Skip to main content

Kasvu ja johtajuus karkasivat

Brics-kerhon pienin peluri Etelä-Afrikka kompastelee liian suurissa saappaissa.

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kun Etelä-Afrikka kolme ja puoli vuotta sitten hyväksyttiin nousevien talousmahtien Brics-ryhmän jäseneksi, maan odotukset olivat korkealla. Etelä-Afrikka toivoi vauhdittavansa taloutensa kasvuun Brasilian, Venäjän, Intian ja Kiinan vanavedessä. Työvoiman koulutustaso haluttiin nousuun ja Etelä-Afrikka teollistumaan.

Toistaiseksi tavoite on jäänyt haaveeksi. Etelä-Afrikan talous kasvoi viime vuonna noin 1,9 prosenttia, mikä jäi kauas Kiinan 7,7:n ja Intian 5 prosentin kasvusta. Etelä-Afrikka on Brics-talouksista pienin, vaikka maan henkeä kohti laskettu, ostovoimakorjattu bruttokansantulo (12 240 dollaria) ylittääkin täpärästi Kiinan. Maan tulonjako on yksi maailman epätasa-arvoisimmista.

Myös poliittisesti Brics-jäsenyys on ollut Etelä-Afrikalle pettymys. Maa ei ole onnistunut nousemaan Afrikan johtomaaksi.

 

Alueellisesti Etelä-Afrikka on joutunut nokikkain etenkin länsiafrikkalaisen Nigerian kanssa. Nigeria on Afrikan runsasväkisin maa, ja kuluvan vuoden alussa se kipusi mantereensa suurimmaksi taloudeksi, ohi Etelä-Afrikan.

Vaikka Nigerian talousjohtajuus perustuukin bruttokansantuotteen laskutavan muutoksiin, se on Etelä-Afrikalle valtava arvovaltatappio – ja pönkittää Nigerian näkemystä, jonka mukaan Etelä-Afrikalla ei ole asiaa esiintyä Afrikan äänitorvena kansainvälisissä järjestöissä.

Nigeria nousi Etelä-Afrikan ulkopoliittista aktiivisuutta vastaan alkuvuonna 2011, kun Etelä-Afrikan entinen presidentti Thabo Mbeki toimi Afrikan unionin (AU) välittäjänä Norsunluurannikon kriisissä. Nigerian ja muiden länsiafrikkalaisten maiden mielestä Mbeki tuli ulkopuolisena sekaantumaan alueen asioihin.

Siten Länsi-Afrikka ilmaisi, ettei se hyväksy Etelä-Afrikan alueellista johtoasemaa, katsoo Pretorian yliopiston valtio-opin professori Maxi Schoeman.

Etelä-Afrikan alueellista merkitystä tosin pönkittää se, että maa on ollut yksi AU:n poliittisista moottoreista ja suurimmista rahoittajista. Lisäksi maa on rakentanut aktiivisesti rauhaa esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa, Burundissa ja Etelä-Sudanissa.

 

Etelä-Afrikan on ollut vaikea määrittää myös omaa asemaansa. Maa on yhtäältä korostanut sitoumustaan afrikkalaiseen monenkeskiseen yhteistyöhön, toisaalta painottanut ainutlaatuista asemaansa Afrikan maiden joukossa. Etelä-Afrikka katsoo olevansa erityinen poliittisen historiansa ja valkoiselta vallalta perityn, keskituloisen maan asemansa ansiosta. Tämä on saanut monen muun Afrikan maan epäilemään, ettei Etelä-Afrikka ole mantereensa tai edes kehittyvien maiden asialla, vaan veljeilee lännen kanssa.

Siksi Etelä-Afrikka on koettanut laajentaa horisonttiaan toimimalla YK:n turvallisuusneuvostossa, Schoeman sanoo. YK:n ytimessä Etelä-Afrikka on istunut 2007–2008 ja 2011–2012. Vuonna 2011 neuvoston jäseninä olivat samaan aikaan kaikki Brics-maat ja Nigeria.

Schoemanin mukaan Etelä-Afrikan toimintaa turvallisuusneuvostossa motivoi toive siitä, että Brics-maat voisivat rakentaa vastavoimaa Yhdysvaltain hegemonialle. Taktikointi kuitenkin epäonnistui jo alkuvuonna 2011, kun Etelä-Afrikka äänesti turvallisuusneuvostossa Libyan lentokieltoalueen puolesta. Muut Brics-maat pidättäytyivät äänestämästä, kun taas Nigeria puolsi päätöslauselmaa.

Se oli ulkopoliittinen isku nimenomaan Brics-henkseleitään paukuttaneelle Etelä-Afrikalle, ei ryhmän ulkopuoliselle Nigerialle.