Jotta jokainen kuuluisi joukkoon

”Tämä kuulostaa helposti lässytyk­seltä, mutta jokaisella on oike­us kokea itsensä tarpeelliseksi.” Tommi Laitio puhuu ennen kaik­kea nuorista, joiden kanssa hän Helsin­gin kaupungin nuorisotoimenjohtajana työskentelee.

Ennen lokakuussa aloittamaansa pestiä Laitio toimi tutkijana ajatushau­tomo Demos Helsingissä. Hän pohti demokratian ja kansalaisyhteiskunnan tulevaisuutta ja luki työnsä pohjaksi esimerkiksi Michael Youngin kirjan The Rise of the Meritocracy.

Kirja on 1950-luvulla kirjoitettu dys­topia ajasta, jolloin yhteiskunnallinen elämä on rationalisoitu äärimmilleen: Älykkyys ynnä vaivannäkö ovat yhtä kuin meriitit, joiden perusteella ihmisten menestys ja asema yhteiskunnassa mää­räytyvät. Jos lahjasi ja tarmokkuutesi eivät riitä, jäät tarpeettomaksi.

Young oli 1940-luvulla yksi Britan­nian Labour-puolueen sosiaalipolitiikan tärkeimmistä vaikuttajista. Hän kirjoitti satiirinsa varoitukseksi puolueelle.

Laition mukaan monet Youngin en­nustukset ovat toteutuneet suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa, jossa koulutuksella todistettu älykkyys ja lahjakkuus mää­rittävät ihmisten aseman. Asema luo henkistä pääomaa, ja sen turvin ihmiset pystyvät tekemään valintoja, jotka lujit­tavat heidän asemaansa edelleen.

Yhteiskuntaluokkien välinen liikku­vuus hidastuu, eikäperus- tai keskitason koulutuksella tahdo saada töitä, joilla ansaita elantoa.

Meritokratiassa kasvanut eliittiajattelee helposti, että on tuottanut oman menestyksensä. Laition mukaan huomiotta jäävät esimerkiksi ilmainen peruskoulu, yhteiskunnan turvallisuus ja ennakoitavuus – julkiset hyödykkeet, joita ilman eliitin ponnistelut tuskin oli­sivat tuottaneet yhtä hyvää tulosta.

Lisäksi huomiotta jää valtava joukko nuoria, jotka putoavat tai pudottautuvat jatkuvan pyrkimisen juoksupyörästä. He etsivät turhaan paikkaansa ja kokevat, etteivät ole tarpeellisia kenellekään. Syr­jäytymisen juuret kasvavat.

”Tuon tunteen korjaaminen jälkeen­päin on tosi kallista.”

Sitä paitsi suurin osa maailman ih­misistä ei edes asu sellaisissa ennakoi­tavissa yhteiskunnissa kuin Suomi. Lai­tio veti European Cultural Foundation -säätiön nuoriso-ohjelmaa Hollannissa 2005–2008 ja muistaa turvapaikanhakijanuoret, jotka olivat menettäneet perusturvallisuudentunteensa jo lapsina. Heidät voitiin milloin tahansa siirtää maasta toiseen, eikä heillä ollut edelly­tyksiä suunnitella elämäänsä, olivatpa he kuinka lahjakkaita ja tarmokkaita tahansa.

”Yhteiskunnan ennakoitavuuden merkitystä on vaikea tunnistaa, jos ei koskaan ole elänyt muussa kuin suoma­laisessa järjestelmässä.”

Laitio sanoo halunneensa töihin jul­kiselle sektorille juuri siksi, että se ylläpitää tasa-arvorakenteita, kuten perus­kouluja, kirjastoja ja työväenopistoja. Niiden turvin meritokratia voi toimia.

Helsingin nuorisotoimi ohjaa nuoria esimerkiksi muodostamaan ryhmiä, jot­ka ottavat poliittisesti kantaa vaikkapa liikennekysymyksiin. Demokratiaa har­joitellaan julkiseen keskusteluun perus­tuvan deliberatiivisen mallin, ei edustuk­sellisen demokratian mukaan. Tärkeintä on, että jokainen pääsee osallistumaan.

”Suomalaisnuorten yhteiskunnalliset tiedot ovat Euroopan kärkitasoa, mutta heidän uskonsa oman toiminnan vaikut­tavuuteen on mantereen pohjasakkaa”, Laitio sanoo. Eikä tämä ole dystopiaa.

Michael Young: The Rise of the Meritocra­cy 1870–2033. An Essay on Education and Equality. Thames & Hudson 1958, 160 s.