EU tähyää kohti geopoliittisia pelipaikkoja – miten käy unionin arvojohtajuuden?

Punavalkoisia lippuja kaikkialla.

Itsenäisen Valko-Venäjän historialliset liput täyttivät kesällä ja syksyllä Minskin ja lukemattomien muiden Valko-Venäjän kaupunkien kadut, kun kansalaiset osoittivat mieltään diktaattori Aljaksandr Lukašenkan vaalivilppiä, vallan jatkumista ja poliisiväkivaltaa vastaan.

Euroopan unionin sinikeltaisia lippuja ei vuoden 2020 mielenosoituksissa näkynyt.

Toisin oli vielä vuosikymmen sitten, kun valkovenäläiset silloisten vaalien jälkeen osoittivat tyytymättömyyttään Lukašenkaa kohtaan. Silloin osa mielenosoittajista kantoi EU:n lippua ja osoitti niillä Valko-Venäjälle toivomaansa kehityksen suuntaa: Kohti demokratiaa, ihmisoikeuksien kunnioitusta ja oikeusvaltioperiaatteen toteutumista. Kohti eurooppalaisia arvoja.

Valko-Venäjä on yksi Euroopan unionin itäisen kumppanuuden ja naapuruuspolitiikan maista. Vaikka maa onkin aina ollut syvällä Venäjän vaikutuspiirissä, siellä näyttää tiivistyvän yksi EU:n ulkopolitiikan suurimmista ongelmista: oman vaikutusvallan etsintä voimapolitiikan puristuksessa.

EU on Valko-Venäjän-suhteissaan esittänyt olevansa arvojohtaja, joka pysyy ulkona kaikenlaisesta geopoliittisesta pelistä. Koska Venäjä on kuitenkin pelannut tätä peliä avoimesti, EU:n on ollut pakko ottaa siihen kantaa tai jopa osaa. Niinpä unioni on sanonut yhtä ja tehnyt toista – ja menettänyt uskottavuuttaan arvojohtajana.

Kaiken tämän keskellä EU puhuu nyt itsestään geopoliittisena toimijana. Mutta miten sellaiseksi voi tulla, kun tähänastinen asema on rakennettu pehmeille keinoille ja arvoille?

Valkovenäläiset eivät enää ymmärrä, mistä EU:ssa on kysymys ja mitä EU voisi heille antaa.

Valko-Venäjällä EU:n lippuja ei ole nähty, koska mielenosoittajat ovat pitäneet tilannetta Valko-Venäjän sisäisenä kysymyksenä, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija, valkovenäläinen Ryhor Nizhnikau.

Mielenosoittajat eivät ole miettineet, mitä Lukašenkan jälkeen tapahtuu, eivätkä siksi ole osoittaneet suoraan suuntautumista länteen, kohti EU:ta.

Toiseksi valkovenäläiset eivät Nizhnikaun mukaan enää ymmärrä, mistä Euroopan unionissa ylipäänsä on kysymys ja mitä unioni voisi heille antaa.

Valko-Venäjä otettiin heti alussa mukaan EU:n naapuruuspolitiikkaan ja vuonna 2009 perustettuun EU:n itäiseen kumppanuuteen. Maan suhteet unioniin kuitenkin viilenivät jo seuraavana vuonna, kun Lukašenka iski presidentinvaalien aikaan oppositiota vastaan. EU muun muassa jäädytti Lukašenkan varat ja asetti 170 henkilöä matkustuskieltoon, myös itse presidentin.

Viitisen vuotta myöhemmin suhteet lämmitettiin uudelleen – vaikka Lukašenka voitti jälleen yhdet vääristellyt vaalit. Tällä kertaa EU päätti poistaa pakotelistaltaan muun muassa presidentin ja tämän liittolaisia. Syyksi ilmoitettiin se, ettei oppositiota tukahdutettu vaaleissa yhtä paljon kuin aiemmin.

Sanojen takana käänteen kuitenkin aiheutti Ukrainan kriisi. Sen alettua Minsk, Venäjän lähin liittolainen, pyrki pysyttelemään neutraalina eikä esimerkiksi osallistunut Venäjän Ukrainan-vastaisiin pakotteisiin. Lukašenka myös vapautti poliittisia vankeja.

Euroopan unionille järkevin ratkaisu näytti olevan lähentää suhteita Valko-Venäjään – siitä huolimatta, että maata hallitsi Euroopan viimeinen diktaattori. Maata haluttiin kammeta lähemmäs länttä Venäjän sylistä.

»Brysselissä vallitsi euforinen tunnelma, kun diktaattori kääntyi EU:n puoleen», Nizhnikau kuvaa.

Käytännössä EU lisäsi taloudellista tukeaan esimerkiksi Valko-Venäjän infrastruktuuri­hankkeille, rajaseutujen ja rajavalvonnan kehittämiseen. Maan ihmisoikeustilanteesta keskusteltiin, ja suhteita pyrittiin parantamaan korkeiden virkamiesten säännöllisin tapaamisin.

Unioni ei kuitenkaan voinut suoraan sanoa, että Lukašenkan kanssa oli pysyttävä läheisinä geopoliittisista syistä. Moni sitä paitsi uskoi, että keskusteluyhteys Lukašenkaan voisi toimia paremmin kuin aiemmat pakotteet.

Lukašenkalle lähentyminen EU:n kanssa antoi poliittisen oikeutuksen. Lisäksi EU-pakotteiden poistaminen mahdollisti hänen hallintokoneistonsa teknistä modernisaatiota.
Nizhnikaun mukaan lähentyminen oli EU:lta virhe.

»2000-luvulla suuri osa valkovenäläisestä yhteiskunnasta oli EU-myönteinen. EU tarjosi valkovenäläisille toivoa, puhui demokratian tukemisesta ja arvoistaan, oli sillä tavalla normatiivinen valta. EU tiesi, ettei sillä ollut vipuvartta suhteessa Lukašenkaan, eikä se yrittänytkään esittää muuta», Nizhnikau sanoo.

Juuri tässä oli EU:n taika: unioni oli valkovenäläisten tukena moraalisesti ja symbolisesti, vaikka tiesi, ettei pystynyt muuttamaan maan hallintoa käytännössä. Symbolinen tuki antoi valkovenäläisille luottamusta siihen, että jos muutoksen aika joskus tulisi, EU olisi heidän puolellaan.

Kun EU tästä lipesi, se menetti arvojohtajuutensa, jota sillä oli valkovenäläisten silmissä ollut.

»EU tuki autokraattista johtajaa, jotta vakaus ja status quo säilyisivät. Samalla se unohti omat vahvuutensa eli demokratian ja arvojensa edistämisen», Nizhnikau sanoo.

Toisaalta EU:lla ei ollut tänä vuonna välineitä puuttua tilanteeseen mitenkään, kun Lukašenka viimeisimpien vilpillisten vaalien jälkeen kohdisti raakaa poliisiväkivaltaa rauhanomaisiin mielenosoittajiin. Päinvastoin näytti siltä, että EU oli saattanut epähuomiossa myötävaikuttaa Lukašenkan toimintaan.

Lokakuussa kävi ilmi, että Valko-Venäjä oli ostanut EU-tuellaan 15 valvontalennokkia osana raja-alueita koskevaa yhteistyötään. Valkovenäläisten oppositioaktivistien mukaan Lukašenkan hallinto voisi valvoa koneilla vastustajiaan ja jopa tunnistaa yksittäisiä ihmisiä. EU kielsi, että lennokeilla voitaisiin tunnistaa ketään.

»EU:lla on vastaava ongelma koko ulkopolitiikassaan. Kun paikalliset huligaanit astuvat esiin, EU juoksee ensimmäisenä karkuun», Nizhnikau sanoo.

Euroopan unioni perusti naapuruuspolitiikkansa vuonna 2004 poliittisen itsetuntonsa huipulla.

Euroopan yhdentyminen näytti taatulta menestyksen mallilta kaksinapaisen järjestelmän jälkeisessä maailmassa. Euroopan unioni piti itseään liberaalin maailmanjärjestyksen airuena, joka omalla esimerkillään levittäisi monenkeskisen yhteistyön ilo­sanomaa ympäristöönsä, etenkin välittömään naapurustoonsa.

EU näytti kansallisvaltion rajat ylittävän yhteistyörakenteensa ja oikeudellisen perustansa ansiosta ainutlaatuiselta mallilta tulevaisuuden kansainväliselle yhteistyölle: se voisi muuttaa naapurimaansa ystävien vyöhykkeeksi ympärilleen. Tutkimuksessa puhuttiin maiden transformaatiosta, muuttumisesta EU:n kuvaksi.

Naapurimaille luvattiin enemmän kuin pelkkää yhteistyötä: poliittista lähentymistä, taloudellista tukea, aiempaa vapaampaa liikkuvuutta – mutta ei kuitenkaan mahdollisuutta jäsenyyteen. Samaan aikaan EU odotti mailta sitoutumista unionin arvoihin, demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja oikeusvaltioperiaatteeseen.

Turvallisuudesta unioni näytti ajattelevan kaksijakoisesti. Kova turvallisuus jätettiin Yhdysvaltain ja Naton huoleksi. Samaan aikaan naapurimaiden kanssa lähentymisen ajateltiin synnyttävän unionin naapurustoon turvallisuutta sääntöperustaisen yhteistyön, demokratian ja markkinatalouden laajetessa. Tutkimuksessa puhuttiin unionista siviilivaltana ja alueellisena turvallisuusyhteisönä, joka normejaan levittämällä ja taloudellisella yhteistyöllä lopulta synnyttäisi naapuruston maihin EU:n kanssa yhteisiä poliittisia intressejä, ja jopa yhteisen poliittisen identiteetin.

Ne estäisivät konflikteja syntymästä.

Unionilta kuitenkin näytti unohtuvan, että sen ulkopoliittinen visio perustui tärkeään oletukseen: että naapurusto säilyisi rauhallisena ja vakaana eikä sotilaallisia konflikteja syttyisi. Arabikevät seurauksineen vuonna 2011 ja Ukrainan kriisi 2014 osoittivat oletuksen vääräksi.

EU enää heijastanutkaan turvallisuutta ympärilleen, vaan ympäristön epävakaus ja konfliktit alkoivat heijastua unioniin.

»Turvallisuus on EU:n naapuruuspolitiikan heikko lenkki», sanoo Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja Kristi Raik. Itäisessä naapurustossa syy on selkeä: siinä missä Venäjä näkee läntisen naapurustonsa kehityksen nollasummapelinä, on tarvittaessa valmis käyttämään sotilaallista voimaa ja ylläpitämään konflikteja, EU:lla ei ole vastaavaa optiota voimankäyttöön.

Unionilla ei ole armeijaa, vaan jäsenmaat vastaavat omistaan. Lisäksi jäsenmaiden turvallisuusintressit eroavat toisistaan: vaikkapa Virolle Venäjä on päällimmäisin turvallisuusuhka, kun taas Ranska tai Italia katsoo Välimeren yli ja toimii Pohjois-Afrikassa.

Mutta on unionilla yhteisiäkin intressejä, ja niitä se myös ajaa, vaikka ei voimapolitiikkaan kykenekään. Unionilla on yhtä aikaa sekä normatiivisia että reaalipoliittisia piirteitä.

»EU toimii kuin uusliberaali imperiumi», sanoo Euroopan unionin naapuruuspolitiikkaan erikoistunut professori Tobias Schumacher College of Europe -yliopistosta.

Uusliberaali siinä mielessä, että unioni ei käytä vaikutusvaltansa kasvattamiseen kovaa voimaa vaan pehmeitä keinoja, normein ja säännöin vaikuttamista, pakotteita korkeintaan. Toisaalta imperiumi, koska EU on jatkuvasti laajentanut vaikutusvaltaansa alueel­lisesti lähentämällä ja liittämällä unionin ulkoisia maita omaan säännöstöönsä, acquis communautaireen.

»Siksi on väärinkäsitys ajatella, että normien edistäminen ja intressien ajaminen olisivat keskenään ristiriidassa. Normien edistäminen on EU:n aito intressi», Schumacher sanoo.

Osassa itäisen kumppanuuden maita tämä näyttää myös toimineen.

Ukrainan kanssa EU solmi assosiaatiosopimuksen keväällä 2014 sen jälkeen, kun ukrainalaiset olivat kaataneet Viktor Janukovitšin hallituksen. EU:n tietojen mukaan unioni on sopimuksen solmimisen jälkeen tukenut Ukrainan uudistuksia yli 15 miljardilla eurolla. Rahalla on muun muassa kitketty korruptiota ja juurrutettu oikeusvaltioperiaatetta, tuettu pieniä ja keskisuuria yrityksiä sekä remontoitu kuljetus- ja energiajärjestelmiä. On siis tehty juuri sellaisia tekniseltä kuulostavia asioita, joiden EU:n ulkopolitiikassa on ajateltu tuovan naapuruston maita lähemmäs unionia.

Vastaava assosiaatiosopimus EU:lla on myös Moldovan ja Georgian kanssa. Moldovassa marraskuun presidentinvaalit voitti Eurooppa-mielinen Maia Sandu. Vuonna 2019 hän ehti olla pääministerinä vain lyhyen aikaa, mutta hänen kaudellaan tehdyt uudistukset esimerkiksi oikeuslaitokseen tuomarinimityksineen ovat edelleen voimassa. Samoin taloudelliset suhteet unioniin ovat tiivistyneet.

Tobias Schumacher nostaa assosiaatiosopimukset EU:n naapuruuspolitiikan menestystarinaksi.

»EU on tarjonnut Ukrainalle, Moldovalle ja Georgialle lähes rajoittamattoman pääsyn maailman suurimmille sisämarkkinoille sillä ehdolla, että maat toteuttavat assosiaatiosopimuksissa sovittuja, EU-säännöstön mukaisia uudistuksia.»

Kristi Raikin mukaan EU on Ukrainassa edistynyt myös sisäisen turvallisuuden rakentamisessa. EU:n siviilipuolen turvallisuussektorin uudistamiseen pyrkivä missio Ukrainassa avasi syyskuun lopulla kenttätoimiston Mariupoliin, Donetskiin. Alueelle, jossa käydään Venäjän masinoimaa sotaa.

Merkittävää on kuitenkin se, että EU ei tarjoa Ukrainalle, Moldovalle tai Georgialle ­mahdollisuutta jäsenyyteen ja päätöksentekoon. Ei, vaikka maiden oletetaan ottavan käyttöön yli kaksi kolmannesta Euroopan unionin jäsenten yhteisestä säännöstöstä, joka vieläpä päivittyy vuosittain muutamalla tuhannella uudella säännöllä.

Maat ikään kuin juoksevat kiinni junaa, joka on jo lähtenyt laiturilta, Schumacher luonnehtii. Se on EU:n naapuruuspolitiikan suurin ongelma.

Lokakuun toisena päivänä Euroopan unioni päätti pakotteista 40:ää Lukašenkan hallinnon virkamiestä vastaan. Heidän katsottiin olleen vastuussa rauhanomaisten mielenosoitusten tukahduttamisesta väkivalloin. Heidät asetettiin matkustuskieltoon ja heidän varansa jäädytettiin.

Oli kulunut lähes kaksi kuukautta mielenosoitusten ja hallinnon väkivaltaisen vastaiskun alkamisesta.

EU:n sisäiset neuvottelut Valko-Venäjän-pakotteista halvaannutti Kypros, joka asetti hyväksyntänsä ehdoksi pakotteiden asettamisen Turkille maan kaasunporausten vuoksi itäisellä Välimerellä. Yksi maa saattoi estää pakotepäätöksen, koska ulko- ja turvallisuuspolitiikasta päätetään EU:ssa yksimielisesti.

EU:n pitäisi pystyä parempaan, sanoo Ryhor Nizhnikau.

Ihan ensin sen pitäisi pyytää anteeksi.

»EU:n pitäisi myöntää Valko-Venäjän-suhteissaan tekemänsä virheet ja pyytää tavallisilta valkovenäläisiltä anteeksi sitä, että demokratian ja kansalaisyhteiskunnan tukeminen unohtui Lukašenkaa lähennyttäessä», Nizhnikau sanoo.

Toiseksi unionin pitäisi hänen mukaansa tarpeeksi selkeästi muuttaa toimintatapaansa. Kansalaisyhteiskuntaa tulisi jälleen alkaa tukea vahvasti, jotta vastaavilta virheiltä vältyttäisiin tulevaisuudessa.

Kolmas askel olisi kuitenkin kaikkein suurin ja vaikein ottaa. EU:n pitäisi päättää, mitä se oikeastaan haluaa, Valko-Venäjällä ja laajemminkin ulkopolitiikassaan. Kun tavoite olisi päätetty, EU:n pitäisi laatia strategia sen saavuttamiseksi.

»Ongelma on, että emme tiedä, mitä EU haluaa. Haluaako se toimia geopoliittisesti ja tukea autokraattisia hallintoja vakauden nimissä? Vai haluaako se palata normatiivisiin juuriinsa ja tukea demokratiapyrkimyksiä», Nizhnikau kysyy.

»EU:n pitäisi lakata sanomasta, että Valko-Venäjä on ensisijaisesti Venäjän intressivyöhykettä. Ajatus johtaa siihen, ettei EU koe voivansa olla maan suhteen proaktiivinen. Se on tekopyhää ja vaarallista.»

Samankaltaisen ongelman edessä EU oli syksyllä 2020 myös Armenian ja Azerbaidžanin, kahden muun itäisen kumppanimaansa suhteen. Maiden välinen, pitkään kytenyt konflikti Vuoristo-Karabahissa leimahti syksyllä avoimeksi. Siinä valtansa rajoja koetteli Venäjän lisäksi myös Turkki.

Presidentti Recep Tayyip Erdoğan kannusti Azerbaidžania »ottamaan asiat omiin käsiinsä» suhteessa Armeniaan ja luottamaan Turkin tukeen. Turkilla on Azerbaidžanin kanssa strateginen kumppanuussopimus ja tiiviit sotilaalliset suhteet.

EU keskusteli syksyllä tilanteesta osapuolten kanssa ja vaati väkivaltaisuuksien lopettamista.

»EU jää konflikteissa sivustakatsojaksi. En näe EU:lle ulospääsyä tästä roolista. Sotilaallista voimaa ei ole, eikä siihen turvautuminen saisi jäsenmailta poliittista tukea tai kannatusta kansalaisten keskuudessa», Kristi Raik sanoo.

EU:n pitäisi myöntää Valko-Venäjän-suhteissaan tekemänsä virheet ja pyytää tavallisilta valkovenäläisiltä anteeksi.

Raikin mukaan EU:lla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa politiikkansa sen varaan, että jotkut naapuruston maat itse ovat kiinnostuneita EU:n tarjoamasta yhteistyöstä ja arvoista. Silloin EU voi olla mukana välittämässä konflikteihin ratkaisuja ja tukemassa eurooppalaisten normien toteuttamista.

Von der Leyenin lisäksi myös EU:n ulko­asioiden korkea edustaja Josep Borrell on viitannut EU:hun geopoliittisena toimijana. Kuulemisessaan Euroopan parlamentissa viime vuoden lopulla hän kannusti unionia oppimaan »voimapolitiikan kieltä». Hänen mukaansa »meillä on välineet pelata voimapolitiikan peliä».

Asiantuntijoiden puheessa kuitenkin toistuu yksi sana, kun puhe kääntyy siihen, miten EU voisi ottaa geopoliittisen roolin: kyvytön.

Perustavanlaatuinen ongelma geopoliittisen roolin tiellä on, että EU:lla ei nykyisellään ole tarpeeksi kompetenssia ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Suuri osa ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan valtaoikeuksista on jäsenmailla itsellään, ja päätöksissä vaaditaan jäsenmaiden yksimielisyyttä.

»EU toimii ulkopolitiikassa ja puolustuksessa hallitustenvälisesti, ja siksi yksimielisyyttä ei löydy. Sotilasasioissa tullaan aina vain siihen tulokseen, että Naton rakenteet riittävät. Ja liittovaltiokehityksestä ylipäänsä EU-maat eivät kykene sopimaan», Nizhnikau sanoo.

Tobias Schumacher puolestaan huomauttaa, että EU:n edustajien puheita geopolitiikasta täytyy tulkita sen mukaan, kuka puheenvuoroja on pitänyt – ja mille yleisölle.

EU:n eteläinen naapuruuspolitiikka perustuu lehmänkauppoihin

EU:n ja Marokon suhteissa käännettiin EU:n silloisen korkean edustajan Federica Mogherinin mukaan viime vuonna uusi sivu. Kesällä jatkettiin aiemmin jäihin pantuja neuvotteluja vapaakauppa­sopimuksesta, ja aiemmin samana vuonna Euroopan parlamentti hyväksyi EU:n ja Marokon välisen kalastussopimuksen.

EU:n tuomioistuimen mukaan sopimuksessa tosin oli eräs perustavanlaatuinen ongelma. Tuomioistuimen mukaan sopimus ei saisi koskea Marokon miehittämää Länsi-Saharan aluetta, koska se ei varsinaisesti ole osa Marokkoa. Sopimus kuitenkin sallii EU:n alusten kalastaa myös Länsi-Saharan vesillä.

College of Europe -yliopiston professori Tobias Schumacher yhdistää Marokon kalastussopimuksen Marokon rooliin EU:n muuttoliike­politiikan kumppanina. Hänen mukaansa EU:n oli hyväksyttävä kalastussopimus tuomioistuimensa kannasta huolimatta, jotta Marokko ei päästäisi sääntelemättömästi liikkuvia siirtolaisia Eurooppaan.

Vastaavasti EU on riippuvainen Turkin kanssa solmimastaan sopimuksesta, jotta maa pitää sääntelemättömästi liikkuvat siirtolaiset ja turvapaikan­hakijat alueellaan. Libyassa EU on kouluttanut ja tukenut rajavartiostoa siirtolaisia kuljettavien veneiden pysäyttämiseksi, vaikka esimerkiksi YK on katsonut rajavartijoiden olevan mukana siirtolaisten kiduttamisessa.

EU:n politiikasta eteläisessä naapurustossa on tullut transaktionalistista: palvelus palveluksesta.

»EU on ajanut itsensä tilanteeseen, jossa se on riippuvainen eteläisten naapuriensa hyvästä tahdosta. Unionin perusviesti on, että me maksamme teille siitä, että te pidätte muuttajat Välimeren eteläpuolella», Schumacher sanoo.

Samaan aikaan EU kuitenkin välittää itsestään asiakirjoissa ja puheissa kuvaa toimijana, joka huolehtii ihmisoikeuksien toteutumisesta. Schumacherin mukaan näin tehdään, jotta voidaan ylläpitää identiteettiä sivistyneenä, humanitaarisena toimijana.

EU on Marokon tärkein kauppakumppani, samoin kuin Tunisian, Algerian ja Egyptin. EU on käyttänyt normatiivista valtaansa näissä maissa etenkin assosiaatiosopimuksillaan. Niiden nojalla maita on integroi­­tu osaksi EU:n sääntelyä.

Assosiaatiosopimusten kauppapoliittiset helpotukset ovat ehdollisia sille, että maat noudattavat EU:n ihmisoikeus­normeja.

Schumacherin mukaan EU ei kuitenkaan ole ollut tosissaan näiden ehtojen suhteen. Jos olisi, se lopettaisi professorin mukaan esimerkiksi Marokon, Algerian ja Egyptin kauppahelpotukset.

»EU ei kuitenkaan tee niin, koska kaupan väheneminen satuttaisi kohdemaiden yhteiskuntia ja asukkaita eikä olisi niiden EU-maiden etujen mukaista, jotka käyvät tuotteliasta kauppaa eteläisen naapuruston maiden kanssa.»

EU:n kannalta ongelma on, että nimenomaan kauppa on se politiikkalohko, jonka avulla unioni voisi vielä saada naapurustonsa maat lähentymään EU:n arvoja. Muuta yhtä vahvaa vipuvartta unionilla ei ole, Schumacher sanoo.

Lisäksi EU kilpailee eteläisessä naapurustossaan vaikutusvallasta nousevien toimijoiden kanssa.

Schumacher nostaa esiin Saudi-Arabian, joka on viime vuosina tukenut Egyptin Abdel Fattah al-Sisiä miljardi-investoinnein, Qatarin ja Arabiemiraattien vaikutusvallan Libyassa sekä Venäjän toiminnan Syyriassa. Näiden toimijoiden kanssa EU ei pysty kilpailemaan: joko siksi, että muut eivät ujostele voimankäyttöä omien intressiensä edistämiseksi, tai siksi, että niillä on lähes määrättömästi öljyrahaa, jota EU:lla ei ole.

Tällaisessa ympäristössä EU:n puhe demokratian edistämisestä ei enää toimi, mutta toisaalta unionilla ei ole käytössään voimapolitiikan välineitä. Transaktionalistinen ulkopolitiikka puolestaan voi kääntyä itseään vastaan.

»EU:n naapuruston diktaattorit näyttävät menestyvän, kun EU on institutionalisoinut naapuruuspolitiikassaan aiempaa pragmaattisemman toimintatavan», Schumacher sanoo.