Suomen kuvitellut menestystarinat

Suomen kansa näyttää rakastavan menestys­tarinoita, usein kuvi­teltuja. Tällaisia ovat esimerkiksi tarinat siitä, kuinka Suomi selviytyi yksin venäläistämisestä vuo­sina 1899–1917, talvisodasta 1939–1940, kylmästä sodasta sekä Neuvostoliiton painos­tuksesta vuosina 1944–1991. Tarinoista kannattaisi ottaa oppia nytkin.

Kuin kohtalon oikusta Suomi on peräti kaksi kertaa pelastunut sulautumiselta Venäjään, koska suurvalta on juuri ratkaisevalla hetkellä sor­tunut. Ensimmäinen kerta oli vuonna 1917, jolloin keisarillinen Venäjä luhistui maailmansodan tappioihin ja vallankumoukseen. Toisen kerran Suomi selviytyi vuonna 1991, kun Neuvosto­liitto hajosi epäonnistuneen kansallisuuspolitiikan ja byro­kratian ongelmiin.

Jo vuosista 1809–1899 on sepitetty eräänlainen san­karitarina, kun suomalaiset vuosien 1808–1809 tappiolli­sen sodan jälkeen pala palalta rakensivat oman, Venäjästä erillisen valtionsa aivan Pieta­rin porteille. Valtio pystytettiin osin jopa salaa venäläisiltä, niin että Pietarissa havahduttiin vasta 1880-luvulla siihen, mitä jossain Siestarin takana oli tapahtunut.

Kun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov teki 1890-luvun lopussa tavanomaisen tarkastusmatkan ympäri maan, hän ei suureksi hämmäs­tyksekseen nähnyt missään mitään venäläistä. Venäjän hallitus aloitti määrätietoisen työn Suomen integroimiseksi osaksi valtakuntaa. Venäjä ehti kuitenkin antaa lähinnä vain kielimanifestin ja säätää suomalaisille asevelvollisuu­den, kun monet tekijät alkoivat häiritä yhtenäistämistä.

Venäjä hävisi Japanille vuonna 1905 sodassa, jota seu­rasivat yleislakot niin Venäjällä kuin Suomessa. Keisari joutui tekemään myönnytyksiä, joihin kuului Suomen yksikamarinen eduskunta.

Suomen integrointi aloi­tettiin uudelleen pääministeri Pjotr Stolypinin johdolla vuonna 1907. Venäjän ja Suomen lainsäädäntöä yhden­mukaistettiin, ja venäläisille vahvistettiin Suomessa samat oikeudet kuin kantaväestölle. Stolypin kuitenkin murhattiin Kiovassa 1911, ja sitten alkoi maailmansota, jonka jalkoihin yhtenäistämisreformit jäivät.

Talvisota alkoi marras­kuussa 1939, kun Hitler oli myynyt Suomen Stalinille niin sanotun Ribbentropin–Molotovin sopimuksella. Marraskuussa 1940 Hitler kuitenkin torjui Neuvostoliiton aikeet Suomen valtaamiseksi. Molotov oli tullut Berliiniin hakemaan lupaa »Suomen kysymyksen» ratkaisemiseksi. Hitler vastasi, ettei halua uutta sotaa pohjoisessa. Hän hautoi jo mielessään hyökkäystä Neu­vostoliittoon ja tarvitsi mukaan myös Suomen.

Kylmä sota alkoi vuonna 1947, kun valvontakomissio Pariisin rauhan jälkeen poistui maasta. Kun Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdasta 1956, Suomessa alettiin uskoa, että itänaapurin kanssa pär­jättäisiin ilman muiden tukea. Vaikka takaiskuja tuli, alettiin Suomessa pitää Paasikiven–Kekkosen linjaa jonkinlaisena menestystarinana. Ety-kokousta on pidetty tarinan huipentumana.

Suomalaiset kyllä selvisivät, mutta miksi? Perussyyt olivat Neuvostoliiton heikkeneminen ja lopulta hajoaminen. Vielä vuonna 1986 Moskova yritti sovjetisoida Suomea: Kommu­nistinen puolue hyväksyi Jegor Ligatšovin suunnitelman Suo­meen kohdistettavan ideolo­gisen työn perusteista. Suun­nitelmassa suositeltiin sekä »kohteliasta diplomatiaa että kansanpsykologiaan vetoavia, varoittavia uhkauksia».

Paasikiven–Kekkosen politiikka on kuitenkin voitu julistaa menestystarinaksi siksi, että Neuvostoliitto heikkeni ja rämettyi Brežnevin aikana ja hajosi vuonna 1991. Jos Leninin ja Stalinin sosialismikokeilu olisi onnistunut ja Neuvos­toliitosta olisi tullut kestävä suurvalta, Suomella olisi tuskin ollut mahdollisuuksia välttää neuvostotasavallan kohtaloa.

Suomessa vakiintui talvi­sodasta lähtien vakaumus, että Suomen osaksi oli tullut selviytyä yksin. Monet histo­rioitsijat ja erilaiset kynäilijät ovat suorastaan hurmoksessa ilakoineet sillä, että niinäkin harvoina kertoina, jolloin on luultu muiden valtioiden suun­nitelleen Suomen sotilaallista avustamista, ne ajoivat vain omia etujaan. Havaitsematta on jäänyt, että useat suurvallat ovat samalla tulleet de facto auttaneeksi Suomea.

Hyvä esimerkki tästä on Ranskan ja Englannin talvisodan aikana laatima suunnitelma apuretkikunnan lähettämisestä Suomeen. Jo yli 40 vuotta sitten historioitsija Jukka Nevakivi osoitti, että retkikunnan päätarkoitus oli katkaista Saksan metallihuolto Ruotsista ja Petsamosta sekä varmistaa Norjan rannikko.

Hanke kaatui siihen, ettei Ruotsi myöntänyt retkikunnalle kauttakulkulupaa. Nyt kuitenkin tiedämme, että jo pelkkä suunnitelma auttoi Suomea ratkaisevasti. Kimmo Rentola on osoittanut, että Stalinin vakoojat suurente­livat retkikunnan kokoa ja merkitystä pönkittääkseen omaa tärkeyttään ja miellyt­tääkseen toimeksiantajaansa. Nämä liioitellut tiedot saa­tuaan Stalin havaitsi, että Neuvostoliitto oli vaarassa joutua sotilaalliseen konflik­tiin Ranskan ja Englannin kanssa. Tapahtumaketju johti rauhan solmimiseen.

Nyt Venäjästä on jälleen tulossa vahva, tai ainakin se ilmoittaa tulevansa vahvaksi. Historian ensimmäinen opetus on, että Venäjällä voi tapahtua yllättäviä mullistuksia, kuten vuosina 1917 ja 1991, joista molemmat ovat pelastaneet Suomen venäläistymiseltä. Mutta sellaisten varaan ei voi koskaan mitään laskea, eikä uusia menestystarinoita kan­nata haikailla. Venäjän kehitys Putinin aikana ei lupaa help­poja aikoja.

Mitä mahdollisuuksia pienellä Suomella on selvitä tässä tilanteessa? Talvehti­minen kunnes imperialismin talvi on ohi, jota suomalaisen puolueen johtaja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen suunnitteli epätoivoisimpina Bobrikovin melskaamisen vuosina, tuskin onnistuu enää.

Natoon liittyminen on tuskin mahdollista sen jälkeen, kun Putin uhkasi vastatoimilla, jos Suomen Nato-rajasta tulisi uhka Venäjälle. EU:sta kuvitel­tiin tulevan Suomen turvalli­suuden tae, mutta montako divisioonaa EU:lla on, voisi kysyä Stalinia mukaillen.

Edellä esitellyn kaltaiset »menestystarinat» voivat olla vaarallisia siksi, että niitä aletaan pitää totena. Suomen historiasta syntyy itsekes­keinen ja omnipotentti kuva, jos suurvaltojen tahaton tuki Suomelle jätetään huomiotta. Siitä seuraa harhainen käsi­tys, että me selviämme yksin myös tulevaisuudessa. His­toria antaa kuitenkin hyvin vähän tukea tällaiselle toiveajattelulle.

Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori ja Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen.