Resurssiryntäilyn riskit
Julkaistu: 13.11.2012
Kiina ei ole ilkeä uuskolonialisti, joka alistaa köyhät maat tahtoonsa ja kahmii niiden luonnonvarat kyltymättömään kitaansa, toisin kuin esimerkiksi Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton viime vuonna esitti. Näin toteaa sambialainen taloustieteilijä Dambisa Moyo uudessa kirjassaan, joka käsittelee Kiinan ryntäystä maailman luonnonvaramarkkinoille, etenkin maa-, öljy- ja mineraalikaupoille kehittyvien maiden kanssa.
Moyon viesti on, että Kiinan resurssien jano ei lopulta ole Afrikalle ja muulle kehittyvälle maailmalle niin pahaksi kuin yleensä annetaan ymmärtää. Kiina on kiinnostunut vain kauppasuhteistaan eikä yritä muuttaa kauppakumppaniensa yhteiskuntia ja poliittisia järjestelmiä suoraan, kuten kolonialistit aikanaan. Itse asiassa Kiina on ainoa maa maailmassa, joka valmistautuu luonnonvarojen yhä pahenevaan niukkuuteen kestävällä tavalla, Moyo toteaa.
Tarina Kiinan resurssiryntäyksestä on tuttu: Maa keskiluokkaistuu niin, että vuoteen 2015 mennessä 670 miljoonan kiinalaisen arvioidaan kivunneen keskituloisiksi. Nyt keskiluokkaisia kiinalaisia on noin 150 miljoonaa.
Keskiluokkaistuminen kiihdyttää kaupungistumista ja pakottaa rakentamaan infrastruktuuria, mikä lisää esimerkiksi öljyntarvetta 70 prosenttia vuoteen 2015 mennessä. Kasvavan keskiluokan ruokkiminen on kuitenkin ongelma, sillä Kiinan viljelykelpoinen maa-ala on viimeksi kuluneen reilun vuosikymmenen aikana kutistunut dramaattisesti.
Dambisa Moyo: Winner Take All. China’s Race for Resources and What It Means for Us. Allen Lane 2012, 257 s.
Siksi Kiina hamuaa maata, öljyä ja mineraaleja esimerkiksi Afrikasta. Jo nyt Kiina tuo kolmanneksen öljystään Afrikasta, esimerkiksi Angolasta ja Sudanista. Kansansa ruokkimiseksi Kiina on ostanut tai vuokrannut maata muun muassa Kongon demokraattisesta tasavallasta, Tansaniasta ja Sambiasta.
Moyo tuli muutama vuosi sitten tunnetuksi kirjastaan Dead Aid, jossa hän totesi kehitysavun pahimmillaan kietovan vastaanottajansa riippuvuuteen, ruokkivan korruptiota ja lisäävän köyhyyttä. Kirja herätti huomiota, koska sen kirjoittanut sambialainen puhui niin äänekkääsi kehitysyhteistyön käytäntöjä vastaan.
Moyon mukaan Kiinan luonnonvarahumu johtuu siitä, että kommunistihallinto haluaa pitää kansansa hiljaa ja edes aineellisesti tyytyväisenä. Kiinan kauppakumppanit kuitenkin hyötyvät siinä missä Kiina itse: Esimerkiksi Kongo, Tansania ja Sambia saavat tarvitsemiaan investointeja. Teitä, rautateitä ja satamia sekä kouluja ja sairaaloita rakennetaan, työpaikkoja syntyy ja maatalousinvestoinnit helpottavat ruokapulaa. Sitä paitsi Kiina kohtelee kumppaneitaan tasaveroisina vastapelureina.
Toisaalta Kiina sitoo Moyon mukaan kumppaninsa pitkäaikaiseen symbioosiin, jossa kumpikaan osapuoli ei tulisi toimeen ilman toista. Kiina tarvitsee öljyä, mineraaleja ja maata, kehittyvät maat puolestaan kiinalaista rahaa, etenkin kun perinteiset teollisuusmaat rämpivät taloussuossa. Siksi Kiina saattaa saavuttaa luonnonvarasektorilla monopsoniaseman eli nousta ainoaksi varteenotettavaksi ostajaksi. Silloin se voisi sanella hinnat ja pitää kauppakumppaniensa kehitystä panttivankinaan.
Lisäksi Moyo varoittaa siitä, että Kiinan resurssinälkä voi lukita maan kauppakumppanit luonnonvarojen tuottajiksi. Esimerkiksi äkilliset öljytulot voivat vahvistaa köyhän maan valuuttaa niin, että muu vienti takkuaa, mikä kurjistaa taloutta entisestään ja pahentaa luonnonvarariippuvuutta. Tutkimusten mukaan hauraiden valtioiden luonnonvarariippuvuus lisää myös korruption ja konfliktien riskiä.
Yhtäältä Moyo siis pitää Kiinan resurssiryntäystä autuutena Afrikalle ja muulle kehittyvälle maailmalle mutta näkee siinä samoja riskejä kuin lännen masinoimassa kehitysapuriippuvuudessa. Siksi on vaikea nähdä, millä perusteella ja kenen näkökulmasta Kiinan toiminta on kestävää.