Professori tasa-arvo
Jos yhteiskunnassa vallitsee luottamuspula, tasa-arvon rakentaminen ei onnistu, sanoo Heikki Hiilamo.
Yhteisen hyvän periaate on yksi judon kantavista ajatuksista. Kun vahvempi tai taitavampi heittää heikompansa tatamiin, hän kannattelee tätä kädestä heiton loppuun saakka. Siten varmistetaan, että alastulo käy sujuvasti eikä kukaan loukkaannu.
Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kilpaili 1970- ja -80-luvulla judon nuorten Suomen mestaruuksista. Hän ei koskaan voittanut, mutta saavutti hopeaa ja pronssia. Nykyisin professori ja ensimmäisen asteen mustan vyön judoka sanoo ehtivänsä harjoituksiin enää kerran viikossa, mutta judosta tuttu filosofia näyttää seuranneen professoria läpi tutkijan ja toimittajan töiden.
Hiilamo on Suomen hyvinvointiyhteiskuntamallista kirjoittaessaan todennut esimerkiksi, että yhteiskunnan menestyksestä kertoo eniten se, miten yhteiskunnan heikoimmilla menee. Miten niin?
”Siksi, että jokaisen oikeutta ihmisarvoiseen elämään pitää kunnioittaa. Kyse on ihmisoikeuksista, ja ne kuuluvat jokaiselle. Ajatuksella on gandhilaiset lähtökohdat, joiden mukaan kokonaisuutta pitää aina arvioida niiden näkökulmasta, joiden asema on huonoin”, Hiilamo vastaa työhuoneessaan Helsingin yliopistossa.
Kokouspöydän päätyseinää peittää valkoinen tussitaulu, joka on täynnä punakynäisiä piirustuksia. Ne on signeerannut 8-vuotias Vilho, yksi Hiilamon viidestä lapsesta. Vastapäisellä seinällä roikkuu sateenkaarenvärinen rauhanlippu.
Hiilamo pohtii työkseen kysymyksiä niin suomalaisesta perustuvasta kuin globaaleista tulo- ja varallisuuseroista. Suomessa hänet tunnetaan köyhyysprofessorina ja sosiaaliturvan uudistamista pohtineen Sata-komitean jäsenenä, mutta viime aikoina hän on tutkinut etenkin tuloerojen vaikutusta ihmisten terveyteen ja elämänlaatuun eri puolilla maailmaa.
Ihmiset voivat huonoimmin siellä, missä tuloerot ovat suurimmat. Niin voidaan tiivistää Hiilamon ja Kelan tutkimusjohtajan Olli Kankaan tutkimuksen tulos.
Esimerkiksi Etelä-Afrikassa hiv-tartunnat ovat yleisempiä, elinajanodote lyhyempi ja murhat tavanomaisempia kuin monissa muissa Afrikan maissa. Etelä-Afrikka on mantereensa toiseksi suurin talous Nigerian jälkeen, mutta maan tuloerot ovat mantereen kärjistyneimmät.
Heikki Hiilamo
- Syntynyt 4.12.1964 Lahdessa
- Kauppatieteiden maisteri Helsingin kauppakorkeakoulusta 1988, valtiotieteiden tohtori Turun yliopistosta 2002 ja filosofian tohtori Tampereen yliopistosta 2007.
- Työskenteli ennen sosiaalipolitiikan professuuriaan esimerkiksi Kelan tutkimusprofessorina, Diakonia-ammattikorkeakoulun johtajana ja tutkijana sekä toimittajana.
- Saavutti 1980-luvulla judossa SM-hopeaa. On istunut Suomen Judoliiton hallituksessa.
- Käy vapaa-ajallaan kalassa lastensa kanssa ja lukee toisinaan runoja, esimerkiksi Paavo Haavikkoa.
- Naimisissa, viisi lasta.
Tuloerojen ja hyvinvoinnin yhteys on osaltaan varsin yksinkertainen: kun joillekin jää resurssien epätasaisessa jaossa aina vähiten, he voivat huonosti. Toiseksi pahoinvointia lisää se, että ihmiset vertaavat itseään toisiin.
”He stressaantuvat ja sairastuvat, kun huomaavat pudonneensa toisten menestyksen vauhdista”, Hiilamo sanoo.
Kolmanneksi pahoinvointia voivat Hiilamon mukaan voimistaa sellaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset instituutiot, joiden avulla valtio vastaa vain eliitin intresseihin eikä tavallisen kansan tarpeisiin. Professori puhuu yhdysvaltalais-turkkilaisen ekonomistin Daron Acemoğlun ja yhdysvaltalaisen yhteiskuntatieteilijän James A. Robinsonin hengessä ekstraktiivisista instituutioista. Sellainen on esimerkiksi päätöksentekojärjestelmä, joka jakaa hyvinvointia vain kulloinkin vallassa olevien poliitikkojen kannattajakunnalle ja jättää muut oman onnettomuutensa nojaan. Acemoglu ja Robinson julkaisivat vuonna 2012 aiheesta kirjan Why Nations Fail.
Venetsian kaleereilla kulkenut pitkän matkan kauppa oli ennen 1300-lukua avointa kaikille niille, joiden rohkeus riitti. Vauraus jakautui suuren kauppiaskunnan kesken, ja kun kauppiaat rikastuivat, he alkoivat vaatia itselleen myös poliittista päätösvaltaa.
Vuonna 1032 Venetsiassa luovuttiin dogen eli valtionpäämiehen aseman periytyvyydestä, ja reilut sata vuotta myöhemmin kauppamahti sai parlamentin. Suurelle kauppiasjoukolle avoimet taloudellisen vallan instituutiot johtivat poliittisten instituutioiden avautumiseen.
Muutaman sadan vuoden kuluessa kaleereilla kerätty vauraus kuitenkin kasaantui niin, että 1200- ja 1300-luvun taitteessa Venetsiaan oli syntynyt äärimmäisen vauraiden kauppiassukujen suma. Kun se pääsi päättämään kauppamahdin asioista keskenään, se alkoi haalia poliittista valtaa itselleen.
Parlamentaarikon asemasta tehtiin periytyvä. Lisäksi vauraimmat varasivat oikeuden rahakkaimpiin kauppamatkoihin vain itselleen ja sulkivat keskiluokkaiset kauppiassuvut ulos rikkauden sisäpiiristä. Taloudellisten instituutioiden sulkeutuminen sulki 1300–1400-luvun mittaan myös poliittiset instituutiot.
Vähitellen Venetsian taloudellinen kilpailu kuihtui, liikkuvuus yhteiskunnallisesta luokasta toiseen jähmettyi ja poliittinen päätöksenteko kangistui.
Lopulta instituutioiden sulkeutuminen romahdutti koko kauppamahdin.
Kokonaisuutta pitää arvioida niiden näkö kulmasta, joiden asema on huonoin.
Tarina keskiajan Venetsiasta on esimerkki siitä, kuinka instituutioiden muutos avoimista vain yksiä hyödyttäviksi voi horjuttaa kokonaisia valtioita. Hiilamon mukaan nykymaailman hauraita, ekstraktiivisten instituutioiden valtioita ovat etenkin luonnonvaravetoiset taloudet, joissa rikkaudet on valjastettu tuottamaan hyvinvointia poliittiselle ja taloudelliselle eliitille: esimerkiksi öljymaa Nigeria tai mineraaleiltaan vauras Kolumbia, joista molempien tuloerot ovat maailman suurimpia.
”Ukraina on esimerkki eurooppalaisesta luhistuneesta valtiosta”, Hiilamo sanoo.
Ukrainan poliittinen ja sittemmin sotilaallinen kriisi johtui Hiilamon mielestä suurelta osin siitä, että Ukrainan talouskehitys oli dramaattisesti heikompaa kuin muiden entisten neuvostomaiden. Talouskurimuksen syy on siinä, että kasvu valuu harvojen taskuihin.
Ukrainan lokakuiset vaalit nostivat toivoa poliittisten instituutioiden toimintakyvystä, mutta Ukrainaa ja muita hauraita valtioita vaivaa Hiilamon sanoin ”instituutioiden negatiivinen polkuriippuvuus”.
Se tarkoittaa sitä, että niin talouden kuin politiikan toimintalogiikka on kymmenien ja satojen vuosien kehityksen tulos, eikä vallitsevia käytäntöjä siksi pystytä muuttamaan kovin nopeasti.
”Jos instituutiot ovat luonteeltaan eliittejä suosivia, esimerkiksi kansannousussa käy yleensä niin, että vain henkilöt hunajapurkilla vaihtuvat”, Hiilamo sanoo ja viittaa Ukrainan tapahtumiin vuonna 2005 ja nyt. Instituutioiden polkuriippuvuuden vuoksi myös esimerkiksi Venäjän ja monen muun nousevan talouden mahdollisuudet taloudelliseen ja poliittiseen vakauteen lienevät ohuet.
Toisaalta hyvän kehä voi alkaa purkautua myös politiikan päästä, vaikka taloudellista hyvää olisikin vielä mistä jakaa. Avainsana on luottamus: jos se rapautuu, poliittinen päätöksenteko voi lamaantua.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa tiedetään, että verotusta pitäisi muuttaa nykyistä oikeudenmukaisemmaksi, jotta yhteiskunnallinen luottamus lisääntyisi. Mutta päätöksentekojärjestelmä ei pysty toimimaan, koska kukaan ei luota toisiinsa.
Professorin puheessa vilahtaa yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Francis Fukuyaman nimi ja viittaus tämän artikkeliin Yhdysvaltain rappiosta syys–lokakuun Foreign Affairs -lehdessä.
”Luottamuspulan vuoksi instituutioiden henkinen omistajuus murenee. Ihmisten mielissä ei ole enää ’meidän sairaaloita’ tai ’meidän kouluja’”, Hiilamo sanoo.
Hiilamon mukaan ihmiset voivat huonosti, jos tuloerot ovat suuret.
Suomella sen sijaan menee Hiilamon mukaan vielä varsin hyvin. Vaikka Suomen bruttokansantuote pieneni viime vuonna Tilastokeskuksen mukaan 1,2 prosenttia ja edellisvuonna vielä enemmän, Suomi on vahvoilla, koska sen instituutiot ovat inklusiivisia.
Inklusiiviset instituutiot tunnistaa siitä, että päätöksentekojärjestelmä on avoin kaikille ja että yhdessä leivotusta kakusta varataan siivu heikoimmillekin. Hyvinvoinnin tärkeimmiksi työkaluiksi Hiilamo nimeää koulutuksen, terveydenhoidon ja minimitoimeentulon. Suomessa ja monissa muissa Euroopan maissa ne on turvattu kaikille yhtälailla, ainakin nimellisesti.
Professori kuitenkin suomii suomalaista päätöksentekoa siitä, että väärien alojen asiantuntijat ovat päässeet päättämään sosiaaliturvasta. Hiilamo istui vuonna 2007 nimetyssä Sata-komiteassa, jonka tehtävänä oli pohtia sosiaaliturvan uudistusta. Hiilamon mielestä oli väärin, että työmarkkinajärjestöt pääsivät komiteassa päättämään. Suurin osa komitean ehdotuksista jäi lopulta toteuttamatta.
”Työmarkkinajärjestöjen edustajat olivat päättämässä niiden asioista, jotka eivät ole työelämässä. Järjestöjen edustajat keskittyivät ansiosidonnaiseen turvaan, vaikka varsinainen ongelma on perusturvassa”, Hiilamo sanoo.
Perusturvaksi tarkoitettu toimeentulotuki ei ensinnäkään riitä kattamaan asumiskuluja etenkään pääkaupunkiseudulla, missä asumisen hinta on jo monen pienituloisen työllisenkin ulottumattomissa. Toiseksi sosiaaliturva toimii nyt niin, että ihminen joutuu tukea saadakseen pahimmillaan todistelemaan työkyvyttömyyttään sen sijaan, että voisi ottaa yhteiskunnan auttavasta kädestä kiinni ja samalla tehdä töitä sen verran kuin kokee pystyvänsä.
Hiilamon mielestä sosiaaliturvaa pitäisi remontoida ainakin kolmella tavalla. Ensinnäkin ansiosidonnaisen työttömyysturvan tasoa pitäisi korottaa mutta kestoa lyhentää. Näin se kannustaisi takaisin työelämään nykyistä nopeammin.
Toiseksi valtiolla pitäisi olla palkkavakuutus, jolla ihmisten tuloja täydennettäisiin, jos he ottaisivat vastaan matalapalkkaisen työn. Kolmanneksi perusturva pitäisi muuttaa perustuloksi. Jokainen saisi ansaita sen päälle lisätuloja ilman, että tuki pienenisi.
Hiilamo sanoo luottavansa siihen, että ihmiset ovat tulotasosta riippumatta aktiivisia ja pyrkivät riippumattomuuteen ja itsenäiseen päätösvaltaan. Siksi tavoitteena pitäisi olla sosiaaliturva, joka ei vain pidä kädestä kiinni, kun kaadut, vaan tuuppaa eteenpäin silloin, kun tarvitset vauhtia.
Me olemme jo vauraita. Meidän pitäisi keskittyä muuhunkin kuin kilpailukyvyn parantamiseen.
Parikymppisenä Hiilamo pänttäsi taloustieteen kovia lakeja ja kansainvälistä markkinointia Helsingin kauppakorkeakoulussa. Siellä oppii esimerkiksi sen, että globaalissa kilpailussa työstä ja toimeentulosta menestyvät ne, jotka uskaltavat ottaa vauhtia ja hypätä silloinkin, kun eivät tiedä, millaiselle alustalle laskeutuvat.
Voittajia ovat ne alat ja työntekijät, joiden tuottavuus kasvaa nopeammin kuin muiden – ja tämä on väistämätöntä.
Hiilamo valmistui kauppatieteiden maisteriksi vuonna 1988. Sittemmin hän on väitellyt tohtoriksi sekä sosiaalipolitiikasta että kansanterveystieteestä. Hänen mukaansa globaalin kilpailun asetelma johtaa väistämättä siihen päätelmään, että markkinoita on täydennettävä toissijaisilla tulonjaon mekanismeilla, kuten verotuksella ja tulonsiirroilla.
Tässä kohden keskustelua Hiilamo viittaa ranskalaisekonomisti Thomas Pikettyyn, joka ehdotti viime vuonna ilmestyneessä kirjassaan globaalia, progressiivista varallisuusveroa. Hiilamo sanoo pitävänsä Pikettyn ehdotusta ”ihan fiksuna”. Se tasaisi ihmisten mahdollisuuksia globaalisti.
”Pikettyn ansio on se, että hän on siirtänyt keskustelun tuloeroista nimenomaan varallisuuseroihin”, Hiilamo sanoo.
Tärkeintä ei ole se, mitä yksilöt työllään ansaitsevat, vaan se, miten yhteiskunnat sallivat vaurauden kasautua. Hiilamo on Pikettyn kanssa yhtä mieltä siitä, että vaurauden kasautuminen rapauttaa etenkin läntisten yhteiskuntien perustana olevaa ajatusta mahdollisuuksien tasa-arvosta.
”Pidän hyvin outona suomalaista keskustelua perintöveron lopettamisesta. Perintöverolla nimenomaan pyritään tasaamaan yksilöiden mahdollisuuksia oman elintasonsa parantamiseen.”
Jos perintövero poistettaisiin, esimerkiksi Suomesta tulisi Hiilamon mukaan perijöiden yhteiskunta, jossa vaurauden kasautuminen johtaisi myös koulutuksen ja terveydenhoidon eriytymiseen. Yhteiskunta jakautuisi entistä selkeämmin luokkiin, ja luokat erkanisivat toisistaan.
”Se olisi surkea yhteiskunta”, Hiilamo sanoo.
Sellainen, jossa ei enää osattaisi puhua meistä.
Toinen Pikettyn ansio on Hiilamon mukaan se, että ranskalaisekonomi on nostanut keskusteluun globaalin talouskasvun ja tulonjaon pitkän aikavälin kehityksen. Pikettyn tilastojen valossa länsimaiden nopean talouskasvun ja tasa-arvoisemman tulonjaon aika toisesta maailmansodasta 1980-luvulle näyttää poikkeukselta.
Euroopan talous ei ole käytännössä kasvanut kahdeksaan viime vuoteen. Hiilamon mukaan on selvää, että viime vuosikymmenien kasvuvauhtiin tuskin on paluuta. Nollakasvusta on tullut uusi normaali.
Professorin mukaan Euroopan olisi nyt korkea aika ”tehdä välttämättömyydestä hyve” ja opetella elämään taloudessa, joka ei kasva tai kasvaa vain hyvin vähän.
”Me olemme jo vauraita. Meidän pitäisi keskittyä muihinkin asioihin kuin taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseen”, Hiilamo sanoo.
Judosta olen oppinut…
1. ”Nöyryyttä. Koska judossa otellaan kilpakumppania vastaan, joku häviää aina. Siihen on täytynyt tottua. Olen kai minä aika kilpailuhenkinen.”
2. ”Toimeen tulemista. Vaikka judo on yksilölaji, sitä ei voi edes harjoitella yksin, vaan ainoastaan jonkun toisen kanssa. Täytyy opetella tulemaan toimeen kenen kanssa tahansa.”
3. ”Keskittymiskykyä. Kilpailutilanteessa stressitaso on korkealla. Silloin täytyy oppia tuntemaan itsensä, jotta tietää, mitkä tekniikat itselle sopivat. Siinä oppii myös, miten kestää stressiä parhaiten.”
Kuulostaa siltä, että markkinointia opiskellut kauppatieteilijä vaihtoi jossain vaiheessa radikaalisti suuntaa. Nyt hän on aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija, joka puhuu degrowth-liikkeen termein.
Oikeastaan Hiilamo on tehnyt kaksi uraa, joista ensimmäinen alkoi heti kauppakorkeasta valmistumisen jälkeen. Silloin hänestä tuli Uuden Suomen toimittaja. Sittemmin Hiilamo teki töitä niin Yleisradiolle kuin perustamalleen Tarinatalo-tuotantoyhtiölle, ja sai matkan varrella muun muassa kaksi tutkivan journalismin palkintoa.
”Varsinainen vaikuttamisen halu lähti kaiketi siitä, kun toimittajana näin ensimmäistä kertaa oman nimeni painettuna lehdessä. Se tuntui maagiselta!”
Toimittajana ja sosiaalipoliitikkona Hiilamo on kuitenkin pitänyt mielessään taloustieteen lainalaisuudet. Hän myöntää, että esimerkiksi Suomi on vaikeuksissa eläkejärjestelmineen nyt ja vastaisuudessa, koska järjestelmä on rakennettu talouskasvun oletuksen varaan. Siksi professori puhuu paitsi instituutioiden myös niiden perustana olevien ajattelumallien muutoksen tarpeesta.
”Globalisaatio ja digitaalinen vallankumous muuttavat työn ja talouden ja siten koko yhteiskunnan luonnetta. Nykyiset keinomme hahmottaa muutosta ja puuttua siihen ovat puutteellisia.”
Jos jäämme jumiin esimerkiksi siihen ajatukseen, että kaikilla tulee olla vakituinen, kokopäiväinen työ, jonka ansiosta talous saadaan kasvamaan usean prosentin vuosivauhtia, olemme hukassa. Sen sijaan pitäisi miettiä esimerkiksi, millaisella perusturvalla pätkätyöläisiä ja työmarkkinoilta syrjäytymässä olevia voidaan kannustaa parhaiten.
Lisäksi olisi hyväksyttävä, että digitaalinen murros voi kyseenalaistaa myös auktoriteetteina pidettyjä ammatteja.
Hiilamo ottaa esimerkin terveydenhuollosta: Kun potilas voi hakea tietoa, asiantuntemusta ja vertaistukea verkosta, terveydenhuollon palveluiden on muututtava mukana. Tämä voi tarkoittaa, että esimerkiksi lääkäreistä tulee aiempaa enemmän asiakaspalvelijoita ja että koko ammattikunta pienenee.
Mutta miten yhteiskunnan yhteiseksi miellettyä kakkua voidaan jakaa uudelleen tilanteessa, jossa kakkua koko ajan syödään mutta uusia leipureita ei juuri ole? Kuinka esimerkiksi perustulo voidaan perustella?
Hiilamon mukaan tässäkin on uskallettava kyseenalaistaa vanhat ajattelumallit. Sosiaaliturva pitää nähdä kuluerän sijaan sosiaalisena investointina, jonka turvin yhteiskunnassa uskaltaa yrittää ja ottaa riskejä.
”Sosiaaliturvalla voidaan taata yhteiskuntarauha. Se hyödyttää kaikkia.”
Niitäkin, jotka pitävät tatamiin putoavaa taistelutoveriaan kädestä.