Maapallo vaikutti hetken aikaa yhteiseltä. Nyt globaalin agendan päämäärät ovat jääneet moninaisten vastakkainasettelujen varjoon. YK-järjestelmä on polvillaan inhimillistä hätää levittävien konfliktien edessä niin Lähi-idässä kuin Ukrainassa. On vaikea uskoa, että maailman valtiot onnistuttaisiin näissä olosuhteissa ensi vuonna sitouttamaan YK:n kestävän kehityksen tai ilmastopolitiikan tavoitteisiin. Huolen globaalista hyvinvoinnista on monella taholla korvannut huoli oman alueen tai kansalaisten turvallisuudesta.
Keskusteluun globaalista oikeudenmukaisuudesta on tullut epämukava sivujuoni myös läntisessä maailmassa. Monet tutkimukset viestivät tuloerojen kasvusta ja taloudellisen eriarvoisuuden lisääntymisestä myös lännessä. Sen esimerkki ei välttämättä enää houkuta muita, olipa kyse demokratiasta tai kestävän kehityksen ajattelusta. Läntisen maailman arvopohjaa syytetään pirstaleisuudesta, kun taas sen haastajiksi nousseet arvot ovat yllättäneet kestävyydellään.
Tässä UP-lehdessä esitellään nousevien valtojen visioita uudeksi maailmanjärjestykseksi. Läntisestä näkökulmasta katsottuna nämä visiot näyttävät valtiokeskeisiltä. Ne eivät lähde maapallon tai ihmiskunnan ykseydestä, vaan nojaavat pikemminkin valtioiden tai alueiden erillisyyteen ja sen kunnioittamiseen. Venäläinen ajattelu lähtee suurten valtioiden valtatasapainosta, kiinalainen puolestaan puhuu harmonisesta yhteiselosta maailman valtioiden kesken.
Globaalista oikeudenmukaisuudesta on monia tulkintoja. Ne pitää kuitenkin sovittaa yhteen myös tulevaisuudessa. Ukrainan kriisi osoittaa, kuinka käy, kun aseellisen voimankäytön monopoliasemaa ylläpitävillä valtioilla ei ole yhdessä tunnustettua foorumia riitojen ratkaisemiseksi ja voimankäytön lopettamiseksi. Turvallisuus on ihmiskunnan yhteinen oikeus, eikä sen hallintaa tule jättää vahvimpien käsiin.
Tässä lehdessä puhutaan oikeudenmukaisuudesta myös läntisessäkontekstissa. Lehti pohtii, mitä tapahtui oikeudenmukaisuusaatetta edistäneelle vasemmistolle Euroopassa ja mikseivät sen argumentit enää pure. Lisäksi käymme keskustelua siitä, voisiko Euroopan talouskriisin ratkaista keskuspankkirahaan perustuvilla niin sanotuilla jälkikeynesiläisillä lääkkeillä.
Kädessäsi on nyt uudistunut UP-lehti. Se on kooltaan aiempaa pienempi, mutta sen sivumäärä on kasvanut. Lehti jakautuu kolmeen osaan: ajankohtaisiin juttuihin, pitkiin analyyseihin sekä kirjoihin ja keskusteluun. Kunkin numeron teema tarjoa lukijalle edelleen mahdollisimman monipuolisen ja syvällisen lukukokemuksen. Uudistuksen valmistelussa on hyödynnetty viime vuonna toteutettua lukijatutkimusta ja asiantuntijoilta saamaamme palautetta. Toivotamme lukijoiden kommentit tervetulleiksi osoitteella toimitus@ulkopolitiikka.fi.
Samalla kun olemme Syyrian Kobanessa nähneet, miten vaikeaa toimivan koalition kasaaminen Islamilaisen valtion (IS) torjumiseksi on ollut, laajemmat haasteet väkivaltaisten liikkeiden torjumisessa ovat jääneet taka-alalle.
Onnistuneenkin IS:n vastaisen sotilasoperaation jälkeen ryhmä todennäköisesti vain hajaantuu aiempaa laajemmalle alueelle. Puolen vuoden päästä kyse ei enää ole kahden vaan kahdentoista maan ongelmasta. Ryhmä ei silloin ainoastaan uhkaa eri alueilla liikkuvia matkailijoita tai muita kohteita vaan myös paikallisia, maltillisia uskonnollisia ja perinteisiä johtajia, jotka voisivat vastustaa IS:n toimintaa. Jo nyt on nähtävissä jopa salafistijohtajien murhia Libyassa, Egyptissä ja Nigeriassa.
Toinen merkittävä ongelma IS:n vastaisessa nykystrategiassa liittyy siihen, ettei ääriliikkeisiin rekrytoitumista ja radikalisaatiota ymmärretä riittävästi. Kirkon Ulkomaanapu tutki keväällä al-Shabaab-järjestöä haastattelemalla merkittävän määrän taistelijoita niin Somaliassa kuin Keniassa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Somaliassa tärkeimmät syyt ryhmään liittymiseen olivat taloudellisia, kun taas Keniassa suurin syy oli tyytymättömyys maan hallituksen toimintatapoja kohtaan.
Taistelijoiden kotouttamisohjelmia ei voida kunnolla suunnitella ilman todellista tietoa siitä, mistä syistä ääriliikkeisiin liitytään. Tutkimus osoitti myös, että jokainen konteksti on tutkittava erikseen, sillä johtopäätöksien yleistäminen eri taustoista tuleviin ihmisiin jopa saman ääriryhmän sisällä johtaa väärille jäljille.
Youtube-videolla esiintynyt, Suomesta Syyrian lähtenyt Hussein uhosi ryhtyvänsä taistelijaksi jo vuonna 2012, kun hänen somalitaustaisen ystävänsä oli murhattu Leppävaarassa. Kanadassa lokakuussa parlamentissa ammuskellut mies oli äskettäin kääntynyt islamiin; hänet oli luokiteltu vaaralliseksi ja hänen passinsa oli hyllytetty. Tapaukset osoittavat, miten laaja-alaista ja huolellisesti suunniteltua radikalisoitumisen ja rekrytoitumisen estämisen tulee olla.
Olennaista on nähdä ihminen pelkojen ja uhkien keskeltä. Usein rikkoutunut ihminen ei kykene muuttamaan elämänsä suuntaa yksin.
Lisäksi maahanmuuttajayhteisö tulee saada mukaan ääriliikkeiden torjuntaan. Pahiten mennään metsään, jos maahanmuuttajista tai toisin uskovista tulee vihan ja epäluulon kohde. Eri uskontoryhmiin kuuluvien on voitava kokea olevansa tervetulleita, ja heidän kohtaamansa ongelmat pitää ottaa vakavasti. Yhteistyö viranomaisten ja koulujen kanssa pitää saada toimimaan paremmin ja nopeasti. Suomessa kristittyjen ja juutalaisten on puhuttava muslimien uskonnonvapauden ja uskonrauhan puolesta.
Suomi sai ensimmäisen kybersuurlähettiläänsä viime syksynä, kun tehtävään nimitettiin ulkoasiainneuvos Marja Rislakki. Hän edustaa Suomea kansainvälisillä foorumeilla ja koordinoi eri ministeriöiden kybertoimintaympäristöön liittyvää kansainvälistä työtä. Rislakki siirtyi tehtävään elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren (kok) valtiosihteerin paikalta.
Mikä on kyberturvallisuuden pahin uhka nyt?
»Kyberiskut valtioiden kriittistä infrastruktuuria kohtaan. Iskuja tulee jatkuvasti ilmi, ja iskujen voidaan olettaa lisääntyvän tulevaisuudessa. On tärkeää kehittää kybertoimintaympäristön sietokykyä sekä parantaa tietoverkkojen turvallisuutta globaalisti.»
»Lisäksi valtioiden näkemykset ovat polarisoituneet, kun esimerkiksi Venäjä, Kiina ja Kuuba rajoittavat kansalaistensa pääsyä tietoon. Nämä maat katsovat kybertoimintaympäristöä valtion turvallisuuden näkökulmasta, kun taas EU korostaa tiedon saatavuutta ihmisoikeutena ja talouden kasvattajana.»
Suomen maine kyberturvan edelläkävijänä tahriintui, kun ulkoministeriöön kohdistunut verkkovakoilu paljastui viime vuonna. Kuinka aiot puhdistaa Suomen maineen?
»Suomella on edelleen hyvä maine. Kyberiskut ovat valitettavasti nykyään arkipäivää, mutta kaikki eivät kerro vakoilusta avoimesti. Turvallisuutta kuitenkin lisätään vain jakamalla tietoa, jotta uhkiin voidaan varautua yhdessä. Suomea pidetään turvallisena maana, sillä meillä on hyvin toimivat verkot ja parantunut iskujen havainnointikyky. Lisäksi Suomessa on paljon yrityksiä, joilla on korkeaa tietoturvaosaamista.»
Kylmän sodan päättyminen loi EU:lle uuden mittavan tehtävän: vakauden ja vapauden alueen laajentamisen Euroopassa. Unioni on toteuttanut tehtävää huomattavan menestyksekkäästi.
Kehitys huipentui itälaajentumiseen kymmenen vuotta sitten, jolloin EU:hun liittyi kymmenen maata. Samana vuonna sai alkunsa Euroopan naapuruuspolitiikka (ENP), jonka tavoitteeksi asetettiin niin ikään turvallisuuden, hyvinvoinnin ja eurooppalaisten arvojen edistäminen EU:n lähialueilla.
Nyt laajentuminen on pysähtynyt, ja sen saavutuksista voidaan puhua lähinnä menneessä aikamuodossa. Komission uusi puheenjohtaja Jean-Claude Juncker on todennut suoraan, ettei EU laajene seuraavien viiden vuoden aikana. Naapuruuspolitiikka on puolestaan pahasti epäonnistunut: naapurusto on nyt huomattavasti epävakaampi kuin kymmenen vuotta sitten, eikä demokratian ja ihmisoikeuksien tila naapurimaissa ole paljoa kohentunut.
On siis syytä miettiä perusteellisesti uusiksi, miten EU voi edistää vakautta omassa lähiympäristössään.
Syyt laajentumisenpysähtymiseen ja naapuruuspolitiikan epäonnistumiseen ovat osittain yhteneväiset. Sekä laajentuminen että naapuruuspolitiikka toimivat sen taustaoletuksen varassa, että EU on houkutteleva naapureiden silmissä. Lisäksi oletuksena on ollut, että naapureilla on halua ja kykyä omaksua EU-normeja ja että EU tarjoaa tehokkaita välineitä tämän saavuttamiseen. Näistä jokainen oletus on jossain määrin kyseenalainen.
Unionin sisäiset vaikeudet, kuten talousnäkymien heikkous, populististen ja liberalismin vastaisten poliittisten ryhmien vahvistuminen ja ulkopolitiikan rivien rakoilu, ovat heikentäneet unionin vetovoimaa. Toisaalta Ukrainan helmikuinen vallankumous ja uudistusmielisten voimien nousu maan johtoon ovat näkyvä osoitus siitä,että EU tarjoaa yhä kehityksen mallin joillekin naapureilleen.
EU ei voi sopia etupiirijaosta vastoin jaon kohteena olevien maiden pyrkimyksiä.
Toiseksi EU:n laajentumis- ja naapuruuspolitiikka voi menestyä vain maissa, joilla on todellista halua ja kykyä uudistua poliittisesti ja taloudellisesti.EU:n laajentumis- ja naapuruuspolitiikka voi menestyä vain maissa, joilla on todellista halua ja kykyä uudistua poliittisesti ja taloudellisesti.
Kun verrataan kymmenen vuoden takaista laajentumista ja tämänhetkisiä jäsenehdokkaita tai sellaiseksi pyrkiviä, esiin nousee keskeinen ero. Nykyisistä ehdokkaista tai ehdokkaaksi pyrkijöistä etenkään Turkki ei näytä enää olevan kiinnostunut eurooppalaistumisesta. Osa ehdokkaista taas on ollut liikkeellä unionin näkökulmasta vääristä syistä. Esimerkiksi presidentti Viktor Janukovytšin valtakaudella 2010–2014 Ukrainan EU-suhteita ohjasivat presidentin lähipiirin talousedut ja tasapainon hakeminen Venäjän vaikutusvaltaa vastaan.
Pyrkimystä EU:n tukemiin uudistuksiin on tällä hetkellä eräissä Länsi-Balkanin maissa, etenkin Montenegrossa, sekäUkrainassa, Moldovassa, Georgiassa ja Tunisiassa. Vain Länsi-Balkanin maita motivoi lupaus EU-jäsenyydestä. Porkkanasta huolimatta maiden uudistukset ovat viime aikoina edenneet hitaasti, jos lainkaan. Demokratisaation tutkimuksesta tiedetään, että uudistusten onnistuminen tai epäonnistuminen johtuu ensisijaisesti kunkin maan sisäisistä tekijöistä.
Ulkopuolinen tuki on kuitenkin tärkeää. Yksi naapuruuspolitiikan puutteista on yksinkertaisesti resurssien vähyys. EU rahoitti Puolan uudistuksia ennen vuoden 2004 laajentumista vuosittain noin miljardilla eurolla. Puolaa hieman isompi Ukraina on saanut viime vuosina avustuksia noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Tuleville vuosille EU on laatinut Ukrainalle 11 miljardin euron tukipaketin, mutta se koostuu enimmäkseen lainoista, joiden myöntäminen on epävarmaa.
Toinen ongelma ovat taloudellisen yhdentymisen esteet naapurustossa. Naapuruuspolitiikan lippulaivana ovat niin sanotut syvät vapaakauppasopimukset, joilla pyritään integroimaan naapurit osaksi EU:n yhteismarkkinoita.
Idässä tällaisen sopimuksen on allekirjoittanut kolme maata: Ukraina, Moldova ja Georgia. Etelässä käydään neuvotteluja Marokon kanssa ja valmistellaan neuvotteluja Tunisian ja Jordanian kanssa. Muualla naapurustossa vastaava sopimus ei kiinnosta tai tilanne on liian epävakaa sopimuksen valmisteluun.
Sopimukset ovat kunnianhimoisia. Niillä tuetaan laajalti uudistuksia, kuten oikeusvaltion ja hyvän hallinnon vahvistamista, ja niiden odotetaan tuottavan talouskasvua. Naapurimaiden lähtökohdat ovat kuitenkin niin heikot, että sopimusten toimeenpano edellyttää aktiivista seurantaa ja huomattavaa tukea EU:lta.
Kolmas ja kenties suurin pulma on se, että EU on lähestynyt naapurustoaan teknokraattisesti ja vältellyt kysymystä siitä, miten sen toiminta kytkeytyy suurvaltapolitiikkaan ja muiden ulkoisten toimijoiden tavoitteisiin. Unioni ei ole ottanut riittävästi huomioon naapurimaiden turvallisuustilannetta ja omien toimiensa geopoliittista ulottuvuutta. Ukrainan kriisi on tuonut tämän puutteen rajusti esille.
EU:n itäinen naapuruuspolitiikka vastaa naapureiden odotuksiin, eikä sen ole tarkoitus vahingoittaa Venäjän etuja. Venäjä kuitenkin määrittelee omat etunsa niin, että EU:n ja Venäjän pyrkimykset ovat törmänneet. EU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukea Ukrainaa voimakkaasti sekä periaatteellisista että käytännön syistä.
EU ei voi sopia etupiirijaosta vastoin jaon kohteena olevien maiden pyrkimyksiä. Unioni ei voi myöskään katsoa sivusta, kun naapurimaat ovat painostuksen ja jopa voimankäytön kohteena, koska tavoittelevat eurooppalaisia arvoja ja aiempaa tiiviimpiä suhteita EU:n kanssa.
Lisäksi on muistettava, että Ukrainan mahdollinen talousromahdus ja yhteiskuntajärjestyksen mureneminen tulisivat kalliiksi koko Euroopalle.
Ukrainan kriisin aikana Suomessa vilkastunut Nato-keskustelu on edelleen varsin yksipuolista. Kannattajien mukaan jäsenyys toisi turvaa, sitoisi maamme tiukemmin länsimaisten demokratioiden yhteisöön ja lisäisi sananvaltaamme kriisinhallintaoperaatioissa, joissa Suomi on muutenkin mukana.
Vastustajat tyytyvät yleensä toteamaan, ettei jäsenyys ole ajankohtainen ja Suomen puolustuskyky on riittävä, ainakin lisäinvestointien jälkeen.
Kansan Nato-vastaisuus puolestaan näyttäytyy tunneperäisenä reaktiona, joka heijastelee kylmän sodan sanelemaan puolueettomuuslinjaan liitettyjä arvoja.
Naton turvatakuut ovat monelle tärkein jäsenyyttä puoltava argumentti. Harvoin kuitenkaan tuodaan esiin, että takuut perustuvat tavanomaisen asevoiman lisäksi ydinasepelotteeseen sekä yhä kehitteillä olevaan, kiistanalaiseen ohjuspuolustusjärjestelmään. Koska jäsenyyden ehtona on liittouman sotilaallisen strategian hyväksyminen, myös nämä teemat tulisi ottaa mukaan nykykeskusteluun.
Suomella on tähän mennessä ollut selvä kanta ydinaseisiin. Suomi tuli jo Kekkosen aikaan tunnetuksi pyrkimyksistään perustaa Pohjoismaihin ydinaseeton vyöhyke. Hankkeen tiellä oli etenkin se, että Tanska ja Norja olivat Naton jäseninä sitoutuneet sallimaan amerikkalaiset ydinaseet alueellaan, jos kriisi syttyisi.
Viime vuosikymmeninä suomalaisdiplomaatit ovat ydinaseettoman maailman puolesta puhuessaan vaatineet erityisesti taktisten ydinaseiden rajoittamista. Taktisia ydinaseita arvioidaan olevan Euroopassa 200 ja Venäjällä 2 000. Ne erotetaan strategisista ydinaseista lyhyemmän kantomatkansa ja pienemmän kokonsa perusteella. Niiden tuhovoima voi kuitenkin olla moninkertaisesti Hiroshiman ja Nagasakin pommeja suurempi.
Pelko suomettumisen leimasta ei saa olla esteenä laajalle näkemykselle kansainvälisestä turvallisuudesta.
Suomen perinteiset ydinaseriisuntaa korostavat arvot ovat ristiriidassa Nato-jäsenyyden kanssa.Suomen perinteiset ydinaseriisuntaa korostavat arvot ovat ristiriidassa Nato-jäsenyyden kanssa. Vaikka Nato on viime vuosina lisännyt strategiadokumentteihinsa maininnan pyrkimyksestä ydinaseettomaan maailmaan, se on samalla todennut pysyvänsä ydinaseliittoumana niin kauan kuin maailmassa on ydinaseita.
Todellisuudessa nämä kaksi pyrkimystä ovat keskenäänsovittamattomassa ristiriidassa. Ydinaseriisunnassa etenemisen katsotaan vähentävän Naton pelotteen ja siten myös turvatakuiden uskottavuutta.
Ydinaseriisuntaan sitoutumisen heikkous näkyy erityisesti, kun tarkastellaan Naton taktisia ydinaseita. Vaikka Eurooppaan sijoitetut amerikkalaiset aseet menettivät strategisen merkityksensä Varsovan liiton kaaduttua, osa Nato-maista ei eri syistä halua luopua niistä. Liittouman sisäinen paine saattaa lähivuosina johtaa jopa näiden vanhenevien aseiden kalliiseen modernisointiin. Tämä lisäisi entisestään lännen ja Venäjän välisiä jännitteitä ja tekisi aseriisuntayhteistyöstä aiempaa epätodennäköisempää.
Suurimmat aseriisunnan esteet lännen ja Venäjän suhteissa ovat kuitenkin vanhempaa perua. Venäjä on nähnyt Naton laajenemisen 1990-luvulta lähtien yrityksenä laajentaa lännen vaikutuspiiriä Venäjän oman turvallisuuden ja arvovallan kustannuksella. Venäjän epävarmuutta on lisännyt Yhdysvaltain tavanomaisten asevoimien uudistaminen, jonka vuoksi Venäjän sotilaallinen kyky on suhteellisesti heikentynyt.
Tämä on ajanut itänaapurin tasapainottamaan voimasuhteita panostamalla aiempaa enemmän oman ydinasepelotteensa ylläpitämiseen. Samalla Venäjä on sijoittanut sellaisten korkean teknologian aseiden kehittämiseen, jotka ovat Yhdysvaltain sotavoiman perustana.
Venäjän ydinasepolitiikkaan on vaikuttanut myös Yhdysvaltain ja Naton yhdessä rakentama ohjuspuolustusjärjestelmä, jonka Venäjä näkee uhkana omalle ydinasepelotteelleen. Vastauksena ohjuspuolustusjärjestelmään maa on kehittämässä uuden sukupolven strategisia ydinaseita, jotka pystyvät läpäisemään ohjuspuolustuskilven.
Pelko suomettumisen leimasta ei saa olla esteenä laajalle näkemykselle kansainvälisestä turvallisuudesta. Tulevan kehityksen ennakointiin kuuluu olennaisesti myös Venäjän uhkakuvien huomioon ottaminen ja sen ymmärtäminen, että länsimaat ovat osaltaan vastuussa nykyisistä jännitteistä ja niiden negatiivisista vaikutuksista ydinaseriisuntaan.
Suomi voi edistää niin omaa kuin kansainvälistäkin turvallisuutta parhaiten liittoutumattomana maana. Näin Suomi osaltaan jarruttaisi konfliktia ruokkivien tekijöiden kasaantumista Euroopassa. Lisäksi Suomi voisi vastakin ajaa ydinaseettoman maailman tavoitetta tehokkaammin kuin asevarustelun ja aseriisunnan vaatimusten ristipaineessa kamppailevat Nato-kumppaninsa.
Etiopian hallitus rakensi 2000-luvulla Maailmanpankin rahalla niin sanottuja mallikyliä, joiden oli määrä tarjota peruspalvelut Gambellan alueen köyhille. Etiopian edesmennyt yksinvaltainen pääministeri Meles Zenawi uskotteli, että maalaiset muuttivat kyliin vapaaehtoisesti, muttaihmisoikeusjärjestöt olivat toista mieltä. Maailmanpankki rahoitti ohjelmaa silti.
Kehitystaloustieteilijä William Easterly pitää Zenawin ja Maailmanpankin veljeilyä esimerkkinä siitä, kuinka käy, kun köyhyyttä pidetään vain teknisenä ongelmana: ratkaisuksi tarjotaan (länsimaista) asiantuntemusta, joka liian usein vain pönkittää hirmuhallitsijoita.
Easterlylle köyhyyden perimmäinen syy on tavallisten ihmisten oikeuksien puute. Sen hän pistää Zenawin kaltaisten diktaattorien piikkiin, mutta jättää esimerkiksi ylikansallisten yritysten vallan lähes tyystin käsittelemättä.
William Easterly: The Tyranny of Experts. Economists, dictators and the forgotten rights of the poor. Basic Books 2013, 394 s.
Mihail Hodorkovski: Uusia muistelmia kuolleesta talosta. Sammakko 2014, 113 s.Venäjän suurimman öljy-yhtiön Jukosin pääjohtaja Mihail Hodorkovski lensi vuonna 2003 kymmeneksi vuodeksi vankilaan haastettuaan julkisesti Vladimir Putinin autoritaarisen politiikan.
Hodorkovskin vankilamuistelmat koostuvat lyhyistä henkilökuvista. Entinen miljardööri kertoo tarkoin havainnoin ihmisistä läpeensä mädän oikeusjärjestelmän rattaissa. Hän käy keskusteluja vankitovereiden ja vartijoiden kanssa ja tekee välihuomioita ihmisarvoisesta elämästä.
Osittain rivien välistä voi lukea, miten karismaattinen valtaan tottunut Hodorkovski puolusti omaa asemaansa vankilayhteisössä. Muuten kirjoittaja paljastaa itsestään aika vähän. Lukija jää miettimään, millä keinoilla lahjakas liikemies alun perin nousi 1990-luvun laittomuuden ja rikollisen väkivallan vuosista 2000-luvun alun Venäjän rikkaimmaksi mieheksi.
Suomalaisten ulkomaantoimittajien grand old man Rauli Virtanenon uudessa kirjassaan siirtynyt nostalgiseen muisteluvaiheeseen. Ja mikäs on muistellessa, kun on kiertänyt kaikissa maailman maissa. Ensimmäisellä matkallaan Virtanen kulki rahtilaivalla yli Atlantin, jokilaivoilla ylös Amazonia ja liftaamalla pitkin poikin Amerikkoja. Myöhemmin hän on kiitänyt toimittajana kriisipesäkkeestä toiseen, ja jatkaa työtään vielä eläkeiässä.
Virtasen seikkailut ovat viihdyttävää mutta ajatuksia herättävää luettavaa. Miten erilainen maailmankuva muodostuukaan ihmiselle, joka kiertää maailman syrjäkyliä pennejään venyttäen, kuin sille, joka suihkailee luottokortti taskussaan lentokentiltä hienoihin hotelleihin ja takaisin?
Kansainvälistä politiikkaa muovaavat jälkimmäisen kategorian ihmiset. Olisi maailmalle eduksi, jos sen johtajat olisivat edes joskus rähjääntyneet reissuillaan.
Rauli Virtanen: Reissukirja. Matkalla kaikissa maailman maissa. WSOY 2014, 404 s.Kansainvälinen oikeus koskettaa kaikkia, tavallisiakin kansalaisia esimerkiksi ihmisoikeuksien näkökulmasta. Siksi on hyvä, että kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Lauri Hannikainen on kirjoittanut aiheesta luettavuudeltaan erinomaisen käsikirjan, joka antaavalmiuksia ymmärtää kansainvälisten suhteiden ajankohtaisia kiistakysymyksiä.
Aihe on tärkeä: Reaalipolitiikka ei ole syrjäyttänyt kansainoikeutta vaan valtiosopimuksia laaditaan yhä, ja median kiinnostus aiheeseen on ollut jatkuvasti suurta. Käsite kansainoikeus (lat. jus gentium) juontuu aikaan ennen Westfalenin rauhaa ja modernin valtiojärjestelmän syntyä, mutta sen nykymerkitys on sama kuin yleisesti käytössä olevan kansainvälisen oikeuden.
Kansainvälisen oikeuden normikokonaisuus on laaja ja kehittyvä, mutta epäyhtenäinen ja kiistelty. Lisäksi se kärsii toimeenpanon vajeesta. Kirjassa esitetään teemoittain keskeiset normit ja normiston ongelmat asevoiman käytöstä veroparatiiseihin. Timo Koivurova on kirjoittanut ansiokkaan luvun ympäristöoikeudesta. Kirjan ja Ukrainan viime aikojen tapahtumien pohjalta on kysyttävä, onko kansainoikeus suurvaltojen oikeutta.
Lauri Hannikainen: Kansainvälisen oikeuden käsikirja. Tietosanoma 2014, 272 s.Yhdysvallat on tavan takaa toiminut yksinvaltaisesti kansainvälisestä oikeudesta välittämättä ja ollut haluton kansainvälisiin sitoumuksiin. Se on kuitenkin miltei aina pyrkinyt ankkuroimaan toimintaansa kansainoikeuteen, mutta ennen kaikkea se on usein ollut avuksi kansainvälisten sitoumusten toimeenpanossa.
Eräät muutkin suuret maat (kuten Venäjä, Kiina ja Intia) ovat vieroksuneet kansainvälistä oikeutta. Mikään mahtivaltio ei voi kuitenkaan toimia pitkään yksin ja yksipuolisesti. Kansainoikeus luo maailmaan vakautta ja ennustettavuutta, joita vaaditaan niin kestävän rauhan, ihmisoikeuksien kuin kaupankin edistämiseksi.
Esimerkiksi Ukrainan konfliktin hallintaan on osallistunut iso joukko toimijoita Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta moniin kansainvälisiin järjestöihin ja valtioihin.
Konfliktin polarisoituminen on heijastanut osapuolten erilaista normiperustaa: vastakkain on asetettu muun muassa alueellinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus. Osapuolet ovat hyväksyneet toisiaan vastaan pakotteita. Pahoja tietovajeita paikkaamaan paikan päälle on pitänyt lähettää tarkkailijoita.
Hannikainen, kuten useimmat muutkin asiantuntijat, pitää Venäjän väliintuloa Ukrainassa laittomana. Ennen kaikkea YK:n yleiskokouksen selvä enemmistö tuomitsi Krimin ansanäänestyksen mitättömäksi, ja samalla kannalla oli YK:n turvallisuusneuvosto, Venäjää lukuun ottamatta.
Kirsti Lintonen työskenteli YK-suurlähettiläänä 2005–2009.
Raimo Lintonen on politiikan tutkija.
Valéry Giscard d’Estaing: Europa. La dernière chance de l’Europé. XO 2014, 188 s.Ranskan entinen presidentti (1974–1981) Valéry Giscard d’Estaing hahmottelee uudessa kirjassaan konkreettisen skenaarion EU:n uudistamiseksi.
Globaalien markkinoiden raaka kilpailu ja Aasian halpa työvoima ovat synnyttäneet EU-maihin dramaattisen ja sitkeän nuorisotyöttömyyden, joka Giscard d’Estaingin mukaan pakottaa EU:n luomaan itselleen aiempaa tehokkaamman rakenteen. Aluksi se tarkoittaisi 12 euromaan nykyistä tiiviimpää liittoa.
Giscard d’Estaing on 88-vuotias, ja kirjan johdannon laatinut Saksan entinen liittokansleri (1974–1982) Helmut Schmidt täyttää joulukuussa 96. Vajaat 200 sivua on riittänyt heidän hurjaan yritykseensä piirtää unionin institutionaaliset rakenteet uusiksi.
Mielenkiintoisen tästä skenaariosta tekee se, että siihen kuuluisivat nykyisistä euromaista muut paitsi Viro, Latvia, Slovakia, Slovenia ja Kreikka. Europa-maiden joukkoon kutsuttaisiin myös Puola, kunhan maa on liittynyt euroon. Suomen ja Irlannin ”Eurooppa-vakaumusta” kirjoittaja hienoisesti epäilee, mutta kelpuuttaa maat silti skenaarioonsa.
Tiiviimpi yhteisö toimisi nykyisen EU:n sisällä ja noudattaisi nykyistä perussopimusta. Sitä johtaisivat valtionpäämiehistä koostuva Directoire eli johtokunta, joka kokoontuisi joka viikko, ja kansanedustajien kongressi, joka koostuisi pääosin jäsenmaiden kansallisista parlamenteista valituista edustajista.
Giscard d’Estaing sanoo ottaneensa onkeensa muista viime vuosina tehdyistä skenaarioista EU:n kehittämiseksi. Hän kuitenkin pitää useimpia niistä epärealistisina jo siksi, että ne edellyttäisivät Lissabonin perussopimukseen muutoksia, jotka eivät menisi läpi varsinkaan Britanniassa, Tšekissä, Tanskassa eivätkä Ruotsissa.
Giscard d’Estaingin mallissa Europa-maiden arvonlisäverot, tulo-, perintö- sekä muu valtionverotus yhtenäistettäisiin 15 vuoden siirtymäajalla ja tuloutettaisiin sitten asteittain ja osittain maiden yhteiselle valtiovarainministeriölle. Alueelliset ja kunnalliset verotulot säilyisivät jäsenmaissa. Myös jäsenmaiden koulutus-, terveys- ja sosiaalipolitiikka säilyisivät kansallisina.
Mallin kannatusta lisäisi kirjoittajan mielestä se, että kaksi kolmasosaa kansanedustajien kongressin jäsenistä olisi kansallisten parlamenttien jäseniä. Giscard d’Estaing nimeää heidät todellisiksi johtajiksi, mikä hohkaa epäluottamusta nykyisen Euroopan parlamentin legitimiteettiä kohtaan.
Giscard d’Estaing kutsuu uutta Europa-ryhmittymää Kansallisvaltioiden federaatioksi (Fédération des États-nations). Kansalaisille kirjoittaja perustelee malliaan korostamalla, että skenaario tekisi euroalueesta 2000-luvun suurvallan Yhdysvaltain ja Kiinan rinnalle. Näin voisimme turvata asemamme ja elintasomme.
Kirjoittaja on konsultti, joka on työskennellyt virkamiehenä Suomen Pankissa, EFTA:n sihteeristössä ja EU:n komissiossa.
