Maltillisen Hassan Rohanin valinta Iranin presidentiksi viime kesänä loi uudenlaisen diplomaattisen ilmapiirin, joka on kasvattanut liikkumavaraa Iranin ydinohjelmaa koskevissa neuvotteluissa. Iranin ydinkiista näyttääkin olevan lähempänä ratkaisua kuin koskaan aiemmin.
Lopputulos riippuu osapuolten kyvystä molemminpuolisiin myönnytyksiin. Lännessä tämä tarkoittaa etenkin valmiutta helpottaa pakotteita suhteessa Iranille esitettyihin vaatimuksiin, sillä maalta ei voi odottaa merkittäviä myönnytyksiä ilman vastavuoroista pakotteiden purkamista.
Kova hinta, olematon tulos
YK:n turvallisuusneuvosto asetti Iranin ydinohjelmaan kohdistuvia pakotteita vuonna 2006. Sittemmin pakotteet laajennettiin koskemaan myös ulkomaankauppaa ja rahaliikennettä. YK-pakotteiden lyhyen aikavälin tavoitteena oli taivutella Iran keskeyttämään uraanin rikastaminen. Perimmäisenä tarkoituksena oli palauttaa Iranin ydinohjelman rauhanomaisuuteen kohdistuva luottamus, joka oli menetetty Iranin aiempien raportointivirheiden takia.
Uraanin rikastamisen täyskielto ei ole edistänyt sille alun perin määriteltyjä tavoitteita. Sama pätee Yhdysvaltain ja EU:n vuodesta 2010 lähtien asettamiin, YK-pakotteita paljon pidemmälle meneviin toimiin, jotka kohdistuvat Iranin öljyteollisuuteen ja keskuspankkiin. Vaikka viimeksi mainitut ovat johtaneet Iranissa korkeaan inflaatioon ja työttömyyteen sekä pulaan kulutushyödykkeistä ja lääkkeistä, Iran on jatkuvasti kehittänyt uraaninrikastuskapasiteettiaan.
Ongelmaa selittää pitkälti se, että myös Iranilla on ollut syytä epäillä kiistan ratkaisun kannalta avainasemassa olevan Yhdysvaltain tarkoitusperiä. Ennen nykyistä kriisiä Yhdysvaltain kanta oli, ettei Iranilla pitäisi olla minkäänlaista ydinohjelmaa. Kun Iran vuosina 2003–2005 keskeytti kiistanalaiset toimensa neuvotellessaan EU:n kanssa, Yhdysvallat ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kompromissiratkaisuista, vaan pyrki viemään asian turvallisuusneuvostoon.
Sittemmin George W. Bushin hallinto asetti neuvotteluiden ehdoksi sen, että Iran noudattaisi turvallisuusneuvoston vaatimuksia eli keskeyttäisi uraanin rikastamisen kokonaan. EU:n kanssa käydyt tuloksettomat neuvottelut olivat kuitenkin Iranin näkökulmasta osoittaneet, ettei neuvottelujen kannalta ratkaisevassa asemassa oleva Yhdysvallat halunnut sallia Iranille edes rauhanomaista ydinvoiman käyttöä. Iran kieltäytyi Yhdysvaltain vaatimuksista.
Marginaalisia myönnytyksiä
Presidentti Barack Obaman diplomatiaa korostavan linjan ansiosta turvallisuusneuvoston pysyvistä jäsenistä ja Saksasta koostuva kuuden maan ryhmä lopulta perääntyi uraanin rikastuksen täyskieltovaatimuksestaan ja keskittyi väliaikaisiin ratkaisuihin, joiden tarkoituksena oli rakentaa luottamusta askel kerrallaan.
Tähän mennessä luottamuksen rakentaminen on kuitenkin ollut varsin yksipuolista, sillä Iranille tarjotut myönnytykset ovat sisältäneet hyvin marginaalisia ja väliaikaisia helpotuksia pakotteisiin. Iranin näkökulmasta elintärkeää keskustelua ydinohjelman ja pakotteiden tulevaisuudesta ei ole käyty.
EU:n kanta voi puolestaan vaikuttaa amerikkalaiseen politiikkaan, sillä kovimpien pakotteiden vaikutukset perustuvat pitkälti transatlanttiseen yhteistyöhön.
Samaan aikaan Irania on vaadittu noudattamaan turvallisuusneuvoston vaatimuksia, mikä on luonut epävarmuutta kuuden maan lopullisista tavoitteista. On yhä epäselvää, tavoitteleeko kuuden maan ryhmä osittaisen uraaninrikastuksen sallivaa kompromissiratkaisua vai turvallisuusneuvoston päätöslauselmissa vaadittua uraaninrikastuksen täyskieltoa.
Epäluuloa on lisännyt se, että ydinohjelmaan liittyvät toimet ovat amerikkalaisessa lainsäädännössä nivoutuneet yhteen muiden, Iranin alueellista roolia ja ihmisoikeuksia koskevien tavoitteiden kanssa: vaikka Iran suostuisi sille esitettyihin vaatimuksiin, ei ole mitään takeita siitä, että Yhdysvaltain kongressi suostuisi helpottamaan Iranin öljyteollisuuteen ja pankkitoimintaan kohdistettuja pakotteita. Näyttää siltä, että amerikkalainen pakotepolitiikka on suunnattu yleisesti Irania vastaan.
Läpimurron edellytykset
Yhdysvaltain ja Iranin sovittelevat eleet kuluvan syksyn aikana sekä Genevessä käydyt intensiiviset neuvottelut symboloivat ydinkiistan uuden aikakauden alkua. Merkittävin muutos lienee se, että kysymys osapuolten päämääristä ja niiden yhteen sovittamisesta näyttää nousseen asialistalle.
Lännen olisi nyt selkeästi määriteltävä lopulliset tavoitteensa. Koska Iranin ei voi olettaa luopuvan uraanin rikastamisesta kokonaan, rikastamisen salliminen tietyissä rajoissa on avain kompromissiin. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että Iranin kapasiteetti ydinpolttoaineen rikastamiseen säilyisi, mutta sitä rajoitettaisiin esimerkiksi säätelemällä rikastettavan uraanin ja rikastuksessa käytettävien sentrifugien määrää ja lisäämällä kansainvälistä valvontaa.
Pakotteiden purkamisen tiellä olevat Yhdysvaltain lainsäädännölliset ja sisäpoliittiset esteet eivät kuitenkaan ole kadonneet minnekään. Tähän mennessä kongressin tavoitteena on päinvastoin ollut lisätä pakotteita. Tilanne ei todennäköisesti muutu, vaikka Iran suostuisi ensin osittaisiin myönnytyksiin vastineeksi väliaikaisista pakotehelpotuksista. Kongressin vastahakoisuuden vuoksi neuvotteluissa ei välttämättä päästä ensiaskelia pidemmälle.
Kompromissiratkaisun kannalta välttämättömiin vastavuoroisiin myönnytyksiin on kuitenkin olemassa myös toinen tie: Iranin kanssa parhaillaan neuvottelevat YK:n turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet voivat sitoutua kumoamaan YK-pakotteet osana kokonaisvaltaista ratkaisua.
Vaikka poliittinen kynnys YK-pakotteiden kumoamiseen on korkea, päätös ei olisi ristiriidassa kuuden maan ryhmän aiemman linjan kanssa. Ryhmä on nimittäin sitoutunut kohtelemaan Iranin ydinohjelmaa minkä tahansa muun ydinsulkusopimukseen kuuluvan maan tavoin, kunhan luottamus on palautettu. Vaikka tämän sitoumuksen tarkka merkitys on jätetty tarkoituksellisesti avoimeksi, on mahdollista, että Iranin sallittaisiin tulevaisuudessa jatkaa uraanin rikastamista.
Vaikka YK-pakotteiden purkaminen ei välittömästi vaikuttaisi amerikkalaiseen lainsäädäntöön, se veisi pohjan EU:n pakotteilta. EU:n kanta voi puolestaan vaikuttaa amerikkalaiseen politiikkaan, sillä kovimpien pakotteiden vaikutukset perustuvat pitkälti transatlanttiseen yhteistyöhön.
Suomi voi EU-jäsenmaana osaltaan vaikuttaa siihen, että Iranin vastaisilla pakotteilla on selkeä ja realistinen päämäärä ja että pakotteita voidaan tarvittaessa purkaa. Ohjenuorana tulisi olla se, että diplomaattisen ratkaisun edistäminen kokonaisvaltaista luottamusta rakentamalla on kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden paras tae.
