Skip to main content

Lännen on joustettava Iranin ydinkiistassa

Suomi voi EU-jäsenmaana vaikuttaa siihen, että Iranin pakotteilla on selkeä päämäärä ja pakotteita voidaan tarvittaessa purkaa. Uraanin rikastamisen salliminen tietyissä rajoissa on avain kompromissiin.

Maltillisen Hassan Rohanin valinta Iranin presidentiksi viime kesänä loi uudenlai­sen diplomaattisen ilmapii­rin, joka on kasvattanut liikkumavaraa Iranin ydinohjelmaa koskevissa neuvot­teluissa. Iranin ydinkiista näyttääkin ole­van lähempänä ratkaisua kuin koskaan aiemmin.

Lopputulos riippuu osapuolten ky­vystä molemminpuolisiin myönnytyk­siin. Lännessä tämä tarkoittaa etenkin valmiutta helpottaa pakotteita suhtees­sa Iranille esitettyihin vaatimuksiin, sillä maalta ei voi odottaa merkittäviä myön­nytyksiä ilman vastavuoroista pakottei­den purkamista.

Kova hinta, olematon tulos

YK:n turvallisuusneuvosto asetti Iranin ydinohjelmaan kohdistuvia pakotteita vuonna 2006. Sittemmin pakotteet laa­jennettiin koskemaan myös ulkomaan­kauppaa ja rahaliikennettä. YK-pakot­teiden lyhyen aikavälin tavoitteena oli taivutella Iran keskeyttämään uraanin rikastaminen. Perimmäisenä tarkoituk­sena oli palauttaa Iranin ydinohjelman rauhanomaisuuteen kohdistuva luotta­mus, joka oli menetetty Iranin aiempien raportointivirheiden takia.

Uraanin rikastamisen täyskielto ei ole edistänyt sille alun perin määritelty­jä tavoitteita. Sama pätee Yhdysvaltain ja EU:n vuodesta 2010 lähtien asetta­miin, YK-pakotteita paljon pidemmälle meneviin toimiin, jotka kohdistuvat Ira­nin öljyteollisuuteen ja keskuspankkiin. Vaikka viimeksi mainitut ovat johtaneet Iranissa korkeaan inflaatioon ja työttö­myyteen sekä pulaan kulutushyödykkeis­tä ja lääkkeistä, Iran on jatkuvasti ke­hittänyt uraaninrikastuskapasiteettiaan.

Ongelmaa selittää pitkälti se, että myös Iranilla on ollut syytä epäillä kiis­tan ratkaisun kannalta avainasemassa olevan Yhdysvaltain tarkoitusperiä. En­nen nykyistä kriisiä Yhdysvaltain kanta oli, ettei Iranilla pitäisi olla minkään­laista ydinohjelmaa. Kun Iran vuosina 2003–2005 keskeytti kiistanalaiset toi­mensa neuvotellessaan EU:n kanssa, Yh­dysvallat ei kuitenkaan ollut kiinnostu­nut kompromissiratkaisuista, vaan pyrki viemään asian turvallisuusneuvostoon.

Sittemmin George W. Bushin hallin­to asetti neuvotteluiden ehdoksi sen, että Iran noudattaisi turvallisuusneuvoston vaatimuksia eli keskeyttäisi uraanin ri­kastamisen kokonaan. EU:n kanssa käy­dyt tuloksettomat neuvottelut olivat kui­tenkin Iranin näkökulmasta osoittaneet, ettei neuvottelujen kannalta ratkaisevas­sa asemassa oleva Yhdysvallat halunnut sallia Iranille edes rauhanomaista ydin­voiman käyttöä. Iran kieltäytyi Yhdys­valtain vaatimuksista.

Marginaalisia myönnytyksiä

Presidentti Barack Obaman diploma­tiaa korostavan linjan ansiosta turval­lisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä ja Saksasta koostuva kuuden maan ryhmä lopulta perääntyi uraanin rikastuksen täyskieltovaatimuksestaan ja keskittyi väliaikaisiin ratkaisuihin, joiden tarkoi­tuksena oli rakentaa luottamusta askel kerrallaan.

Tähän mennessä luottamuksen rakentaminen on kuitenkin ollut var­sin yksipuolista, sillä Iranille tarjotut myönnytykset ovat sisältäneet hyvin marginaalisia ja väliaikaisia helpotuksia pakotteisiin. Iranin näkökulmasta elin­tärkeää keskustelua ydinohjelman ja pakotteiden tulevaisuudesta ei ole käyty.

EU:n kanta voi puolestaan vaikuttaa amerikkalaiseen politiikkaan, sillä kovimpien pakotteiden vaikutukset perustuvat pitkälti transatlanttiseen yh­teistyöhön.

Samaan aikaan Irania on vaadittu noudattamaan turvallisuusneuvoston vaatimuksia, mikä on luonut epävar­muutta kuuden maan lopullisista tavoit­teista. On yhä epäselvää, tavoitteleeko kuuden maan ryhmä osittaisen uraanin­rikastuksen sallivaa kompromissiratkai­sua vai turvallisuusneuvoston päätöslau­selmissa vaadittua uraaninrikastuksen täyskieltoa.

Epäluuloa on lisännyt se, että ydin­ohjelmaan liittyvät toimet ovat amerik­kalaisessa lainsäädännössä nivoutuneet yhteen muiden, Iranin alueellista roolia ja ihmisoikeuksia koskevien tavoitteiden kanssa: vaikka Iran suostuisi sille esitet­tyihin vaatimuksiin, ei ole mitään takeita siitä, että Yhdysvaltain kongressi suos­tuisi helpottamaan Iranin öljyteollisuu­teen ja pankkitoimintaan kohdistettuja pakotteita. Näyttää siltä, että amerik­kalainen pakotepolitiikka on suunnattu yleisesti Irania vastaan.

Läpimurron edellytykset

Yhdysvaltain ja Iranin sovittelevat eleet kuluvan syksyn aikana sekä Genevessä käydyt intensiiviset neuvottelut sym­boloivat ydinkiistan uuden aikakauden alkua. Merkittävin muutos lienee se, että kysymys osapuolten päämääristä ja niiden yhteen sovittamisesta näyttää nousseen asialistalle.

Lännen olisi nyt selkeästi määriteltä­vä lopulliset tavoitteensa. Koska Iranin ei voi olettaa luopuvan uraanin rikastami­sesta kokonaan, rikastamisen salliminen tietyissä rajoissa on avain kompromis­siin. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, et­tä Iranin kapasiteetti ydinpolttoaineen rikastamiseen säilyisi, mutta sitä rajoi­tettaisiin esimerkiksi säätelemällä rikas­tettavan uraanin ja rikastuksessa käytet­tävien sentrifugien määrää ja lisäämällä kansainvälistä valvontaa.

Pakotteiden purkamisen tiellä ole­vat Yhdysvaltain lainsäädännölliset ja sisäpoliittiset esteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tähän mennessä kongressin tavoitteena on päinvastoin ollut lisätä pakotteita. Tilanne ei toden­näköisesti muutu, vaikka Iran suostuisi ensin osittaisiin myönnytyksiin vasti­neeksi väliaikaisista pakotehelpotuksis­ta. Kongressin vastahakoisuuden vuoksi neuvotteluissa ei välttämättä päästä en­siaskelia pidemmälle.

Kompromissiratkaisun kannalta välttämättömiin vastavuoroisiin myön­nytyksiin on kuitenkin olemassa myös toinen tie: Iranin kanssa parhaillaan neu­vottelevat YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet voivat sitoutua kumoa­maan YK-pakotteet osana kokonaisval­taista ratkaisua.

Vaikka poliittinen kynnys YK-pakot­teiden kumoamiseen on korkea, päätös ei olisi ristiriidassa kuuden maan ryhmän aiemman linjan kanssa. Ryhmä on nimit­täin sitoutunut kohtelemaan Iranin ydin­ohjelmaa minkä tahansa muun ydinsul­kusopimukseen kuuluvan maan tavoin, kunhan luottamus on palautettu. Vaikka tämän sitoumuksen tarkka merkitys on jätetty tarkoituksellisesti avoimeksi, on mahdollista, että Iranin sallittaisiin tule­vaisuudessa jatkaa uraanin rikastamista.

Vaikka YK-pakotteiden purkaminen ei välittömästi vaikuttaisi amerikkalai­seen lainsäädäntöön, se veisi pohjan EU:n pakotteilta. EU:n kanta voi puolestaan vaikuttaa amerikkalaiseen politiikkaan, sillä kovimpien pakotteiden vaikutukset perustuvat pitkälti transatlanttiseen yh­teistyöhön.

Suomi voi EU-jäsenmaana osaltaan vaikuttaa siihen, että Iranin vastaisilla pakotteilla on selkeä ja realistinen pää­määrä ja että pakotteita voidaan tarvit­taessa purkaa. Ohjenuorana tulisi olla se, että diplomaattisen ratkaisun edis­täminen kokonaisvaltaista luottamusta rakentamalla on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden paras tae.

 

Kirjoittaja on tutkija Harvardin yliopiston Belfer Centerissä.