Skip to main content

Vauraat & valitut

Vauraat & valitut

Kun rikkaus keskittyy, poliittinen eriarvoisuus lisääntyy. Onko länsimainen demokratia uhattuna?

Teksti Anna-Kaisa Hiltunen

Kuvat Antti Valta

Meillä voi olla demokratia tai meillä voi olla valtava vauraus keskittyneenä harvoille, mutta meillä ei voi olla molempia», totesi Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari Louis Brandeis (1856–1941) aikanaan.

Maailman mittakaavassa rikkain prosentti omistaa tätä nykyä lähes puolet kaikesta vauraudesta. Yhdysvalloissa vaurauden kasautuminen kaikkein rikkaimmille on suunnilleen vuoden 1870 tasolla: rikkaimmalla kymmenyksellä on hallussaan yli 70 prosenttia maan kaikesta vauraudesta.

Euroopassa 1800-luvun lopun tasosta ollaan vielä kaukana, mutta vaurauden kasautumista kuvaavat käyrät ovat osoittaneet ylöspäin 1970–80 luvuilta saakka. Euroopan rikkain kymmenys omistaa lähes 65 prosenttia kaikesta omaisuudesta.

Sen sijaan siitä, kuinka taloudellinen eriarvoisuus vaikuttaa demokratiaan, tiedetään käytännössä hämmentävän vähän.

Ennusteita on kyllä kuultu, etenkin sen jälkeen kun ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty viime vuonna julkaisi myyntimenestykseksi nousseen kirjansa Le capital au XXIe siècle. Piketty varoittaa kirjassaan tulevaisuudenkuvasta, jossa miljardöörit ja monimiljonäärit omistavat maailman.

Sellainen maailma olisi altis sille, että päättäjät kuuntelisivat tarkalla korvalla niitä, jotka maailmaa omistuksillaan hallitsisivat.  Suurin osa poliitikoista todennäköisesti myös kuuluisi itse tähän ryhmään. Jo nyt lähes kaikki Yhdysvaltain senaattorit ja edustajainhuoneen jäsenet kuuluvat maansa rikkaimpaan prosenttiin.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että läntisten demokratioiden päätöksenteossa kuunnellaan jo nyt rikkaiden näkemyksiä enemmän kuin keskiluokan ja köyhien.

Niissä Euroopan maissa, joissa taloudellinen eriarvoisuus on kärjistyneintä (esimerkiksi Britanniassa), puoluejärjestelmä edustaa köyhien ja keskiluokan näkemyksiä huonommin kuin tasa-arvoisissa maissa (kuten Norjassa tai Suomessa), osoittaa Mannheimin yliopiston tutkijan Jan Rosset’n työryhmä.

Sama pätee hallitusten politiikkaan: taloudellinen epätasa-arvoisuus vähentää köyhien mahdollisuutta saada läpi näkemyksiään hallitusten päätöksissä.

Rosset’n tutkimusryhmä tutki taloudellisen eriarvoisuuden suhdetta puolueiden näkemyksiin ja vaaleilla valittujen hallitusten päätöksiin kaikkiaan 49 vaalissa vuosina 1996–2007. Tutkimuksessa olivat mukana 20 Euroopan maata ja Australia, Kanada, Israel sekä Uusi Seelanti. Tutkijat jättivät tarkastelunsa ulkopuolelle sen, valittiinko vaaleissa valtaan vasemmisto- vai oikeistohallitus.

Princetonin yliopiston professori Martin Gilens on puolestaan tutkinut, kuinka eri tuloluokkia edustavien kansalaisten näkemykset yhteiskunnallisista kysymyksistä ovat näkyneet Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän tekemissä päätöksissä 1960-luvulta 2000-luvulle.

Gilensin mukaan Yhdysvaltain demokraattinen järjestelmä on näyttänyt ottavan huomioon lähestulkoon vain kaikkein rikkaimpien näkemykset siitä, kuinka yhteiskunnallisia kysymyksiä pitäisi ratkoa. Köyhien ja keskiluokkaisten näkemyksillä ei ole ollut yhteyttä poliittisiin päätöksiin silloin, kun näkemykset ovat eronneet vauraiden mielipiteistä.

Köyhät ja rikkaat ovat useimmiten olleet eri mieltä esimerkiksi sosiaaliturvasta, veroista ja talouspolitiikasta: vähävaraiset ovat kannattaneet esimerkiksi työttömyysturvan parantamista ja pääoman verotuksen kiristämistä, vauraat ja päätöksentekokoneisto eivät niinkään.

Demokraattipresidentti Barack Obaman aikaiset päätökset esimerkiksi terveydenhuollonuudistamisesta ja korkeimpien pääomatulojenverotuksen kiristämisestä jäävät Gilensintutkimuksen aikarajauksen ulkopuolelle. Nenäyttävät poikkeuksilta Gilensin kuvaamaanpitkään linjaan, mutta historiallisesti linja onselkeä.

Miten tässä näin kävi, demokratian läntisissämallimaissa?

Läntisten demokratioiden päätöksenteossa kuunnellaan jo nyt rikkaiden näkemyksiä enemmän kuin keski - luokan ja köyhien.

Suomessa kohuttiin alkusyksystä sosiaali- ja terveysministeri Laura Radysta (kok),joka oli nostanut työstään saamiaan tulojaverottomina osinkoina ja ihmettelitoisaalla, ansaitseeko monikaan suomalainenalle 2 100 euroa kuukaudessa. Vaikka Räty yrittiselittää toimiaan parhain päin, näytti siltä,ettei varakkaalla poliitikolla ollut ymmärrystäpienituloisten elämästä.

Poliitikot ympäri maailman edustavat useimmiten tulonjaon yläpäätä, kuten yhdysvaltalaispoliitikkojen kuuluminen maansa rikkaimpaan prosenttiin osoittaa. Kun tuloerot kärjistyvät, poliitikkojen ja muiden vauraiden elinpiiri erkanee yhä kauemmas vähävaraisten elinpiiristä.

Jan Rosset’n mukaan tämä on yksi niistä mekanismeista, joiden kautta taloudellinen eriarvoisuus muuttuu poliittiseksi eriarvoisuudeksi. Kun maailmat eriytyvät, eri elinpiirien ihmiset kohtaavat toisiaan yhä harvemmin, ja kyky ymmärtää erilaisuutta vähenee. Poliitikot eivät enää tiedä, miten köyhät ja keskiluokka elävät.

Toinen mekanismi on se, että poliittinen osallistuminen polarisoituu sitä mukaa kun taloudellinen eriarvoisuus kärjistyy. Köyhät ovat poliittisesti passiivisempia, ja he ottavat vähemmän kantaa ja äänestävät suhteellisesti harvemmin kuin rikkaat, ja ero on sitä suurempi, mitä räikeämpiä tuloerot ovat. Ilmiön yksi selittäjä lienee se, että rikkaiden kannattaa vaikuttaa aktiivisesti, koska heillä on eniten hävittävää.

Kolmas mekanismi liittyy suoraan rahaan. Vaurailla on suhteellisesti enemmän mahdollisuuksia tukea omanmielisiään poliitikkoja ja puolueita lahjoituksin, tai he voivat rahoittaa haluamiaan yhteiskunnallisia liikkeitä lobbaamaan poliitikkoja. Vastaavasti suurten lahjoittajien näkemykset näkyvät siinä, mitä poliitikot päättävät.

Kun taloudellinen eriarvoisuus alkaa muuttua poliittiseksi eriarvoisuudeksi, syntyy Rosset’n mukaan itseään vahvistava kierre.

Taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyessä mekanismien vaikutus voimistuu, eli köyhät syrjäytyvät politiikasta entistä pahemmin. Ja kun politiikasta päättävät enimmäkseen rikkaat, politiikalla on taipumus voimistaa taloudellista eriarvoisuutta.

Taloudellinen eriarvoisuus kärjistää poliittista eriarvoisuutta eniten siellä, missä puolueita rahoitetaan enimmäkseen yksityisellä rahalla, eli esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Yhdysvaltain tilannetta tutkineen Martin Gilensin mukaan yksi ratkaisu demokraattisen tasa-arvon lisäämiseksi olisi lisätä ja monipuolistaa poliittista kilpailua.

Uskottavia ehdokkaita pitäisi olla useammasta kuin kahdesta puolueesta, ja läpi pitäisi voida päästä muutenkin kuin kovalla rahalla.

Se lisäisi poliitikkojen vastuullisuutta myös muita kuin sitä yhteiskunnallista luokkaa kohtaan, johon poliitikot itse kuuluvat. Kansalaisilla olisi enemmän, mistä valita.

Thomas Piketty osoittaa kirjassaan, että historiallisesti tarkasteltuna tuloja varallisuus erot ovat kasvaneet lähes aina. Poikkeus on jakso toisesta maailmansodasta 1970luvulle. Sen jälkeen erot ovat kärjistyneet etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta kehitys on samansuuntainen myös mannereurooppalaisissa maissa ja tasa-arvoisina hyvinvointivaltioina tunnetuissa pohjoismaissa, kuten Ruotsissa.

Siinä missä rikkaimman prosentin rahapussiin kilahtaa Yhdysvalloissa lähes 18 prosenttia kaikesta kansantulosta, Britanniassa rikkain prosentti saa kaikista tuloista reilut 14 prosenttia. Saksassa vastaava luku on reilut 11, Ranskassa 8 ja Ruotsissa 7.

Ruotsissa tuloerot kärjistyivät OECD:n mukaan rikkaista maista kolmanneksi nopeimmin vuosina 2007–2010. Vielä nopeammin erot kasvoivat Slovakiassa ja Espanjassa. Suomessakin tuloerojen kasvu ennen veroja oli nopeampaa kuin OECD:ssa keskimäärin, mutta veroin ja tulonsiirroin erojen kasvu kurottiin lähestulkoon kiinni.

Toisen maailmansodan jälkeistä tasa-arvoistumisen vallankumousta selittää ensinnäkin sodan jälkeinen jälleenrakennusaalto, jonka ansiosta talous kasvoi nopeammin kuin koskaan tätä ennen tai sen jälkeen.

Läntisessä Euroopassa talous kasvoi vuosina 1950–1970 henkeä kohti laskettuna noin neljä prosenttia vuodessa, Pohjois-Amerikassa noin 2,3 prosenttia. Lännessä ei ole pitkän aikavälin tarkastelussa päästy tätä suurempiin kasvulukuihin koskaan, Piketty osoittaa.

Liukuhihnatuotanto puolestaan nosti teollisuuden tuottavuutta, ja talouden ja tuottavuuden mukana nousivat myös palkat. Niiden turvin liukuhihnojen ääressä Fordeja ja Audeja koonneet länsimaalaiset saattoivat säästää, ottaa lainaa ja sijoittaa esimerkiksi asuntoon tai osakkeisiin. Tulevaisuus näytti valoisalta, ja länsimaissa ahkeroitiin, tehtiin lapsia ja kulutettiin.

Kapitalismin kulta-aika synnytti omistavan keskiluokan.

Samaan aikaan veroasteet nousivat kautta läntisen maailman, ja tuloja jaettiin uudelleen. Marginaaliverot nousivat useissa maissa niin, että mitä enemmän lisätuloja ansaitsi, sitä enemmän niistä maksoi veroa. Veroista rahoitettiin sairausvakuutukset, eläkkeet ja työttömyysturva. Hyvinvointivaltiota rakennettiin, köyhyys väheni ja keskiluokka vahvistui.

1980-luvulla talouspolitiikan suunta muuttui, kun monissa länsimaissa siirryttiin vasemmistovetoisesta politiikasta oikeiston aikaan. Tulonjaon syrjäytti uusliberaali politiikka, jonka näkyvimpiä edustajia olivat Britannian pääministeri Margaret Thatcher ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan.

Tuli muotiin puhua siitä, kuinka taloudellinen eriarvoisuus itse asiassa hyödyttää kaikkia, sillä se motivoi etenkin vähävaraisia ja keskiluokkaa tekemään aiempaa ahkerammin töitä ja yrittämään entistä lujemmin. Ajateltiin, että taloudellinen eriarvoisuus heijasti eroja ihmisten kyvyissä ja tuottavuudessa, ja puhuttiin taloudellisen hyvinvoinnin tihkumisesta kohti alempia tuloluokkia eli trickle down vaikutuksesta.

Margaret Thatcher totesi, että »velvollisuutemme on iloita eriarvoisuudesta ja varmistaa, että lahjakkuuksille ja kyvyille annetaan tilaa toteutua ja ilmentyä meidän kaikkien hyödyksi». Ajateltiin, että mahdollisimman vapaa taloudellinen toiminta lisää ihmisten mahdollisuuksia valita, mikä on heidän hyvinvointinsa kannalta parasta.

Kun tulonsiirtoja uusliberaalin ajattelun mukaisesti karsittiin ja sääntelyä purettiin, tuloerot alkoivat kasvaa. Ilmiön lyhyen aikavälin syyt vaihtelevat maasta toiseen, mutta perusmekaniikka on selkeä: erot kasvavat, kun tulot syystä tai toisesta nousevat nopeammin tulonjaon ylä- kuin alapäässä.

Yhdysvaltalaisen Robert A. Kotickin vuosiansiot ovat kasvaneet 679,7 prosenttia talouskriisin jälkeen, kertoo yhdysvaltalainen Business Insiderverkkosivusto.

Kotick johtaa yhdysvaltalaista Activision-Blizzard-yhtiötä, joka julkaisee verkkopelejä, kuten maailmanmaineeseen noussutta World of Warcraftia. Lisäksi Kotick istuu esimerkiksi Coca Colan hallituksessa. Hän ansaitsee vuodessa noin 65 miljoonaa dollaria.

Eikä Kotick ole ainoa: Business Insiderin laskujen mukaan Yhdysvaltain 15:stä eniten ansaitsevasta yritysjohtajasta kaikkien vuotuiset ansiot ovat yli 30 miljoonaa dollaria.

Pikettyn mukaan ylimpien tuloluokkien tulojen kasvua etenkin Yhdysvalloissa selittää lyhyellä aikavälillä »supertähtien» tai »superjohtajien» luokan synty. Kotick ja hänen kaltaisensa ovat nykyisen talousjärjestelmän silmissä niitä lahjakkuuksia ja kykyjä, joille on annettu tilaa toteuttaa itseään.

Käytännössä superrikkaiden palkkakehitys ei kuitenkaan enää seuraa tuottavuuden kehitystä, vaan ennemminkin vaikutusvallan kasvua. Kun vauraus kanavoituu yhteiskunnalliseksi ja taloudelliseksi vallaksi, huippujohtajat pystyvät yhä enemmän vaikuttamaan omiin palkkoihinsa esimerkiksi valitsemalla toisiaan yritysten hallituksiin.

Harvardin yliopiston äskettäin julkaiseman tutkimuksen mukaan amerikkalaisten yritysjohtajien palkka verrattuna tavalliseen työläiseen on 354-kertainen. Saksassa kerroin on 147, Ranskassa 104 ja Ruotsissa 89.

Ylimpien tuloluokkien vaurautta on kasvattanut myös se, että varakkaat nostavat muita useammin tulonsa pääomatuloina. Monissa länsimaissa, Suomi mukaan lukien, ansio- ja pääomatuloverotus erotettiin toisistaan 1990-luvulla. Lisäksi pääomia alettiin verottaa ansiotuloja kevyemmin.

Alimmissa tuloluokissa ihmiset ovat puolestaan suhteellisesti köyhtyneet siksi, että tulonsiirtoja on leikattu. Sosiaalituilla tulee toimeen huonommin kuin ennen. Uusliberaalin talouspolitiikan näkökulmasta tämä ei välttämättä ole ongelma, sillä tulonsiirtoja leikkaamalla on »purettu kannustinloukkuja» eli yritetty tehdä työnteosta aiempaa houkuttelevampaa.

Vähiten taitoja vaativat ja huonoimmin palkatut työt ovat itse asiassa lisääntyneet 2000-luvulla niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Samaan aikaan työvoimaa on tarvittumyös hyvin palkattuihin, paljon monimutkaisia taitoja vaativiin töihin – mutta perinteiset keskiluokan työpaikat ovat vähentyneet. Työmarkkinat ovat polarisoituneet.

Yksi syy tähän on teknologian kehitys, joka on automatisoinut suuren osan keskiluokan perinteisestä teollisuustyötä olemattomiin. Samaan aikaan globalisaatio on siirtänyt osan työstä länsimaista itään, halvemman työvoiman tehtäväksi.

Lähes puolet – 47 prosenttia – kaikesta Yhdysvalloissa nykyisin tehtävästä työstä on vaarassa hävitä automatisoitumisen vuoksi muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana, kertovat Oxfordin yliopistossa tehdyt laskelmat.

Keskiluokkaa on taloudellisesti kurjistanut myös se, että keskiluokan palkat ovat käytännössä polkeneet paikallaan jo vuosia niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. OECD:n mukaan palkat nousivat Yhdysvalloissa vuosittain noin prosentin vuosina 1991–2012. Monissa Euroopan maissa kasvu oli vielä pienempää, ja keskiarvo peittää alleen sen, että joidenkin työntekijöiden palkat ovat jopa laskeneet.

Viime vuosina keskiluokan palkkoja ovat jäädyttäneet talouskriisi ja nollakasvun aika. Myös informaatioteknologian kehitys on paradoksaalisesti ollut osasyynä palkkojen kitukasvuun: informaatiotekniikan kehittyessä työn tuottavuus ei olekaan noussut yhtä huimasti kuin esimerkiksi liukuhihnateollisuuden aikaan, eivätkä palkatkaan ole nousseet entiseen tahtiin.

Ilmiö tunnetaan tuottavuusparadoksina. Taloustieteilijät pitävät sen syynä esimerkiksi sitä, että informaatioteknologiaa ei vielä osata hyödyntää parhailla mahdollisilla tavoilla.

Nämä tekijät yhdessä ovat johtaneet siihen, että työvoiman osuus länsimaiden kansantulosta on laskenut. Nyt osuus on monissa maissa noin puolet, kun vielä 1980luvulla osuus oli esimerkiksi Ruotsissa yli 60 prosenttia ja Yhdysvalloissa vähän sen alle.

Käytännössä tämä on johtanut siihen, että keskiluokalla on aiempaa vähemmän varaa valita. Sen täytyy tyytyä niihin töihin, mitä hahmottomat työmarkkinat tarjoavat. Lisäksi keskiluokasta on aiempaa helpompi pudota köyhyyteen. Jos köyhtyy, pystyy vaikuttamaan omaan elintasoon vielä vähemmän.

Epäluottamus poliittisia instituutioita kohtaan on yksi länsimaiden kärjistyvän eriarvoisuuden vakavimmista seurauksista.

Yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuslaitoksen tämänsyksyisessä mielipidekyselyssä noin 65 prosenttia rikkaiden maiden vastaajista oli sitä mieltä, että kun tämän päivän lapset kasvavat aikuisiksi, heidän elintasonsa on alempi kuin nykyisten aikuisten. Useampi kuin joka toinen vastaaja oli myös sitä mieltä, että taloudellinen eriarvoisuus on erittäin suuri ongelma.

Elintasostaan olivat huolissaan myös ne ympäri maailman haastatellut ihmiset, joista Maailman talousfoorumi (WEF) raportoi vuoden 2012 riskiraportissaan. Sen mukaan kyselytutkimuksen vastaajat katsoivat globaalisti, että heidän elintasonsa laskee ja että hallitukset tuskin kykenevät kääntämään kehityksen suuntaa.

Trendi on selkeä: vähemmän vaurautta, vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa tulevaisuuteen ja vähemmän uskoa poliittiseen järjestelmään.

Jan Rosset’n mukaan nimenomaan epäluottamus poliittisia instituutioita kohtaan on yksi länsimaiden kärjistyvän taloudellisen ja poliittisen eriarvoisuuden vakavimmista seurauksista. Ilmiö ei ole uusi, mutta se on vahvistunut kahden viime vuosikymmenen aikana.

Demokratian vakautta koskevan teorian näkökulmasta suunta on huolestuttava.

Demokratian vakauden, talouskehityksen ja tulonjaon suhteita teoretisoitiin etenkin maailmansotien jälkeen, eli juuri silloin kun länsimaiden liukuhihnojen äärellä syntyi miljoonien ihmisten keskiluokka. Esimerkiksi yhdysvaltalaissosiologi Seymour Martin Lipset esitti, että demokratia voi olla vakaa, kun talous kasvaa, köyhien osuus vähenee ja aiempaa suurempi osa kansasta pääsee osallistumaan poliittiseen prosessiin.

Lisäksi demokraattisen järjestelmän vakaus riippuu Lipsetin mukaan siitä, pystyykö päätöksentekokoneisto ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia tehokkaasti eli vastaamaan kansalaisten tarpeisiin. Jos pystyy, järjestelmä on kansan silmissä poliittisesti hyväksyttävä eli legitiimi.

Toisin sanoen demokratia voi hyvin, kun keskiluokka vankistuu ja sen vaikutusmahdollisuudet paranevat. Kun se voi valita.

Myöhemmin modernisaatioteoriaa on tarkennettu.

Kyselytutkimukset ja maavertailut osoittavat, että demokratian kestävyyden kannalta tärkeintä on se, miten kansa ja etenkin keskiluokka näkee oman elämänsä. Jos keskiluokka kokee elämänsä hyväksi ja tulevaisuutensa vielä paremmaksi, poliittinen järjestelmä on vakaa.

Modernisaatioteoreetikkojen mukaan kehitys voi myös purkautua: Jos talouskasvu hiipuu ja poliittinen järjestelmä lakkaa vastaamasta kansan enemmistön tarpeisiin, keskiluokan vakaus horjuu. Silloin demokratiakin voi alkaa haurastua sisältä päin.

Toistaiseksi demokratia on selvinnyt hyvin, Jan Rosset sanoo. Järjestelmä ei ole vaarassa kaatua minä hetkenä hyvänsä.

Historiallisesti demokratiat ovat kuitenkin vahvistuneet vain silloin, kun eriarvoisuus on ollut vähäistä ja kun keskiluokka ja sitä köyhemmät ovat saaneet äänensä kuuluviin. Myös modernisaatioteoria syntyi siitä oletuksesta, että yhteiskunnat kehittyvät pitkällä aikavälillä kohti aiempaa suurempaa vaurautta ja aiempaa vakaampia oloja.

Nyt länsimaiden todellisuus näyttää vastaavan teoriaa vähemmän kuin koskaan aiemmin, tai sitten teoria on etääntynyt todellisuudesta. Yhtäläinen valinnanvapaus ei toteutunutkaan, tai ainakin se on nyt uhattuna.

 

Juttua varten on haastateltu myös Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professoria Heikki Patomäkeä, Tukholman yliopiston taloustieteen professoria Markus Jänttiä ja kansanedustaja Elina Lepomäkeä (kok). Tilastotiedot perustuvat Thomas Pikettyn kirjaan ja OECD:n sekä Oxfamin raportteihin.