Erkki Tuomioja: Keskinäisriippuvuus syvenee

Valtioiden asemaa ja ulkopolitiikkaa voidaan tarkas­tella yhtäältä vanhan reaa­lipolitiikan maailmassa ja toisaalta keskinäisen riippuvuuden maa­ilmassa. Vanhan reaalipolitiikan maail­massa valtiot nojaavat voimapolitiik­kaan ajaakseen kansallista etuaan, myös muiden kustannuksella, jos mahdollista ja sallittua. Tämä on se maailma, jossa hallitsevat uhkakuvat ovat sotilaallisia ja jossa turvallisuus on varautumista varus­tautumisen ja sotilaallisen liittoutumisen keinoin.

Toisaalla on keskinäisen riippuvuu­den maailma, jossa kukaan ei voi vastata uusiin turvallisuushaasteisiin vain yksin ja/tai vain voimapolitiikan keinoin vaan jossa uhkien hallinta edellyttää mahdol­lisimman laajaa monenkeskistä yhteis­työtä. Tässä maailmassa turvallisuutta voidaan ja pitää yhdessä rakentaa ja so­tilaallisten voimavarojen painotus siirtyy aluepuolustuksesta kriisinhallintaan.

Vanhan todellisuuden maailma on hallinnut käsityksiä Suomen asemasta näihin aikoihin asti. Historiasta olem­me oppineet, miten Itämeren ja myös sen ulkopuolisten valtioiden vaihteleva vastakkainasettelu, kilpailu ja yhteistyö ovat tätä aluetta hallinneet.

Vanhan todellisuuden maailmassa Suomen asema on tänään vahvempi kuin koskaan ennen. Itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus ovat turvatut. Suoma­laisten turvallisuus ja vauraus ovat kan­sainvälisesti korkealla tasolla. Suhteem­me Venäjään ovat vakaat ja toimivat. Vaikutusmahdollisuudet kansainvälisiin asioihin ovat merkittävästi parantuneet EU-jäsenyyden ansiosta.

Itämeren piirissä kuusi maata on mu­kana Natossa – kaksi niin sanottua van­haa Nato-maata ja neljä uutta, kaksi on sotilaallisesti liittoutumatonta ja sitten on vielä Venäjä, jonka suhdetta Natoon voi luonnehtia monimielisesti dialekti­seksi. Tämän vanhaan todellisuuteen liittyvän asetelman ei silti tarvitse eikä pidä antaa estää kaikkea sitä yhteistyötä, jota uudessa todellisuudessa täälläkin tarvitsemme.

Keskinäisen riippuvuuden todellisuus puolestaan voimistuu koko ajan. Tärkein tekijä siinä on väestönkasvu.

Meillä saattaa parhaassakin tapauk­sessa olla vain muutama vuosikymmen aikaa maailmanlaajuisesti täyttää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen vaatimukset. Jos emme kykene tähän, joudumme varau­tumaan myös siihen, että kaiken muun ohella alttius perinteiseen voimapolitiik­kaan ja sotilaallisiin konflikteihin voi li­sääntyä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan täytyy ottaa huomioon sekä vanha että uusi maailma. Voimapolitiikkaankaan varautumista ei voi kokonaan jättää syrjään, sillä vaikka voimapolitiikka yksinään ei enää kestä­viä etuja toisi, on vielä johtajia, jotka elävät vanhassa todellisuudessa. Siksi nämä kaksi todellisuutta ja niihin vas­taaminen ovat keskeiset pilarit Suomen ulkopolitiikassa.

Suomen nykyinen ja tuleva asema on ennen kaikkea eurooppalainen. Vaikutamme maailman asioihin eniten EU:n kautta. EU:n suurin uhka on sen heikkenevä legitimiteetti kansalaisten silmissä. EU on vaikeuksissa, sillä euro­kriisin hoidossa tehdyt virheet ja EU:n institutionaaliset valuviat heikentävät unionin legitimiteettiä kansalaisten näkökulmasta ja ovat johtaneet vaka­vaan demokratiakriisiin. Unionia ei voi enää rakentaa euroeliitin ylhäältä alas tarjoaman viisauden varaan.

Suomen asemaan liittyy myös kysy­mys Natosta. Suomalaisessa Nato-kes­kustelussa ovat yleensä eniten äänessä ne, jotka haluavat nykyiseen sotilasliit­toon kuulumattomaan olotilaan muutos­ta ja jotka saavat mediassa auliisti tilaa. Ne, jotka eivät halua muutosta, eivät tällaiseen keskusteluun tunne monesta­kaan syystä tarvetta. Kun Suomella ei ole aietta tai aihetta eikä suomalaisten vankalla valtaenemmistöllä halua muut­taa nykyistä olotilaa, luo jatkuva asian esilläpito tietynlaista epävarmuutta ja perusteettomia odotuksia siitä, että jo­tain muutosta valmisteltaisiin.

Asetelman asymmetrisyyteen kuu­luu myös se, etteivät nykyiseen olotilaan tyytyväiset näe järkeväksi perustella kantaansa samankaltaisella ehdotto­muudella kun jäsenyyden puoltajat. Monet eivät liioin halua osallistua kes­kusteluun, jossa voisi joutua esittämään Venäjään tai Yhdysvaltoihin kohdistu­vaa arvostelua.

Suomen Nato-jäsenyyttä voidaan sekä kannattaa että vastustaa erilaisin, mutta myös samanlaisin perustein. Yksi keskeinen jakolinja kulkee siinä, pitääkö Venäjää sotilaallisena uhkana Suomelle vai ei. Molemmissa tapauksissa sillä voi­daan perustella sekä Nato-jäsenyyttä että sotilasliittoon kuulumattomuutta.

Tämä nelikenttä voidaan kuutioittaa monella lisäkysymyksellä. Yksi on se, muuttaisiko Suomen jäsenyys Natossa Itämeren alueen nykyistä vakautta ja sen ennustettavuutta ja toisiko jäsenyys uusia jännitteitä. Toinen lisäkysymys on esimerkiksi se, muuttuisiko suhde Nato-jäsenyyteen, jos sotilaallisen uhan ole­massaolon tai sen poissaolon perustelut muuttuisivat.

Vanhan maailman todellisuudessa ei Nato-jäsenyys ole, ainakaan minun ja suomalaisten enemmistön mielestä, perusteltavissa sillä, että se olisi omalle turvallisuudellemme tarpeen tai että siitä ylipäätään olisi enemmän hyötyä kuin haittaa. Sotilaallisen liittoutumisen etuja ja haittoja on kuitenkin kyettävä perus­telemaan myös keskinäisriippuvuuden maailmassa.

Naton Lissabonin kokouksessa 2010 hyväksyttiin uusi sotilasliiton strateginen konsepti. Se säilyttää edelleen kollektii­visen puolustuksen järjestön ykkösteh­tävänä mutta nostaa sen rinnalle sekä valmistautumisen ja osallistumisen krii­sinhallintatehtäviin että yhteistyövarai­sen turvallisuuden edistämisen.

Naton haasteena on, että nykymaa­ilman kriiseissä sotilaallinen osuus voi ylivertaiseen voimaan nojautuvalle olla helppo tehtävä, mutta se ei riitä kriisien rauhoittamiseen ja ratkaisemiseen. Nato haluaa laajentaa osaamistaan ja keino­valikoimiaan, mutta tässä suhteessa se ei koskaan kykene tarjoamaan saman­kaltaista laajaa kriisinhallintakeinojen valikoimaa kuin Euroopan unioni.

EU:lla on sotilaallisten kykyjen lisäk­si huomattavan laaja valikoima muita siviilikriisinhallinnan, taloudellisen yh­teistyön, kaupan ja valtionrakentamisen keinoja käytettävissään, vaikka EU:n osaaminen niiden koordinoidussa käytös­sä jättää vielä paljon kehittämisen varaa.

Yhteistyövaraisen turvallisuuden edistä­minen on keskinäisriippuvuuden todel­lisuudessa globaali tehtävä. Sen mukai­sesti Naton toiminta-alue on laajentunut alkuperäisestä pohjoisatlanttisesta alu­eesta maailmanlaajuiseksi vastauksena havaintoon, että sotilasliiton täytyy toimia ”out of area” tai se on ”out of business”.

Voidakseen menestyä kestävästi yhteistyövaraisen turvallisuuden maa­ilmanlaajuisena edistäjänä Naton olisi nautittava myös jakamatonta maailman­laajuista luottamusta ja toimittava vain YK:n peruskirjan ja päätösten antaman legitimiteetin nojalla.

Tämä ei ole helposti saavutettavissa ottaen huomioon sen, että Naton sisäl­lä on erilaisia näkemyksiä suunnasta ja esimerkiksi voimankäyttöperiaatteista ennen muuta Atlantin eri puolin. Toisin kuin kylmän sodan aikana Nato-jäse­nyys edellyttää nykyisin demokratiaan sitoutumista, mutta tämän lähtökohdan puitteissakin Nato on arvoyhteisönä pal­jon heterogeenisempi kuin EU. Erot ovat tässä suhteessa paremminkin kasvaneet kuin pienentyneet.

Kielteistä olisi, jos Naton globaalista roolista tulisi jakava ja vastakkainaset­telua lisäävä tekijä. Tämäkin on täysin mahdollista, varsinkin jos vielä avoi­messa kehitysvaiheessa oleva BRICS-yhteistyö laajenee ja muodostuu Natolle jonkinlaiseksi vastapooliksi.

Suomi ei siis näe Naton kollektiivisen puolustuksen tarjoamaa suojaa turvalli­suuttaan lisäävänä eikä siksi näe perus­telluksi olla osallisena siitä seuraavissa velvoitteissa. Nato-jäsenyys ei ainakaan parantaisi mahdollisuuksiamme antaa panoksemme globaalin turvallisuuden hyväksi.

Näitä lähtökohtia ei ole tarpeen tarkistaa näköpiirissä olevassa tulevai­suudessa. Se ulottuu myös seuraavien eduskuntavaalien ja hallitusohjelman laatimisen tuolle puolelle.

Kirjoittaja on Suomen ulkoministeri.

Kirjoitus perustuu Paasikivi-seurassa syyskuussa pidettyyn puheeseen.