Skip to main content

Resurssiryntäilyn riskit

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kiina ei ole ilkeä uuskolonialisti, jo­ka alistaa köyhät maat tahtoonsa ja kahmii niiden luonnonvarat kyltymät­tömään kitaansa, toisin kuin esimerkik­si Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton viime vuonna esitti. Näin toteaa sambialainen taloustieteilijä Dambisa Moyo uudessa kirjassaan, joka käsitte­lee Kiinan ryntäystä maailman luonnon­varamarkkinoille, etenkin maa-, öljy- ja mineraalikaupoille kehittyvien maiden kanssa.

Moyon viesti on, että Kiinan resurs­sien jano ei lopulta ole Afrikalle ja muul­le kehittyvälle maailmalle niin pahaksi kuin yleensä annetaan ymmärtää. Kiina on kiinnostunut vain kauppasuhteistaan eikä yritä muuttaa kauppakumppanien­sa yhteiskuntia ja poliittisia järjestelmiä suoraan, kuten kolonialistit aikanaan. It­se asiassa Kiina on ainoa maa maailmas­sa, joka valmistautuu luonnonvarojen yhä pahenevaan niukkuuteen kestävällä tavalla, Moyo toteaa.

Tarina Kiinan resurssiryntäyksestä on tuttu: Maa keskiluokkaistuu niin, että vuoteen 2015 mennessä 670 miljoonan kiinalaisen arvioidaan kivunneen keski­tuloisiksi. Nyt keskiluokkaisia kiinalaisia on noin 150 miljoonaa.

Keskiluokkaistuminen kiihdyttää kaupungistumista ja pakottaa rakenta­maan infrastruktuuria, mikä lisää esimer­kiksi öljyntarvetta 70 prosenttia vuoteen 2015 mennessä. Kasvavan keskiluokan ruokkiminen on kuitenkin ongelma, sillä Kiinan viljelykelpoinen maa-ala on vii­meksi kuluneen reilun vuosikymmenen aikana kutistunut dramaattisesti.

Dambisa Moyo: Winner Take All. China’s Race for Resources and What It Means for Us. Allen Lane 2012, 257 s.

Dambisa Moyo: Winner Take All. China’s Race for Resources and What It Means for Us. Allen Lane 2012, 257 s.

Siksi Kiina hamuaa maata, öljyä ja mineraaleja esimerkiksi Afrikasta. Jo nyt Kiina tuo kolmanneksen öljystään Afrikasta, esimerkiksi Angolasta ja Su­danista. Kansansa ruokkimiseksi Kiina on ostanut tai vuokrannut maata muun muassa Kongon demokraattisesta tasa­vallasta, Tansaniasta ja Sambiasta.

Moyo tuli muutama vuosi sitten tunnetuksi kirjastaan Dead Aid, jossa hän totesi kehitysavun pahimmillaan kietovan vastaanottajansa riippuvuu­teen, ruokkivan korruptiota ja lisäävän köyhyyttä. Kirja herätti huomiota, koska sen kirjoittanut sambialainen puhui niin äänekkääsi kehitysyhteistyön käytäntöjä vastaan.

Moyon mukaan Kiinan luonnonva­rahumu johtuu siitä, että kommunistihal­linto haluaa pitää kansansa hiljaa ja edes aineellisesti tyytyväisenä. Kiinan kauppa­kumppanit kuitenkin hyötyvät siinä mis­sä Kiina itse: Esimerkiksi Kongo, Tansa­nia ja Sambia saavat tarvitsemiaan inves­tointeja. Teitä, rautateitä ja satamia sekä kouluja ja sairaaloita rakennetaan, työ­paikkoja syntyy ja maatalousinvestoinnit helpottavat ruokapulaa. Sitä paitsi Kiina kohtelee kumppaneitaan tasaveroisina vastapelureina.

Toisaalta Kiina sitoo Moyon mu­kaan kumppaninsa pitkäaikaiseen symbioosiin, jossa kumpikaan osapuo­li ei tulisi toimeen ilman toista. Kiina tarvitsee öljyä, mineraaleja ja maata, kehittyvät maat puolestaan kiinalaista rahaa, etenkin kun perinteiset teolli­suusmaat rämpivät taloussuossa. Siksi Kiina saattaa saavuttaa luonnonvara­sektorilla monopsoniaseman eli nousta ainoaksi varteenotettavaksi ostajaksi. Silloin se voisi sanella hinnat ja pitää kauppakumppaniensa kehitystä pantti­vankinaan.

Lisäksi Moyo varoittaa siitä, että Kiinan resurssinälkä voi lukita maan kauppakumppanit luonnonvarojen tuottajiksi. Esimerkiksi äkilliset öljytulot voivat vahvistaa köyhän maan valuut­taa niin, että muu vienti takkuaa, mikä kurjistaa taloutta entisestään ja pahentaa luonnonvarariippuvuutta. Tutkimusten mukaan hauraiden valtioiden luonnon­varariippuvuus lisää myös korruption ja konfliktien riskiä.

Yhtäältä Moyo siis pitää Kiinan re­surssiryntäystä autuutena Afrikalle ja muulle kehittyvälle maailmalle mutta näkee siinä samoja riskejä kuin lännen masinoimassa kehitysapuriippuvuudes­sa. Siksi on vaikea nähdä, millä perus­teella ja kenen näkökulmasta Kiinan toiminta on kestävää.