisesta jännitteestä oli unohtunut, että Norja oli Naton perustajajäseniä, vaikka se päättikin jäädä 1990-luvun laajentumisessa EU:n ulkopuolelle.

Eri aikakaudet kohtasivat myös Ulkopolitiikka-lehden julkaisijan synnyssä. Yksikamarisen eduskunnan 100-vuotisjuhlapäätöksenä vuonna 2006 säädettiin laki »kansainvälisten suhteiden ja Euroopan unionin asioiden tutkimuslaitoksesta», mutta jo ensimmäisessä pykälässä todetaan, että tutkimuslaitos käyttää perinteistä nimeä Ulkopoliittinen instituutti. Englanninkieliseksi nimeksi kuitenkin vakiintui Finnish Institute of International Affairs.

 

Jälkeenpäin voi pykälissä nähdä jälkiä historian aaltoliikkeestä. Perustuslaki kiinnitti sanamuotoihinsa todellisuuden, joka oli vallinnut sodanjälkeisinä vuosi­kymmeninä. Samaan aikaan laki Ulkopoliittisen instituutin perustamisesta ja tutkimuslaitoksen englanninkielinen nimi kertoivat maailmasta, jossa rajat ylittävistä ilmiöistä ulkopolitiikka sopi kuvaamaan entistä pienempää osaa.

Viime vuodet ovat kuitenkin jälleen muuttaneet maailmaa. Vladimir Putinin Venäjä on toisenlainen kuin Jeltsinin Venäjä. Kansainvälisiä suhteita leimaa entistä enemmän suurten maiden, erityisesti Yhdysvaltojen ja Kiinan kilpailu. Aina uuden kriisin edestään löytävän Euroopan unionin tulevaisuuden pohdinta kytkeytyy yhä tiiviimmin siihen, millaisen aseman se pystyy näiden jännitteiden keskellä turvaamaan jäsenmailleen ja kansalaisilleen.

Jos aaltoliikkeen seasta haluaa löytää jatkuvuutta, se löytyy – Ulkopolitiikka-lehdestä. Lehden nimi on pysynyt samana kylmän sodan ytimestä näihin päiviin asti. On todennäköistä, että sanalle tulee jatkossa entistä enemmän käyttöä myös Suomen tulevaisuutta pohdittaessa.

Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden päätoimittaja, joka toimi Ulkopolitiikan päätoimittajana vuosina 1994–1996.