Skip to main content

Hannu Mäntyvaara: Tutkimus valaiskoon politiikan tulevaisuutta

Ulkopolitiikan tutkimuksen tulisi olla tiiviissä vuorovaikutuksessa ulkopolitiikan tekemisen kanssa. Tarve korostuu eurokriisin oloissa.

Teksti Hannu Mäntyvaara

Ulkopolitiikan suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkö­kulmasta ulkopolitiikan tutki­jat voivat joko tukea virallis­ta poliittista linjaa tiedollisesti, haastaa virallisen linjan esittämällä vaihtoehtoja tai ennakoida politiikan ja sen toimin­taympäristön tulevaisuutta ja varautua siten tuleviin muutoksiin. Osmo Apusen kirjoittamasta Ulkopoliittisen instituutin historiasta Silmän politiikkaa (lue kirja­tutka numerosta 3/2012) on nähdäkse­ni luettavissa, että UPIn tutkijoissa on vuosikymmenten varrella ollut kaikkien suuntausten edustajia.

Maailmanpolitiikan globaalit muu­tokset ovat lisänneet tarvetta enna­kointiin, jotta uusiin uhkiin osattaisiin varautua. Mitä kauemmas ihmiskun­nan tulevaisuuteen halutaan katsoa, sitä enemmän politiikan tekijöiden on luotet­tava ammattitutkijoiden havaintoihin ja päätelmiin. Kun lähestytään päätöksen­teon päiväkohtaisia tarpeita, inhimilliset ja poliittiset vaikuttimet alkavat painaa enemmän. Päivänpolitiikassa tutkijoista tulee enemmän harjoitettavan politiikan kommentaattoreita kuin uusien ratkaisu­jen tarjoajia.

Ennakoinnin poliittiset riskit

Silmän politiikasta käy ilmi, että kylmän sodan kaudella Neuvostoliiton kehityk­sen kriittinen ennakointi nähtiin poliit­tisesti vahingolliseksi. UPI perustettiin aikoinaan Paasikivi-seuran tieteelliseksi apuelimeksi tukemaan, ei kritisoimaan presidentti Kekkosen ulkopolitiikkaa. YYA-aikana Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden piti olla kaikkien spekulaati­oiden ulkopuolella. Presidentti Mauno Koivisto hermostui ”ennustajaeukkoi­hin”. Vakavasti otettavien tutkijoiden joukosta oli noussut virallisen linjan haastajia, muitakin kuin erivapautta nauttivia stalinisteja tai poliittisesti syr­jäytettyjä oikeistolaisia.

Nyt pääministeri Jyrki Katainen kehottaa pikemmin pidättymään euro­kriisin tulevaisuuden pohdinnoista kuin ennakoimaan tai spekuloimaan niitä. On varottava ”vääriä signaaleja”. Ko­kemus osoittaa, että hypoteettinenkin varautuminen poikkeaviin tilanteisiin tulkitaan julkisuudessa helposti niin, et­tä tilanteiden todella odotetaan käyvän toteen. Vuonna 2010 valmistuneen Yh­teiskunnan turvallisuusstrategiantapaan kannattaisi ehkä puhua mieluummin uh­kamalleista kuin uhkakuvista ja muistaa, ettei ennakointi ole ennustamista.

Hallinnon sisäisessä politiikan suun­nittelussa ei ole varaa lyödä laimin vaih­toehtoisten kehityskulkujen arviointia. Myös ulkoministeriössä ryhdyttiin 1990-luvulla vahvistamaan sektoritutki­musta, mikä todetaan Apusen kirjassa. Tavoitteena oli saada tutkijoilta syven­tävää faktatietoa ja tuoreita näkemyksiä Suomen ulkopolitiikalle merkittävistä aiheista, ei kuitenkaan varsinaisia toi­mintaohjeita.

Päiväkohtaisessa ulkopolitiikan teke­misessä on mukana myös diplomatian ulottuvuus, josta tutkijoilla ei useinkaan ole suoraa tietoa. Tutkijoiden sinänsä jär­kevät ideat eivät välttämättä ole hyvää politiikkaa. Eurokriisissä politiikka, EU-ideologia, on jyrännyt monien talousasi­antuntijoiden arviot ja odotukset. Soli­daarisuus on unionissa levinnyt alueelle, jolle sen ei pitänyt kuulua, vaikka Suo­messa oli toisaalta korostettu liittymis­tämme ”solidaarisuusyhteisöön”.

Tutkijoiden sinänsä järkevät ideat eivät välttämättäole hyvää politiikkaa.

Mikä lopulta on taloudellisen ja tur­vallisuuteen liittyvän solidaarisuuden ero? Mitä jälkiä eurokriisi jättää EU:hun? Politiikan tutkijoilta voisi odottaa tästä enemmän sanottavaa.

Kokonaisturvallisuutta tutkimaan

Käsitteenä kokonaisturvallisuus, josta vuoden 2012 aikana hiottiin valtioneu­voston periaatepäätöstä, kuvaa parem­min nyky-yhteiskunnan varautumistar­peita kuin kokonaismaanpuolustus. EU:n ja eurovyöhykkeen tilanne on yksi osoi­tus turvallisuuden kokonaisvaltaisuudes­ta. Ulkoiset sotilaalliset uhkat, mukaan lukien kansainväliset kriisinhallintatilan­teet ja valtakunnan poikkihallinnollinen varautuminen niihin, ovat toinen koko­naisturvallisuuden alue. Kolmanneksi voidaan nostaa siviiliyhteiskunnan pii­rissä hoidettavat häiriötilanteet, kuten luonnonkatastrofit, teollisuusonnetto­muudet, sähkö- ja tietoverkkojen viat sekä pandemiat.

”Pehmeä” tilanne saattaa kuitenkin muuttua ”kovaksi”, kuten kyberturval­lisuuden alueella voi käydä. Siviilijohdon vastuusta huolimatta puolustusvoimain virka-apu hätätilanteissa ei ole poissul­jettua vaan yksi puolustusvoimien kol­mesta päätehtävästä.

Viranomaiset korostavat poikkihallinnollisen varautumisen ja tilanne­kuvan tärkeyttä. Valtioneuvoston kansliaon yhdessä ulko-, sisä- ja puolustusministeriöiden kanssa laatinut viime vuo­sina ennakoivia turvallisuuskatsauksia eri aihepiireistä. Myös tutkijayhtei­sö voisi paneutua aiempaa enemmän uhkamalleihin kokonaisturvallisuuden näkökulmasta, eri tutkimussektoreita ja lähestymistapoja yhdistellen. Eräät tut­kijat, kuten Timo Hellenberg ja Pekka Visuri, ovat olleet tässä tienavaajia.

Eri tutkimusorganisaatioilla on tur­vallisuushallinnon piirissä kotipesänsä. UPI on yhä enemmän vuorovaikutuk­sessa ulkoministeriön kanssa, Maan­puolustuskorkeakoulun strategian lai­tos kuuluu suoraan puolustusvoimain organisaatioon, suojelupoliisi hyödyntää siviilitutkijoita. Puolustusministeriö on ollut erityisen kiinnostunut Venäjän-tun­tijoista. Lähi-idän asiat kiinnostavat nyt monia, mutta ainakin mediassa pari yli­opistotutkijaa saa päähuomion. LisäksiSuomella on Damaskoksen sekasortoa paennut tiedeinstituutti Beirutissa.

Omien alojensa kriisitilanteissa Il­matieteen laitos (muun muassa Islannin tulivuorenpurkaus), Säteilyturvakeskus (ydinvoimaonnettomuudet) ja Tervey­den ja hyvinvoinnin laitos (pandemiat) ovat turvallisuusviranomaisten keskeisiä kumppaneita. Myös kansainvälisen ken­tän, YK- ja EU-lähteiden sekä lukuisten ei-valtiollisten analyysilaitosten ja yksi­tyisen diplomatian harjoittajien, kuten Crisis Management Initiativen, merkitys kasvaa.

Turvallisuuden laaja-alaistumisen ja poikkihallinnollisen toimintamallin tulisi heijastua myös alan tutkimuksen kysy­myksenasetteluun. Lisäksi tutkimuk­sessa pitäisi omaksua poikkitieteellinen lähestymistapa. Kokonaisturvallisuuden konsepti kaipaa niin turvallisuusuhkia koskevan tietopohjan laventamista kuin kriittistä näkökulmaa hallinnon toimin­takykyjen kehittämiseen.