Lännen on joustettava Iranin ydinkiistassa

Maltillisen Hassan Rohanin valinta Iranin presidentiksi viime kesänä loi uudenlai­sen diplomaattisen ilmapii­rin, joka on kasvattanut liikkumavaraa Iranin ydinohjelmaa koskevissa neuvot­teluissa. Iranin ydinkiista näyttääkin ole­van lähempänä ratkaisua kuin koskaan aiemmin.

Lopputulos riippuu osapuolten ky­vystä molemminpuolisiin myönnytyk­siin. Lännessä tämä tarkoittaa etenkin valmiutta helpottaa pakotteita suhtees­sa Iranille esitettyihin vaatimuksiin, sillä maalta ei voi odottaa merkittäviä myön­nytyksiä ilman vastavuoroista pakottei­den purkamista.

Kova hinta, olematon tulos

YK:n turvallisuusneuvosto asetti Iranin ydinohjelmaan kohdistuvia pakotteita vuonna 2006. Sittemmin pakotteet laa­jennettiin koskemaan myös ulkomaan­kauppaa ja rahaliikennettä. YK-pakot­teiden lyhyen aikavälin tavoitteena oli taivutella Iran keskeyttämään uraanin rikastaminen. Perimmäisenä tarkoituk­sena oli palauttaa Iranin ydinohjelman rauhanomaisuuteen kohdistuva luotta­mus, joka oli menetetty Iranin aiempien raportointivirheiden takia.

Uraanin rikastamisen täyskielto ei ole edistänyt sille alun perin määritelty­jä tavoitteita. Sama pätee Yhdysvaltain ja EU:n vuodesta 2010 lähtien asetta­miin, YK-pakotteita paljon pidemmälle meneviin toimiin, jotka kohdistuvat Ira­nin öljyteollisuuteen ja keskuspankkiin. Vaikka viimeksi mainitut ovat johtaneet Iranissa korkeaan inflaatioon ja työttö­myyteen sekä pulaan kulutushyödykkeis­tä ja lääkkeistä, Iran on jatkuvasti ke­hittänyt uraaninrikastuskapasiteettiaan.

Ongelmaa selittää pitkälti se, että myös Iranilla on ollut syytä epäillä kiis­tan ratkaisun kannalta avainasemassa olevan Yhdysvaltain tarkoitusperiä. En­nen nykyistä kriisiä Yhdysvaltain kanta oli, ettei Iranilla pitäisi olla minkään­laista ydinohjelmaa. Kun Iran vuosina 2003–2005 keskeytti kiistanalaiset toi­mensa neuvotellessaan EU:n kanssa, Yh­dysvallat ei kuitenkaan ollut kiinnostu­nut kompromissiratkaisuista, vaan pyrki viemään asian turvallisuusneuvostoon.

Sittemmin George W. Bushin hallin­to asetti neuvotteluiden ehdoksi sen, että Iran noudattaisi turvallisuusneuvoston vaatimuksia eli keskeyttäisi uraanin ri­kastamisen kokonaan. EU:n kanssa käy­dyt tuloksettomat neuvottelut olivat kui­tenkin Iranin näkökulmasta osoittaneet, ettei neuvottelujen kannalta ratkaisevas­sa asemassa oleva Yhdysvallat halunnut sallia Iranille edes rauhanomaista ydin­voiman käyttöä. Iran kieltäytyi Yhdys­valtain vaatimuksista.

Marginaalisia myönnytyksiä

Presidentti Barack Obaman diploma­tiaa korostavan linjan ansiosta turval­lisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä ja Saksasta koostuva kuuden maan ryhmä lopulta perääntyi uraanin rikastuksen täyskieltovaatimuksestaan ja keskittyi väliaikaisiin ratkaisuihin, joiden tarkoi­tuksena oli rakentaa luottamusta askel kerrallaan.

Tähän mennessä luottamuksen rakentaminen on kuitenkin ollut var­sin yksipuolista, sillä Iranille tarjotut myönnytykset ovat sisältäneet hyvin marginaalisia ja väliaikaisia helpotuksia pakotteisiin. Iranin näkökulmasta elin­tärkeää keskustelua ydinohjelman ja pakotteiden tulevaisuudesta ei ole käyty.

EU:n kanta voi puolestaan vaikuttaa amerikkalaiseen politiikkaan, sillä kovimpien pakotteiden vaikutukset perustuvat pitkälti transatlanttiseen yh­teistyöhön.

Samaan aikaan Irania on vaadittu noudattamaan turvallisuusneuvoston vaatimuksia, mikä on luonut epävar­muutta kuuden maan lopullisista tavoit­teista. On yhä epäselvää, tavoitteleeko kuuden maan ryhmä osittaisen uraanin­rikastuksen sallivaa kompromissiratkai­sua vai turvallisuusneuvoston päätöslau­selmissa vaadittua uraaninrikastuksen täyskieltoa.

Epäluuloa on lisännyt se, että ydin­ohjelmaan liittyvät toimet ovat amerik­kalaisessa lainsäädännössä nivoutuneet yhteen muiden, Iranin alueellista roolia ja ihmisoikeuksia koskevien tavoitteiden kanssa: vaikka Iran suostuisi sille esitet­tyihin vaatimuksiin, ei ole mitään takeita siitä, että Yhdysvaltain kongressi suos­tuisi helpottamaan Iranin öljyteollisuu­teen ja pankkitoimintaan kohdistettuja pakotteita. Näyttää siltä, että amerik­kalainen pakotepolitiikka on suunnattu yleisesti Irania vastaan.

Läpimurron edellytykset

Yhdysvaltain ja Iranin sovittelevat eleet kuluvan syksyn aikana sekä Genevessä käydyt intensiiviset neuvottelut sym­boloivat ydinkiistan uuden aikakauden alkua. Merkittävin muutos lienee se, että kysymys osapuolten päämääristä ja niiden yhteen sovittamisesta näyttää nousseen asialistalle.

Lännen olisi nyt selkeästi määriteltä­vä lopulliset tavoitteensa. Koska Iranin ei voi olettaa luopuvan uraanin rikastami­sesta kokonaan, rikastamisen salliminen tietyissä rajoissa on avain kompromis­siin. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, et­tä Iranin kapasiteetti ydinpolttoaineen rikastamiseen säilyisi, mutta sitä rajoi­tettaisiin esimerkiksi säätelemällä rikas­tettavan uraanin ja rikastuksessa käytet­tävien sentrifugien määrää ja lisäämällä kansainvälistä valvontaa.

Pakotteiden purkamisen tiellä ole­vat Yhdysvaltain lainsäädännölliset ja sisäpoliittiset esteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tähän mennessä kongressin tavoitteena on päinvastoin ollut lisätä pakotteita. Tilanne ei toden­näköisesti muutu, vaikka Iran suostuisi ensin osittaisiin myönnytyksiin vasti­neeksi väliaikaisista pakotehelpotuksis­ta. Kongressin vastahakoisuuden vuoksi neuvotteluissa ei välttämättä päästä en­siaskelia pidemmälle.

Kompromissiratkaisun kannalta välttämättömiin vastavuoroisiin myön­nytyksiin on kuitenkin olemassa myös toinen tie: Iranin kanssa parhaillaan neu­vottelevat YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet voivat sitoutua kumoa­maan YK-pakotteet osana kokonaisval­taista ratkaisua.

Vaikka poliittinen kynnys YK-pakot­teiden kumoamiseen on korkea, päätös ei olisi ristiriidassa kuuden maan ryhmän aiemman linjan kanssa. Ryhmä on nimit­täin sitoutunut kohtelemaan Iranin ydin­ohjelmaa minkä tahansa muun ydinsul­kusopimukseen kuuluvan maan tavoin, kunhan luottamus on palautettu. Vaikka tämän sitoumuksen tarkka merkitys on jätetty tarkoituksellisesti avoimeksi, on mahdollista, että Iranin sallittaisiin tule­vaisuudessa jatkaa uraanin rikastamista.

Vaikka YK-pakotteiden purkaminen ei välittömästi vaikuttaisi amerikkalai­seen lainsäädäntöön, se veisi pohjan EU:n pakotteilta. EU:n kanta voi puolestaan vaikuttaa amerikkalaiseen politiikkaan, sillä kovimpien pakotteiden vaikutukset perustuvat pitkälti transatlanttiseen yh­teistyöhön.

Suomi voi EU-jäsenmaana osaltaan vaikuttaa siihen, että Iranin vastaisilla pakotteilla on selkeä ja realistinen pää­määrä ja että pakotteita voidaan tarvit­taessa purkaa. Ohjenuorana tulisi olla se, että diplomaattisen ratkaisun edis­täminen kokonaisvaltaista luottamusta rakentamalla on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden paras tae.

Kirjoittaja on tutkija Harvardin yliopiston Belfer Centerissä.