Siirry sisältöön

Japanin politiikka odottaa uudistajaa

Pääministeri on vaihtunut Japanissa tiuhaan, mutta poliittisen järjestelmän murros on siirtynyt aina tuonnemmaksi. Kansantalous on velkaantunut, ja työväestö vanhenee.

Teksti Juha Saunavaara

Japanin nykyinen pääministeri, demokraattien Yoshihiko Noda (kesk.) kätteli puoluetoveriaan ja väistyvää pääministeriä Naoto Kania (oik.) elokuussa. Demokraattista puoluetta on arvosteltu hajanaisuudesta ja korruptiosta.  Kuva: Everett Kennedy Brown / Epa photo / All Over Press

Japanin nykyinen pääministeri, demokraattien Yoshihiko Noda (kesk.) kätteli puoluetoveriaan ja väistyvää pääministeriä Naoto Kania (oik.) elokuussa. Demokraattista puoluetta on arvosteltu hajanaisuudesta ja korruptiosta. Kuva: Everett Kennedy Brown / Epa photo / All Over Press

Kansalliset katastrofit luovat kysyntää valtiomiesmäisyydelle ja synnyttävät usein tarinoita vahvoista johtajista. Japanin maaliskuussa 2011 kohtaama ydinonnettomuus ja sitä seurannut jälleenrakennus eivät kuitenkaan nostaneet pääministeri Naoto Kanin kannatusta uuteen nousuun. Kanin johtajuuden puutetta arvosteltiin rajusti, ja hän joutui eroamaan kesällä.

Demokraattisen puolueen uudeksi johtajaksi ja pääministeriksi valittiin äänestyksessä Yoshihiko Noda.

Japanin pääministerin vaihtumisen taustalla on kuitenkin ilmiö, jolla ei ole mitään tekemistä mannerlaattojen liikkeiden kanssa. Pääministerit ovat vaihtuneet Japanissa tiuhaan aiemminkin: Maata lähes koko sodanjälkeisen kauden hallinnut Liberaalidemokraattinen puolue saavutti pääministeri Junichiro Koizumin johtamana erään historiansa suurimmista vaalivoitoista parlamentin alahuoneen vaaleissa syyskuussa 2005. Seuraavan neljän vuoden aikana pääministeri vaihtui kolmesti – kunnes liberaalidemokraatit kärsivät kaikkien aikojen suurimman vaalitappionsa vuoden 2009 vaaleissa. Valtaan nousivat demokraatit.

 Puolueen ja yritysten liitto

Epäonnistumisten syitä on haettu muun muassa puolueiden sisäisestä hajanaisuudesta.

Liberaalidemokraattinen puolue syntyi konservatiivisten voimien pakkoavioliittona ja reaktiona vasemmiston yhdistymiseen vuonna 1955. Puolueen vuoteen 1993 kestäneellä pitkällä valtakaudella hallituksen kokoonpano oli sidoksissa hallituspuolueen sisäisten ryhmien voimasuhteisiin. Puoluetta on kuvattu rykelmäksi itsenäisiä, keskenään kilpailevia ryhmiä, joita piti koossa vain mahdollisuus hallitustyöskentelyyn.

Hallituksessa istuttujen vuosikymmenten aikana liberaalidemokraatit johtivat kansallista politiikkaa läheisessä yhteistyössä virkamiesten kanssa. Tarkalla korvalla hallituspuolue kuunteli myös liike-elämän intressejä. Kuulo tarkentui sitä mukaa kun liike-elämältä virtasi poliitikoille rahoitusta.

Esimerkiksi vuonna 1974 liberaalidemokraattien todettiin haalineen itselleen noin 170 miljoonaa dollaria eli 80 prosenttia kaikista raportoiduista yritysten ja yhteisöjen avustuksista. Vuonna 1991 puolueen virallisista tuloista lähes 60 prosenttia koostui lahjoituksista.

Rahoituksen todellista määrää on vaikea arvioida, mutta sitä pidetään varmana, että poliitikot kattoivat yritysten rahoilla tiheästi toistuneiden ja ehdokkaiden kannalta kalliiden vaalien kustannuksia.

Yhdysvallat oli jo toisen maailmansodan aikana tulkinnut, että Japanin sotaa edeltänyt demokratia epäonnistui, koska puoluepoliitikot ja talouselämä olivat niin läheisissä suhteissa. Yhdysvaltojen johtamalla Japanin miehityskaudella tilanteeseen ei kuitenkaan puututtu, ja kylmän sodan aikana Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu alkoi jopa rahoittaa Japanin konservatiiveja kulissien takana.

Japanilaisten vuosikymmeniä jatkunutta tukea vallinneelle järjestelmälle on selitetty niin sanotulla menestyksen paradoksilla. Järjestelmää oli vaikea muuttaa, koska liberaalidemokraatteja edustaneiden poliitikkojen, virkamiesten ja liike-elämän yhteistyö tarjosi vuosikymmenien ajan vakaat ja muuttumattomat edellytykset kansalaisten elintason ja koulutustason nousulle.  Poliittinen järjestelmä pysyi pystyssä, vaikka ongelmat kävivät ilmeisiksi viimeistään 1990-luvun alussa.

Samankaltaiset ongelmat vaivasivat monia yrityksiä: niiden oli vaikea itsenäistyä valtiovallan ohjauksesta ja sopeuttaa toimintakulttuuriaan muuttuvaan markkinatilanteeseen.

Uutta alkua odottaessa

Sekä vuoden 1993 että vuoden 2009 vallanvaihtoja liberaalidemokraattiselta puolueelta demokraateille pidettiin merkkeinä uuden aikakauden alusta. Demokraatit eivät kuitenkaan näytä onnistuneen vakiinnuttamaan kannatustaan entistä nopeammin mieltään muuttavan äänestäjäkunnan keskuudessa.

Puoluekentän 1990-luvun myllerryksen suurimmaksi saavutukseksi jäi vaalijärjestelmän muutos, joka raivasi tietä kaksipuoluejärjestelmälle. Korruption kitkeminen ja vaalien kustannusten leikkaaminen jäivät sen sijaan suunnitelmiksi.

Myös demokraattisen puolueen epäonnistumisen syitä on etsitty puolueen hajanaisuudesta. Viime kuukausina Japanin politiikan tarkkailijat ovat keskustelleet siitä, erottaako tässä suhteessa oikeastaan mikään toisistaan demokraatteja ja liberaalidemokraatteja.

Lisäksi poliitikkojen jatkuvat skandaalit osoittavat, ettei korruptio häviä eikä poliittisen rahoituksen läpinäkyvyys automaattisesti lisäänny hallituspuoluetta vaihtamalla. Esimerkiksi Naoto Kanin edeltäjän, pääministeri Yukio Hatoyaman on osoitettu saaneen miljardööriäidiltään lainvastaista rahallista tukea. Myös demokraattipuolueen vahva taustavaikuttaja ja entinen johtaja Ichiro Ozawa on ryvettynyt korruptioskandaaleissa, ja hänen epäselviä maakauppojaan käsitellään parhaillaan oikeudessa.

Yoshihiko Nodan valinta uudeksi pääministeriksi osoitti myös sen, että valtion päämiehen valinnassa on yhä kysymys hallitsevan puolueen sisäisestä valtataistelusta, jossa valituksi tulee hyvin harvoin suurinta kansansuosiota nauttiva ehdokas. On ironista, että Nodan menestyksen takeena oli lopulta etäisyys korruptioskandaaleissa rämpineeseen Ichiro Ozawaan. Puolueen yhtenäisyyden nimissä Nodan oli kuitenkin nimitettävä myös Ozawaa lähellä olevia tahoja puolueen ja hallituksen johtopaikoille.

Vahva johtaja, selkeä missio

Japani on 1980-luvun lopun kuplatalouden puhkeamisen jälkeen elvyttänyt itsensä maailman velkaisimpien kansantalouksien joukkoon. Ero moniin muihin velkojensa kanssa kamppaileviin maihin tosin on se, että Japanin valtio on kerännyt velkarahoituksen kotimaisilta säästäjiltä.

Aikaa muutoksiin ei kuitenkaan ole paljoa, sillä Japani teollisuusmaista ensimmäisten joukossa. Vuonna 2015 jo joka neljännen japanilaisen arvioidaan olevan yli 65-vuotias, eli jokaista eläkeläistä kohden on enää noin 2,5 työikäistä. Heistäkin aiempaa useampi kärsii työttömyydestä.

Ensimmäiseksi Japanissa tulisi korjata poliittista luottamuspulaa, joka estää poliitikkoja tekemästä rohkeita päätöksiä. Nyt poliitikot pelkäävät, että äänestäjäkunta rankaisee heitä vaikeista mutta välttämättömistä päätöksistä.  Äänestäjät eivät puolestaan luota poliittisiin päätöksentekijöihin, eivätkä ydinturvallisuudessa havaitut puutteet ole olleet omiaan lisäämään kansan luottamusta valvoviin virkamiehiin.

Pääministeri ei voi luottaa edes oman puolueensa varauksettomaan tukeen. Siksi Japani tarvitsisi luottamuksen palauttajaksi ja jatkuvuuden takaajaksi vahvan johtajan, joka pitäisi puolueensa ja hallituksensa rivit järjestyksessä.

Tarvetta on myös selkeälle kansalliselle missiolle. Japanilla on sellaisesta esimerkkejä: 1960-luvulla maa tähtäsi ohjelmallisesti tulojen kaksinkertaistamiseen, millä oli ymmärrettävä kytkös ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ohjelma tarjosi kansalaisille tarttumapintaa, ja sen menestys konkretisoitui japanilaisiin koteihin ilmestyneissä televisioissa, pesukoneissa ja jääkaapeissa.

 

Kirjoittaja on historian ja Japani-opintojen opettaja Oulun yliopistossa.