Skip to main content

Koskenniemen maailma

Koskenniemen maailma

Kansainvälisen oikeuden professori on kyllästynyt siihen, että julkisessa keskustelussa kauhistellaan maailman katastrofeja. Tässä haastattelussa hän paljastaa maailman todellisen ongelman.

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kuvat Eeva Anundi

Martti Koskenniemen mukaan meillä on ongelma. Emme ymmärrä maailmaa, jossa elämme.

Ongelma kiteytyy kysymykseen, jonka Koskenniemi saa haastattelussa vastatta­vakseen Syyrian sisällissodasta. Pitäisikö kansainvälisen yhteisön soveltaa Syyrias­sa suojeluvastuun periaatetta, eli pitäisi­kö Syyrian tilanteeseen puuttua sotilaal­lisesti siviilien suojelemisen nimissä?

”Ei harmainta aavistusta!” Kosken­niemi vastaa. ”Olen vain juristi, en pro­feetta.”

Kysymys ilmentää ongelmaa kah­della tapaa. Ensinnäkin se kysyy, miten asioiden pitäisi olla. Sen määritteleminen on poliittista. Kansainvälisen oikeuden professorina Koskenniemi tarkkailee si­tä, millainen maailma on.

Toiseksi kysymys keskittyy epäolen­naiseen. Syyrian tai minkään muunkaan maan konflikti ei ole maailman todelli­nen ongelma. Se on syvemmällä, konflik­teja koskevan kauhistelun alla.

”Kansainvälinen yhteisö rakastaa konflikteja ja keskittää niihin kaiken huomionsa. Minusta se on merkki siitä, että keskustelulla yritetään peittää jota­kin”, Koskenniemi sanoo.

Otetaan siis askel taaksepäin ja an­netaan Koskenniemen selittää.

Vakuuttamisen taidetta

”Intellektuellina työni on katsoa maail­maa ja kirjata ylös, mitä näen. Ylöskirjaus riittää kritiikiksi”, Koskenniemi toteaa työpöytänsä ääressä Helsingin yliopiston Porthanian kampusrakennuksessa.

Aurinko pyrkii sisään professorin selän takaa kuudennen kerroksen pö­lyisestä ikkunasta. Ikkunalaudalla istuu kansainvälisen oikeuden perusteosten ar­meija, ja hyllystä erottuu muun muassa YK:n peruskirja.

Tarkemmin sanottuna Koskenniemi määrittelee työnsä näin: tärkeintä on tarkastella sitä, kuinka vallassa olevat ihmiset kykenevät kuvaamaan maail­maa meille siten, että me vakuutumme maailmassa todella olevan kyse juuri niistä asioista, joissa sattumalta juuri nämä vallakkaat ihmiset ovat parhaita asiantuntijoita.

Siksi professori tutkii kansainvälisen oikeuden kielenkäyttöä, jonka avulla val­lanpitäjät saavat muut edistämään ha­luamiaan pyrkimyksiä – ja vielä oikeuttavat toimintansa juridisesti sitovilla kansainvälisillä sopimuksilla.

Esimerkiksi Syyriasta ja muista konfliktialueista puhuttaessa on kansainväliseen oikeuteen piilotetun vallan nä­kökulmasta kiinnostavaa tutkia sitä, kuka siviilien suojelemisesta puhuu ja kuka interventiota vastustaa, millaisin sanankääntein ja millä perustein. Näin voidaan selvittää, millaista politiikkaa oikeusnormien puitteissa voidaan tehdä.

Ja aina sitä tehdään, Koskenniemi toteaa.

Professorin mukaan kansainvälinen oikeus on sekä oikeutta että politiikkaa, ja molempia sataprosenttisesti. Hän ot­taa esimerkiksi Libyaa koskevan YK-pää­töslauselman numero 1973. Sen turvin Libyan ylle muodostettiin vuonna 2011 lentokieltoalue ja kansainvälinen yhteisö valtuutettiin suojelemaan siviilejä kaikin mahdollisin keinoin.

”Päätöslauselmaa voidaan lukea oi­keutena, onhan se virallisesti sovittu ’oi­keudellinen akti’. Toisaalta sitä voidaan tulkita politiikkana, sillä YK:n voimaval­tiot käyttivät sen avulla voimaa Libyaa vastaan”, Koskenniemi selittää. Tapah­tumia voidaan siis kuvata yhtä hyvin normien kuin intressien näkökulmasta.

Hän kurottaa työpöytänsä laidalta kynän ja kaivaa pinosta puhtaan pape­rin. Paperille hän piirtää pienen jäniksen näköisen hahmon. Vai onko se sittenkin sorsa?

Koskenniemi kääntää paperia: jänis. Ja takaisin: sorsa. ”Hahmo on näkökul­man mukaan täydellisesti kumpikin”, hän toteaa.

Professori luennoi asiaansa rauhal­lisesti mutta jämptisti, ja toimittajan väärät käsitykset korjataan viipymättä. Ja sitten – ”ergo*”, hän huudahtaa, läi­mäyttää kätensä vasten pöytää ja pon­nahtaa seisomaan.

”Yhtä lailla kansainvälisen oikeu­den oikeudellisuus tai poliittisuus ei ole oikeuden säännöissä sinänsä, vaan siinä katsannossa, joka sääntöihin otetaan.”

Askelet rytmittävät sanoja, kädet näyttävät tapailevan ulos maailmaan. Professori on päässyt asian ytimeen. Eleissä on aavistus dandya.

Hallitsijaksi hallitsijan paikalle

Koskenniemen ura kansainvälisessä oikeudessa alkoi vuonna 1972, kun silloinen 19-vuotias turkulainen aloitti opintonsa kotikaupunkinsa yliopistossa. Hän meni mukaan myös opiskelijapo­litiikkaan, työskenteli ylioppilaskunnan hallituksessa ja kokoomuksen Varsinais-Suomen piirisihteerinä.

Kaiken takana oli ”halu hallita maa­ilmaa”, professori sanoo reilut 40 vuotta myöhemmin.

”Aika oli hyvin poliittista ja peli raa­kaa. Siellä minä junttasin kokouksia läpi ja tein kaikkea muutakin sopimatonta.”

Martti Koskenniemi

  • Syntynyt 1953 Turussa.
  • Naimisissa, kaksi lasta.
  • Valmistui oikeustieteen kan­didaatiksi 1977 ja tohtoriksi 1989 Turun yliopistosta. Kunniatohtori Uppsalan ja Frankfurtin yliopistoissa.
  • Työskenteli ulkoasiainminis­teriössä 1978–1994.
  • Istui arvostetussa YK:n alai­sessa Kansainvälisen oikeu­den toimikunnassa 2002–2006. Toimikunta ottaa kan­taa kansainvälisen oikeuden tulkintaan.
  • On työskennellyt muun mu­assa vierailevana professori­na Cambridgen, Columbian ja Pariisin Sorbonnen yliopis­toissa sekä Harvardin yliopis­ton Eurooppa-oikeuden keskuksen akateemisen neu­vottelukunnan jäsenenä.
  • Työskentelee pysyvän vierailuprofessorin tittelillä New Yorkin yliopistossa ja Centennial Professor -tittelillä London School of Economicsissa.
  • Johtaa Helsingin yliopiston Erik Castrén -instituuttia. Toimii parhaillaan varsinai­sesta työstään vapaana aka­temiaprofessorina.

1970-luvun puolivälissä Koskennie­mi valmistui, lopetti politiikanteon ja ha­keutui ulkoministeriön kansainvälisten asioiden valmennuskurssille. Halu hallita maailmaa poltti edelleen mielessä.

”Halusin YK:n pääsihteeriksi. Ajatte­lin, että diplomaattina se voisi onnistua. Mutta näin siinä sitten kävi.”

Harmittaako, ettei diplomaatin ura edennyt alkuperäiseen tavoitteeseen asti?

”Ei. Haave pääsihteeriydestä oli nuo­ren miehen ideologinen virhekuvitelma. Ymmärsin, ettei YK:n pääsihteeri hallitse maailmaa vaan on vain nukke, jota muut vetävät naruista.”

1970-luvun lopusta aina vuoteen 1994 Koskenniemi teki uraa ulkoasiainhallinnossa. Hän toimi muun muassa Suomen turvallisuusneuvostodelegaa­tion oikeudellisena neuvonantajana, istui lähes kaikissa mahdollisissa alan­sa kansainvälisissä työryhmissä, toimi lähetystöneuvoksena Suomen pysyvässä YK-edustustossa ja eteni lopulta minis­teriön kansainvälisen oikeuden yksikön johtajaksi.

Työnsä ohessa Koskenniemi väitte­li vuonna 1989. Väitöskirjassaan hän tarkasteli, millaisia retorisia rakenteita kansainvälisessä oikeudessa käytetään ja kuinka niillä voidaan peittää kansainvä­listen suhteiden oikeudellisen sääntelyn poliittisuus.

Koskenniemen vastaväittäjä oli yh­dysvaltalainen kansainvälisen oikeuden kriittisen koulukunnan kärkinimi David Kennedy. Hän on luonnehtinut Kosken­niemen väitöskirjaa ”kansainvälisen oi­keuden tutkimuksen merkittävimmäksi 1900-luvun lopun englanninkieliseksi monografiaksi”. Kirjasta tuli nopeasti kriittisen koulukunnan klassikko.

Sitten Koskenniemi sai puhelun yli­opistolta. Silloinen kansainvälisen oikeu­den professori Bengt Broms oli jäämässä eläkkeelle, ja hänelle etsittiin seuraajaa.

Ikävä rintamatovereita

Vuonna 1994 ulkoministeriön silloinen yksikönjohtaja siirtyi valtionhallinnosta akatemiaan. Koskenniemi sai ensimmäi­sen ja nykyisen yliopistovirkansa.

”Olin ehtinyt tehdä diplomaatin urallani suunnilleen kaiken, mitä kan­sainvälisen oikeuden harjoittaja voi”, hän sanoo.

Nyt professori johtaa tutkimusryh­mää Suomen Akatemian rahoituksella ja kirjoittaa kansainvälisen oikeuden ensimmäistä aatehistoriaa. Naurahtaen hän sanoo olevansa tyytyväinen uran­vaihdokseensa, vaikka kaipaakin joskus monenkeskisen diplomatian intensiteet­tiä: sopimusneuvotteluja, päätöslausel­mien luonnostelua, kiivasta koordinoi­mista ja lobbaamista, myöhään venyviä kokouksiakin.

”Noissa tilanteissa saattoi kokea vie­neensä voiton tai kärsineensä tappion”, professori sanoo. ”Ja ystävyyssuhteita, joita työssä syntyi, voi melkein verrata isiemme sukupolven rintamatoveruu­teen. Niitä minulla on ajoittain ikävä.”

Mutta palataan vielä kansainvälisen oikeuden retoriikan peittämään vallan­käyttöön ja Syyriaan.

Kansainvälinen oikeus voidaan määritellä kahdella tapaa. Yhdet juris­tit sanovat, että YK:n peruskirja kieltää nykyisellään voimankäytön suvereenia valtiota vastaan. Sääntöön on vain kak­si poikkeusta: se, että voimaa käytetään itsepuolustukseksi, ja se, että kansain­välisen yhteisön interventiolle on YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntä.

Syyrian tapauksessa näistä kumpi­kaan ei toteudu. Siksi Syyrian-interventio olisi tästä näkökulmasta laiton.

Toiset taas väittävät, ettei YK:n pe­ruskirja sääntele voimankäyttöä tyh­jentävästi vaan että 1990-luvulla syntyi humanitaarisen voimankäytön salliva normi. Nämä juristit pitävät hyökkäystä Syyriaan mahdollisena, turvallisuusneu­voston päätöksestä riippumatta.

Kumpikin tulkinta on juridisesti mahdollinen, Koskenniemi sanoo, mutta valinta niiden välillä on poliittinen.

”Mielestäni on syytä pitää kiinni suppeasta tulkinnasta.”

Asiaa vaikeuttaa se, että laki ja oikeudenmukaisuus tulee joskus erot­taa toisistaan. Koskenniemi ja moni muu kansainvälisen oikeuden juristi piti esimerkiksi Naton Belgradin-pommituksiavuonna 1999 laittomina mutta oikeudenmukaisina sillä perusteel­la, että länsi pelkäsi serbien suunnitelleen joukkomurhaa Kosovossa. Nato ei ollut saanut pommituksille YK:n turvallisuus­neuvoston valtuutusta.

”Tapauksessa vältettiin argumen­toimasta lain pohjalta, koska ei haluttu, että pommituksista tulee ennakkotapaus. Ei haluttu antaa sotilaallisesti vahvoille maille yleistä valtakirjaa humanitaarisiin pommituksiin”, Koskenniemi sanoo.

Kyllä etelässä tajutaan, ettei Uganda koskaan tee interventiota Los Angelesin rotumellakoihin eikä Suomi puutu Tšetšenian tapahtumiin.

Yksi kansainvälisen yhteisön keino puhua sekaisin laista ja oikeudenmukai­suudesta on vedota suojeluvastuuseen. Sillä tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus suojella siviilejä vakavilta rikoksilta, kuten kansanmurhilta ja et­nisiltä puhdistuksilta, tarpeen mukaan vaikka aseellisesti.

Se on suuri muutos YK-järjestelmän ajattelu- ja puhetavoissa. Kun järjestel­mää pystytettiin toisen maailmansodan jälkeen, kaiken takana oli ajatus valti­oiden välisen sodan välttämisestä. Siksi korostettiin, etteivät suvereenit valtiot saa puuttua toistensa asioihin.

Ne joilla on pyssyjä ja rahaa

Suojeluvastuun periaate hyväksyttiin YK:n korkean tason kokouksessa vuonna 2005. Periaatetta oli alettu muotoilla Bel­gradin pommitusten jälkeen, ja Libyan sodan aikana vuonna 2011 siihen alettiin vedota ikään kuin se olisi oikeusnormi, kansainvälisen oikeuden alaan kuuluva, juridisesti sitova sääntö.

Koskenniemi ei tätä tulkintaa hyväksy.

”Oikeusteoreetikot ovat pitkään pohtineet sitä, miten laki tunnistetaan. Minusta on aina ollut itsestään selvää, että oikeusnormi on se, minkä juristit sa­novat olevan oikeusnormi. Tämän kum­mempaa testiä ei tarvita. Suojeluvastuus­sa tämä ei toteudu”, professori sanoo.

Koskenniemi oli mukana, kun pieni joukko YK:n pääsihteerin koolle kutsu­mia juristeja eri puolilta maailmaa pohti suojeluvastuun periaatetta ennen varsi­naista korkean tason kokousta vuonna 2005. Kun pääsihteerin oikeudellinen neuvonantaja kysyi 50 juristilta, mitä nämä ajattelivat suojeluvastuusta, vain yksi käytti puheenvuoron.

Indonesialaisjuristi totesi, että suo­jeluvastuun periaate ei saisi alentaa voi­mankäytön kynnystä.

”Yksikään meistä ei sanonut muuta. En ole koskaan kokenut niin selvää juris­tien yhteisymmärrystä mistään asiasta”, Koskenniemi kertaa.

Hänen mukaansa juristien yksimie­lisyyden taustalla oli ”poliittinen yhteis­ymmärrys siitä, että oikeudellisena nor­mina suojeluvastuu alentaisi vaarallisesti väkivallan käytön kynnystä”.

Suojeluvastuussa on Koskenniemen mukaan kyse ennen kaikkea väkivallan oikeuttamisesta: termi on kiertoilmaus humanitaarisille interventioille. Hu­manitaariset interventiot ovat leimau­tuneet läntisiksi interventioiksi etelässä, ja siksi niistä ei enää haluta puhua oi­kealla nimellä. Vallankäyttö olisi liian ilmeistä.

”Mutta kyllä etelässä tajutaan, ettei vaikkapa Uganda koskaan tee interven­tiota Los Angelesin rotumellakoihin ei­kä Suomi puutu Tšetšenian tapahtumiin. Suojeluvastuun nimissä toimivat ne, joil­la on pyssyjä ja rahaa.”

Mutta kenellä Syyrian tilanteessa sit­ten on vastuu, jos kerran kansainvälinen yhteisö on sitonut itsensä sääntöihin, joi­den nojalla tilanteeseen ei voida puuttua laillisesti?

Koskenniemi istuu muutaman hen­genvedon verran hiljaa.

”Kysymys on jännittävä… Tekisi mieli sanoa, että meillä kaikilla on ta­vallaan vastuu, mutta ei se niinkään ole. Se, että meillä on tällainen maailma, on hallitsevien piirien vastuulla.”

Viimeisiä sanoja säestää naurahdus, sillä ”hallitsevien piirien” määrittelyssä ollaan jälleen kieli keskellä suuta. Hal­litsevat piirit ovat juuri niitä, jotka ky­kenevät vakuuttamaan meidät siitä, että maailmassa todella on kyse niistä asiois­ta, joista he haluavat puhua.

”Ehkä kysymys vastuusta ei lopulta ole niin olennainen”, professori toteaa sitten.

Hän vertaa tilannetta William Shake­spearin Hamletiin. Klassikkotarinassa Hamletin isä murhataan, ja Hamlet epäilee äitinsä olleen juonessa mukana. Hän miettii, kuinka saisi äitinsä kunin­gatar Gertrudin vastuuseen, ja keksii sitten esittää äidilleen näytelmän. Siinä isä murhataan.

Kuningattaren huono omatunto kuo­huu esiin, ja hän paljastaa syyllisyytensä paheksumalla näytelmän juonta voi­makkaasti. Lännen reaktio esimerkiksi Kosovon, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kriiseihin on Koskenniemen mukaan vastaavanlainen. Maailman tapahtumia koskevat reaktioiden ryöpyt peittävät al­leen sen, kuinka epäoikeudenmukaiset valtasuhteet ovat nykymaailman kata­strofien taustalla.

”Pohjoinen ja länsi ovat neljä vuosi­sataa riistäneet etelää ja siten tuottaneet sen katastrofin, joka maailma nyt on”, Koskenniemi sanoo.

Se on maailman todellinen ongelma.

Ratkaisuehdotuksia professori ei toki suostu tarjoamaan, vaikka pyydettäisiin. Maailman hallitsemisesta hänellä on kui­tenkin vielä sanottavaa.

”Se on alkanut minulle selvitä, että jos maailmaa aikoo hallita, täytyy ensin ymmärtää, miten ja mistä sitä hallitaan.”

Tässä välissä Koskenniemi ei enää mainitse ”valtaapitävien piirien” tapo­ja käyttää esimerkiksi kansainvälisen oikeuden kieltä siten, että saavat muut näkemään maailman kantiltaan. Mutta varsinainen valta piiloutuukin yleensä nimenomaan – rivien väleihin.

”Siksi maailmaa voikin kenties hal­lita vaikkapa täältä Porthanian kuuden­nesta kerroksesta.”