Slavjanskajan pumppuasema Venäjällä toimittaa maakaasua syyskuussa valmistuneeseen Nord Stream 2 -putkeen, joka vie sen Euroopan markkinoille. Kuva: Peter Kovalev/Itar-Tass/All Over Press

 

Fossiiliset polttoaineet ovat monelle valtiolle merkittävä tulojen ja vaikutusvallan lähde. Öljyn ja kaasun kysynnän hiipuminen iskee esimerkiksi Saudi-Arabian, Venezuelan, Nigerian ja Iranin talouteen ja valtarakenteisiin.

Euroopan kannalta tärkeimpiä öljy- ja kaasukumppaneita ovat Venäjä ja esimerkiksi Algeria. Algerian kannalta siirtymä näyttää hankalalta: sen kaasuvienti kulkee pääasiassa putkia pitkin Eurooppaan, eikä ole helposti siirrettävissä muille ostajille.

Venäjällä sen sijaan olisi erittäin hyvät edellytykset selvitä energiasiirtymästä kuivin jaloin, sanoo Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutista. Venäjällä on esimerkiksi strategisia metalleja noin puolet Kiinan varannoista, eikä se ole vielä hyödyntänyt niitä. Sillä on pinta-alaa tuuli- ja aurinkovoimaloille sekä geotermistä, vesi- ja ydinvoimapotentiaalia. Sijainti Euroopan ja Aasian välissä mahdollistaa laajan energian vientialueen.

Kuitenkin Vladimir Putinin hallinto on mieluummin käyttänyt öljyrahojaan ilmastopolitiikan vastustamiseen kuin uusiutuvan energian infrastruktuurin rakentamiseen.

»Venäjän kokonaisenergiasta 0,3 prosenttia on uusiutuvaa. Sähköstä noin prosentin osuus», Tynkkynen kertoo.

Tämä nähtiin viimeksi Glasgow’n ilmastokokouksessa, missä Venäjä ilmoitti puoliväkisin pyrkivänsä hiilineutraaliuteen 2060-luvulle mennessä. Tavoite on määrä toteuttaa hiilinieluja lisäämällä, ei hiilipäästöjä vähentämällä. Nielujen lisääminenkin perustuu lähinnä laskentatavan muutokseen, ei hupenevien metsien pinta-alan kasvuun.

»Kansainvälisessä ilmastopolitiikassa Venäjä puhuu myötäkarvaan, mutta käytännössä se ei ole konkreettisesti pyrkinyt edistämään mitään», Tynkkynen sanoo.

 

Esteenä on valtaeliitti, joka Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen on rakentunut pitkälti öljy- ja kaasurahojen hallinnan ympärille. Koko Putinin valtarakenne on riippuvainen tuosta rahasta.

Korkea energianhinta on tuottanut Venäjälle tuloja, joiden varassa se on voinut kasvattaa vaikutusvaltaansa ja laajentaa muun muassa hybridi- ja informaatio-operaatioitaan. Euroopan, etenkin ydinvoimasta luopuneen Saksan, riippuvuus venäläisestä kaasusta antaa Putinin Venäjälle vipuvarren, josta se ei ole halukas luopumaan.

Jos Venäjä jää energiasiirtymästä jälkeen, ei se ole ainakaan nykyista turvallisempi naapuri.

Aikaisemmin kaasukauppaa pidettiin Venäjää rauhoittavana elementtinä: Euroopan markkinoiden katsottiin olevan Venäjälle niin tärkeät, että kaupan sujuminen motivoisi sitä yhteistyöhön EU:n kanssa. Kävi päinvastoin: kaasuyhteyksien vuoksi EU ei ole päässyt esimerkiksi sopuun yhteisestä energiapolitiikasta.

Putinin hallinnon näkökulmasta Venäjä ilman öljyrahaa on heikko.

»He eivät pysty näkemään, missä Venäjä voisi olla 10–20 vuoden päästä. Varmasti silloinkin vielä myydään kaasua, mutta mikä sen hinta on tilanteessa, jossa uusiutuva energia on halvempaa», Tynkkynen sanoo.

 

Yksi Venäjää kiinnostava vaihtoehto on vety, jota se voisi myydä nykyisen putkiston kautta esimerkiksi Saksaan. Eurooppaan kuitenkin kelpaisi mieluiten uusiutuvalla sähköllä tuotettu vety, kun taas Venäjä haluaisi kaupata maakaasulla tai ydinvoimalla tuotettua vetyä.

»Tämä on EU-Venäjä-suhteiden kohtalonkysymys. Haluamme, että Venäjä on mukana uusiutuvan energiainfran rakentamisessa. Mutta on otettava huomioon, että Putinin intresseissä on säilyttää vanha järjestelmä viimeiseen asti.»

Komission kaavailemat hiilitullit ovat jo säikäyttäneet esimerkiksi venäläisiä metalli­teollisuuden toimijoita sopeuttamaan toimintaansa. Tynkkynen näkisi mielellään tullien ulottuvan myös kaasuun ja öljyyn, mutta samalla Venäjälle pitäisi tarjota houkuttelevia mahdollisuuksia myydä Eurooppaan vihreää sähköä.

»Se on turvallisuuspoliittisesti keskeinen kysymys. Jos Venäjä jää energiasiirtymästä jälkeen, ei se ole ainakaan nykyistä turvallisempi naapuri», Tynkkynen sanoo.

Energiasiirtymän vaikutukset öljyvaltioiden ja niiden lähialueiden vakauteen on syytä pitää mielessä, kun EU ja muut maat irtautuvat fossiilisista polttoaineista.

 

Lue Ulkopolitiikka-lehden 4/2021 laaja teemajuttu: Öljyn jälkeen alkaa kamppailu metalleista. Lue myös samasta numerosta: supersähköverkko yhdistää maailman.

Vuonna 2015 Kiinan presidentti Xi Jinping esitti YK:ssa suunnitelmansa »globaalista energian internetistä», joka yhdistäisi kaikki maat ja mantereet yhteen sähköverkkojen piiriin. Järjestelmän rungon muodostaisivat Kiinassa valmistetut uudenaikaiset korkea­jännitelinjat.

Kiina onkin omien rajojensa sisällä rakentanut ensimmäisenä maailmassa kunnianhimoisia voimansiirtoverkostoja, joissa sähköä siirretään sisämaasta rannikon kaupunkeihin ja tehtaisiin. Vuonna 2019 valmistunut Changji–Guquan-linkki yhdistää Kiinan Keski-Aasian aurinko- ja tuulivoimalat kolmentuhannen kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan Anhuin maakuntaan.

Kansainvälinen sähköverkko on yhä pelkkä haave, mutta kiinnostus voimansiirtoon yli pitkien välimatkojen ja valtionrajojen on kovassa nousussa.

Euroopassa on jo useamman vuoden ajan pohdittu mahdollisuutta siirtää aurinko­energiaa Pohjois-Afrikasta Välimeren ali eurooppalaisiin sähköverkkoihin. Brittiläinen startup Xlinks on aikeissa rakentaa ennätyksellisen 3 800 kilometrin merenalaisen kaapelin Marokosta Britanniaan. Vastaava hanke on suunnitteilla Pohjois-Australian ja Asean-maiden välille.

»Teknologia on jo olemassa, esteet ovat taloudellisia», sanoo sähköverkkoyhteyksien asiantuntija Matthew Wittenstein YK:n alaisesta Tyynenmeren alueen talous- ja sosiaalikomissiosta (UNESCAP).

Merenalaiset sähkökaapelit ovat paljon kalliimpia rakentaa kuin maanpäälliset linjat. Xlinksin Britannia–Marokko-hankkeen hintalapuksi on esitetty lähes 19 miljardia euroa.

Teknologia on kehittynyt asteittain. Uudenlaiset tasavirtamuuntajat mahdollistavat sähkön siirron jopa 11 000 kilovoltin jännitteellä, kun aikaisemmat linjat muualla maailmassa ovat käyttäneet enintään 800 kilovoltin jännitettä. Korkeajännitteinen tasavirtalinja hukkaa pitkillä matkoilla huomattavasti vähemmän sähköä kuin perinteinen vaihtovirtalinja.

Yläilmoissa taiteilevat työntekijät viimeistelivät Changji-Guquan-korkeajännitelinjan osaa Anhuin maakunnassa keväällä 2018. Kuva: Shutterstock/All Over Press

 

Sähkönsiirto pitkien matkojen yli mahdollistaa paitsi uusiutuvan energian siirron alueelta toiselle, myös kansallisten sähköverkkojen yhdistämisen rajat ylittäviksi superverkoiksi. Näin sähköjärjestelmä kestää paremmin esimerkiksi säävaihtelua. Mitä suuremmalta alueelta sähköä voidaan ostaa, sitä todennäköisemmin jossain päin aina paistaa, tuulee tai vähintäänkin atomiydin halkeaa.

»Perinteisesti sähköverkkojen yhdistämisen taustalla ovat taloudelliset syyt, halutaan varmistaa pääsy halvimpiin energiaresursseihin. Mukana on myös turvallisuusnäkökulma: energianlähteiden monipuolisuus antaa varmuutta. Jos oma generaattori prakaa, voi lainata naapurilta», Wittenstein sanoo.

Rajat ylittävät voima­linjat ovat kuitenkin samalla tavalla poliittisesti hankalia projekteja kuin kaasuputket, etenkin kun mukana on useita valtioita. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sähköverkot ja -markkinat ovat varsin pitkälti yhdistyneet, mutta esimerkiksi Aasiassa työ on vielä kesken, Wittenstein toteaa.

Australia–Asean-linkin kaltainen yksittäinen voiman­siirtohanke sitoo valtioita yhteen kuten vaikkapa rajat ylittävä kaasuputki, mutta sähkön ja fossiilisten polttoaineiden välillä on selkeitä eroja. Wittensteinin mukaan sähkönsiirto rajojen yli tuskin aiheuttaisi maiden välillä samanlaista kohtalonyhteyttä kuin vaikkapa EU:n riippuvuus harvoista maakaasun tuottajista.

Ensinnäkään sähkö ei ole helposti varastoitavissa. Tuuli puhaltaa kun puhaltaa, ja jos sähköä ei myy, se menee hukkaan. Toisaalta energiantuonnin laskeminen yhden siirtolinjan varaan on aina vaarallista. Siksi yksittäisiä suurhankkeita tärkeämpää on luoda alueellisia superverkkoja.

»Nähdäkseni pitkällä aikavälillä superverkoissa painottuvat molemminpuoliset edut, ei niinkään se kenellä on parhaat energiaresurssit», Wittenstein sanoo.

 

Lue Ulkopolitiikka-lehden 4/2021 laaja teemajuttu: Öljyn jälkeen alkaa kamppailu metalleista. Lue myös samasta numerosta, kuinka Venäjän eliitti takertuu öljyrahaan.

Itäkarjalaisia metsäsissejä rokotettiin kapinan aikaan.

 

Vuotta aiemmin solmitussa Tarton rauhassa Itä-Karjalan alue jäi osaksi Venäjää. Marraskuussa 1921 Itä-Karjalassa käynnistyi aseellinen kansannousu, johon osallistui karjalaisten metsäsissien rinnalla suomalaisia aktivisteja. Suomessa oikeistopiirit elättelivät yhä toiveita alueen liittämisestä Suomeen, mutta Suomen valtio pysytteli varovaisena, jotta sitä ei olisi syytetty rauhansopimuksen rikkomisesta.

Berliini:  »En ole [Itä-Karjalan kysymyksestä] tahtonut täällä tehdä erikoista ’numeroa’, osaksi koska siitä liiaksi puhuminen mielestäni on omiaan lisäämään bolshevikkien ponnistuksia nousun kukistamiseksi jo puhtaista prestige-syistä, ja koska nousun mahdollinen epäonnistuminen silloin voisi heittää varjon koko Karjalan politiikallemme.»
Harri Holma, 21. marraskuuta 1921

Tukholma: »Mitä Karjalan kysymykseen tulee, on täällä tuiki mahdotonta harjoittaa propagandaa niin kauan kun se ei millään tavoin suoraan koske Ruotsia. Sympatiiaa karjalaisia kohtaan on vaikea saada aikaan nyt juuri kun ruotsalaisten mielestä ahvenanmaalaiset ovat kärsineet kansallisen loukkauksen ja tulevat kärsimään kansallista »sortoa». Ja »suuri Venäjä» on ruotsalaisten silmissä nyt, kuten se aina on ollut, lumoava ja mystillinen olento, josta vielä tulee tällekin maalle siunausta, kun vaan ollaan kilttejä.»
Werner Söderhjelm, 29.  marraskuuta 1921

Rooma: »Itäkarjalan tapahtumat osoittavat vielä kerran, ettei Neuvostovenäjä katso tekemiään sopimuksia sitoviksi. Suomen täytyy tässä pulassa itse valita, tahtooko se ryhtyä sotaan auttaakseen itäkarjalaisia vai jäädä koko taistelun ulkopuolelle. Muuta alternatiivia ei ole, ja herra Lagon [Italian ulkoministeriön ylipäällikkö] mielestä on Suomen niistä valittava jälkimmäinen, niin raskaalta kuin tuntuukin jättää itäkarjalainen heimokansa toistaiseksi oman onnensa nojaan.»
Herman Gummerus, 2. joulukuuta 1921

Kööpenhamina: »Tanskassa on yleensä myötätunnolla seurattu tapahtumia Karjalassa. Eräissä piireissä on kuitenkin ollut huomattavissa eräänlaista epäluuloa Suomea kohtaan. On epäilty, että eräät suomalaiset piirit ovat kiihottaneet väestöä kapinaan, jotta Suomi voisi vallata Karjalan.»
Karl Gustaf Idman, 19. joulukuuta 1921

Sarjassa seurataan Suomen ulkomaanedustustojen raportointia sadan vuoden takaisista tapahtumista.

Euroopassa on ollut viime vuosikymmeninä vallalla ajattelu, jonka mukaan maallistumisen ja kaupungistumisen myötä uskonnon merkitys hiipuu marginaaliin. On helpompaa puhua konservatiivisista ja liberaaleista tai perinteisistä ja edistyksellisistä arvoista kuin uskonnoista näiden arvojen yhtenä keskeisenä vaikuttimena.

Atlantin toiselle puolen tai Afrikkaan katsoessa uskonnon ja politiikan erottaminen toisistaan ei tunnu ainoastaan keinotekoiselta vaan myös naiivilta lähestymistavalta.

Yhdysvaltalaisen journalistin Katherine Stewartin kantaaottava teos The Power Worshippers käsittelee Yhdysvaltain oikeistokristillisyyttä ideologisena, uskonnollisen nationalismin liikkeenä, jonka tavoitteena on ennen kaikkea poliittinen valta. Liike pyrkii rakentamaan oman katsomuksensa mukaista yhteiskuntaa ja tulevaisuutta – se ei havittele paluuta menneeseen tai nykytilan ennallaan säilyttämistä.

Vaikka uskonnollisen nationalismin liike haluaisi osoittaa joukkovoiman olevan näennäisesti ruohonjuuritason kirkkokansassa, sitä ohjataan ja johdetaan taitavasti ylhäältä alas myös sosiaalista mediaa ja dataa hyödyntäen.

Stewartin mukaan Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmässä republikaanit ovat onnistuneet monopolisoimaan kristinuskon Jumalan, vaikka moni kristityksi identifioituva amerikkalainen ei koe radikaalia oikeistokristillisyyttä omakseen.

Argumentointi uskonnollisen – käytännössä kristillisen – nationalismin käymästä poliittisesta sodasta Yhdysvaltain demokratian peruselementtejä, kuten moniarvoisuutta ja suvaitsevaisuutta, vastaan ei ole uutta. Kertomus kristitystä kansakunnasta on rakennettu historiallisena totuutena. Stewartin nostama kysymys raamattuopintojen ja poliittisen vaikuttamisen yhteyksistä voi kuitenkin hätkähdyttää. Kieltämättä sellaiset termit kuten sektariaaninen politiikka ja kristillinen teokratia eivät ole totutuinta kieltä Yhdysvalloista puhuttaessa.

Provosoivalla terminologialla Stewart pyrkii tehostamaan viestiään kasvavan, kristinuskoa ja nationalismia yhdistävän poliittisen ilmiön voimallisuudesta ja vaikutusvallasta. Stewartin mukaan uskonnon institutionaalinen vallankäyttö nakertaa demokratiaa esimerkiksi korkeimman oikeuden nimityksissä, opetuksessa ja verohelpotuksissa.

Uskontoa voi lähestyä myös niin, ettei se ole itsessään hyvä tai paha demokratialle. Yhdysvaltalaisten politiikan tutkimuksen apulaisprofessoreiden Gwyneth H. McClendonin ja Rachel Beatty Riedlin teos From Pews to Politics analysoi uskonnollisten seremonioiden vaikutusta poliittiseen osallistumiseen erityisesti Itä-Afrikan englanninkielisissä maissa.

Keskeinen kysymys on, miten uskonnolliset opetukset, niiden sisältö ja viestit eri uskonnollisissa seremonioissa vaikuttavat kansalaisten ajatteluun ja maailmankuvaan ja siten poliittiseen käyttäytymiseen. Tutkimuksen mukaan uskonnon vaikutus poliittiseen käyttäytymiseen ei ole syväiskostettua vaan vaihtelee uskonnollisen viestinnän intensiteetin ja ihmisen oman osallistumisen, nimenomaisesti eletyn ja koetun uskonnon myötä.

Tutkimus alleviivaa herätys­kirkkojen vaikutusta poliittisen osallistumisen tasoon ja tapoihin Afrikassa. Painopiste on yksilöiden voimaannuttamisessa ja nopean muutoksen hakemisessa. Karismaattiset saarnaajat ovat myös maallisen menestyksen ja muutoksen ruumiillistumia. Perinteiset kirkot ovat hierarkkisempia ja keskusjohtoisempia kuin herätyskirkot, ja ne pyrkivät enemmän rakenteellisiin, pitkän aikavälin muutoksiin.

 

Afrikkalaisessa uskonnollisuudessa ja kristillisyydessä raja-aidat ovat matalampia kuin Yhdysvalloissa tai länsimaissa yleensä. Afrikassa on luontevaa olla avoin ja vastaanottavainen eri kristillisten kirkkojen, koulukuntien tai eri uskontojen tapahtumille, seremonioille ja opetuksille.

Yhdysvalloissa karismaattinen oikeistokristillisyys puolestaan luo rasismin värittämää nahkaansa monietnistymällä: paradoksaalisesti yhteiskunnallinen epätasa-arvo ruokkii tilausta yksilön toivolle ja menestyksen janolle.

Kirjat palauttavat huomion uskontoon sosiaalisena, kulttuurisena ja erityisesti poliittisena vaikuttimena: miten äänestäjien maailmankuva muokkautuu ja heijastuu politiikkaan sekä vaikuttaa vaaliuurnien ja äänestyskoppien ulkopuolella. Uskonnon roolia ei pidä kuitenkaan yli- tai aliarvioida, vaan tunnistaa se yhtenä selittävänä tekijänä muiden joukossa – muutoinkin kuin konfliktien potentiaalisena alkulähteenä.

Teosten ulkopuolelle jää myös kiinnostava kysymys: uskontopohjaisten toimijoiden, mukaan lukien karismaattisten liikkeiden, ilmeisen merkittävä rahoitus- ja vaikutusrooli globaalissa arvomittelössä.

Kokonaisuudessaan niin kutsutun läntisen sivilisaation ja globaalin kristinuskon sisällä tapahtuvien kehityskulkujen kattavampi hahmottaminen voisi antaa tarpeellista perspektiiviä muidenkin uskontojen poliittisten vaikutusten ymmärtämiseen. Tämä auttaisi myös ymmärtämään politiikan uskonnollisten ulottuvuuksien moninaisuutta, näennäiskohteliaan sivuuttamisen tai silkan hämmästelyn sijaan.

Kirjoittaja on ulkoministeriön suunnittelu- ja tutkimusyksikön päällikkö.

Katherine Stewart: The Power Worshippers. Inside the Dangerous Rise of Religious Nationalism. Bloomsbury Publishing 2020, s. 277.
Gwyneth H. McClendon & Rachel Beatty Riedl: From Pews to Politics. Religious Sermons and Political Participation in Africa. Cambridge University Press 2019, s. 250.

Vuonna 2014 Tromssan shakkiolympialaiset päättyivät traagisesti, kun kaksi pelaajaa kuoli ja viisi katosi.

Seychellejä edustanut 67-vuotias Kurt Meier lyyhistyi shakkipöydän ääreen viimeisen finaalipelinsä aikana. Vain tunteja myöhemmin Uzbekistanin joukkueen edustaja löydettiin menehtyneenä hotellihuoneestaan. Molempien kuolinsyyksi paljastui sydänkohtaus.

Naisten kisassa lähes kokonainen joukkue katosi. Kyseiset viisi pelaajaa olivat matkustaneet kisapaikalle Burundista, yhdestä maailman köyhimmistä maista. Muutaman päivän kuluessa selvisi, että kadonneet olivat loikanneet Eurooppaan Schengen-viisumeidensa turvin.

Shakkiolympialaiset eivät ole osa virallisten olympialaisten ohjelmaa, mutta Tromssan tapahtumat heijastelevat kansainvälisen urheilumaailman todellisuutta. Ne tuovat yhteen alansa huiput, joiden odotetaan edustavan maataan hinnalla millä hyvänsä. Urheilukenttä vapauttaa mutta myös vangitsee. Kaikki tämä kiertyy osaksi globaalia poliittista peliä.

Tromssan shakkiolympialaisten voittajaksi sukeutui Kiina. 2000-luvun penkkiurheilijalle tämä tieto ei ole yllätys, koska maa on hallinnut olympialaisten mitalitilastoja ja tehnyt uusia lajivaltauksia. Vielä 1900-luvun puolivälissä maan voitokkuus oli kaukana nykyisestä.

Vuonna 1949 sisällissodan päättymisen ja kansantasavallan perustamisen jälkeen Kiina eli muusta maailmasta eristyksissä. Yhdysvallat suhtautui maahan kylmäkiskoisesti Taiwanin-kysymyksen vuoksi. Kiista Taiwanin kuulumisesta osaksi manner-Kiinaa oli vallankumouksen jäljiltä tuore, eikä Kiinan entinen johto tunnustanut uutta kommunistihallintoa. Suurin osa perinteisistä diplomaattisista kanavista, kuten YK:n päättävät pöydät, olivat Kiinalta säpissä.

1800-luvulla kiinalainen miesihanne oli kungfutselainen herrasmies, joka keskitti energiansa lukeneisuuteen ja pohdiskeluun, ei fyysiseen rasitukseen. Vuosisadan vaihteessa trendi muuttui, kun sotaisan maailman keskellä nuoret alkoivat seurata länsimaisen ruumiinkulttuurin ihanteita. Urheilullisuus edisti vahvuutta, joka puolestaan merkitsi voitokkuutta. Fyysistä voimaa ihannoivien nuorten joukkoon lukeutui myös opettajaopiskelija Mao Zedong.

Kiinan nykyinen globaali asema linkittyy urheiluun. Ajurina oli »pieni pallo, joka liikutti koko maailmaa» – pöytätennis. Pingisdiplomatia sai karrikoidusti alkunsa, kun amerikkalaisurheilija Glenn Cowan astui väärään bussiin matkustaessaan harjoitushallilta kisapaikalle Japanin Nagoyassa huhtikuussa 1971. Tapahtumien kulku johti epätodennäköiseen ystävyyteen Cowanin ja Kiinan pöytätennistähti Zhuang Zedongin välillä ja lopulta myös siihen, että Kiinan valtio kutsui amerikkalaisen pöytätennisjoukkueen vieraakseen.

1970-luvulla Kiina oli maailman suljetuimpia maita. Pöytätennis raivasikin tietä urheilulle kansainvälisen järjestyksen määrittelijänä. Kiina onnistui valjastamaan avukseen jotain, mitä lännessä ei aiemmin ollut osattu ottaa huomioon: urheiludiplomatian.

Urheilun ja politiikan suhde ulottuu vielä kultaista 70-lukua pidemmälle – ja samoin näiden kahden välisen yhteyden kieltäminen.

»Kylmän sodan aikana KOK:n puheenjohtaja Avery Brundage käytti mantraa ’pidetään politiikka poissa urheilusta’ varmistaakseen, että olympialaiset toteutuvat. Maailma oli niin jakautunut», kertoo tutkijatohtori Susan ­Brownell Missouri–St. Louisin yliopistosta

Kyseessä ei koskaan ole ollut olympialaisten virallinen käytäntö, Brownell muistuttaa. Nurinkurista oli myös se, että Kansainvälinen olympiakomitea (KOK) itse käytti politiikkaa lyömäaseena Kiinaa kohtaan. Yksi kylmän sodan ajan poliittisimpia valintoja urheilussa oli Kiinan sulkeminen ulos olympiakisoista Taiwanin-kysymyksen vuoksi.

»Kun Kiina yritti nostaa tätä esiin, heitä syytettiin urheilun politisoinnista ja uhattiin erottamisella. Kiina on ollut katkera asiasta siitä asti, ja nykypäivänä maa käyttää KOK:n omaa asetta sitä vastaan».

Kiinan asema urheiluvaltana on kirvoittanut kiivaita kannanottoja myös nykypäivänä. Lähestyvät vuoden 2022 Pekingin talviolympialaiset ovat jo nyt aiheuttaneet boikotteja ja mielenilmauksia ympäri maailmaa. Syynä on Kiinan ihmisoikeustilanne, erityisesti uiguurien kohtelu.

Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson kertoo, että suuret kansalaisjärjestöt eivät kuitenkaan kannata kisojen boikotointia. Esimerkiksi valtion ihmisoikeuksiin, toiminnan läpinäkyvyyteen ja työoloihin liittyvät asiat tulisi Johanssonin mukaan ratkaista huomattavasti ennen hetkeä, jolloin kisat tietyn maan olympiakomitealle myönnetään.

KOK:n näkökulmasta olympialaisten yhteiskuntavastuuta ei voi ulottaa valtion politiikkaan.

Kisojen järjestelyssä kunnioitetaan ihmisoikeuksia, mutta rajoitukset, sopimukset ja kannustimet yltävät vain kisaorganisaatioihin ja kansallisiin olympiakomiteoihin, kertoo komitean suomalaisjäsen, kansanedustaja Sari Essayah (kd). Kisojen myöntäminen ei Essayahin mukaan ole poliittinen kannanotto tai merkitse sitä, että maan toimet tai politiikka hyväksyttäisiin.

Järjestökentällä tämä perustelu kaikuu kuitenkin kuuroille korville tai on jopa vauhdittanut vastaiskua. Kun vuoden 2008 Pekin­­g­­in olympialaisissa noin 50 kansalaisjärjestöä protestoi kisoja, vuoden 2022 kisoissa vastaava luku on tähän mennessä jo 180.

Brownellin mukaan luku kattaa vain ihmisoikeuksista kiinnostuneet järjestöt. Lisäksi vastustusta herättävät esimerkiksi kisajärjestelyiden työolot.

»Olympialaisista on tullut kansalaisjärjestöille magneetti, jolla ne yrittävät saada näkyvyyttä toiminnalleen. Samaan aikaan olympia­organisaatiot ovat yhä juurtuneempia asemaansa, jossa ne toistelevat, etteivät voi korjata kaikkia maailman ongelmia», Brownell sanoo.

Valtioiden johtajat tai kansalliset olympia­komiteat eivät ole vaatineet Kiinan olympialaisten boikotointia. Päättäjien keskuudessa näyttäisi vallitsevan sama konsensus kuin edellisissä Pekingin kisoissa vuonna 2008: boikotit vahingoittavat vain urheilijoita.

Ulkoministeriön alivaltiosihteeri Kai Sauer ei juuri ole nähnyt Kiinan olympiakisoja kyseenalaistavia puheenvuoroja suomalaisen politiikan kentällä. Joitain vaatimuksia diplomaattisesta boikotoinnista on esitetty – tällöin itse kisoja ei boikotoida, mutta poliittinen valtio­johto ei osallistu kisaseremonioihin. Joulukuun alussa Yhdysvallat vahvisti diplomaattisen boikotin Pekingin talviolympialaisiin. Perässä seurasi muitakin maita.

Olympialaisten osalta syynä vähäiseen reagointiin voi olla se, että Kiinan tapahtumat ovat suomalaisesta päivänpolitiikasta verrattain kaukana. Suurempia tunteita herättivät jääkiekon MM-kisat, joiden järjestäminen Valko-Venäjällä peruttiin alkuvuodesta maan poliittisen tilanteen takia.

Sauerin mukaan Kansainvälisen jääkiekkoliiton päätös herätti keskustelua myös ulkoministeriössä.

»Liitot tekivät päätöksen lopulta tietysti itse, mutta myös kisoihin osallistuvien maiden ulkoministerit kommunikoivat keskenään tilanteesta. Tässä tapauksessa painetta tuli varmasti niin hallituksilta, sponsoreilta kuin kansalaisilta.»

Sauerin mukaan Valko-Venäjän kisojen tilanteeseen haluttiin vaikuttaa, koska maan poliittinen tilanne on vakava kysymys koko Euroopalle. Pitkän diplomaattiuran tehnyt Sauer on myös itse todistanut urallaan useaan otteeseen urheilun merkityksen »diplomaattisena voiteluaineena».

»Urheilun ja politiikan erottaminen on aika keinotekoista, ellei jopa tekopyhää.»

KOK:n Essayah on sen puolella, että valtioiden ihmisoikeuskysymyksiä nostetaan keskusteluun urheilun nojalla. Vaikuttaminen sanktioin ja boikotein pitäisi ulottaa myös maailmantalouteen.

»Miksi samaan aikaan käydään iloisesti kauppaa ilman, että pohditaan ihmisoikeuskysymyksiä millään tapaa, kun solmitaan suuria kauppasopimuksia? Tässä ei pitäisi olla kaksois­standardeja», Essayah toteaa.

Hänen mukaansa urheilulla on rooli ihmisoikeuksien puolustajana, mutta päävastuu on lopulta poliitikoilla.

Kiinan kaltaisen valtion painostaminen ei tunnu yltävän piikiksi suurvallan lihaan. Raha saattaa motivoida paatuneimpiakin valtioita.

Paluu Eurooppaan koittaa pian.

Pekingin talviolympialaisten jälkeen seuraavina isäntäkaupunkeina ovat vuonna 2024 Pariisi ja kaksi vuotta myöhemmin yhteisellä sopimuksella italialaiskaupungit Milano ja Cortina. Sitten vuorossa ovat Los Angeles ja Brisbane.

»Jos katsoo valittuja järjestäjiä, kyseessä ovat vahvasti läntisen arvoyhteisön pohjalta ponnistavat kaupungit», Essayah sanoo.

Aihetta muutokseen oli. Kun päätös Pekingin talviolympialaisista tehtiin vuonna 2015, olympialiike ajautui kriisiin, kertoo ­Brownell.

»Kun Oslo vetäytyi järjestäjäkisasta, länsimainen media ja kriitikot kuvasivat sitä tilanteeksi ’kahden diktatuurin välillä’.»

Järjestäjäehdokkaita olivat Peking ja Kazakstanin Almaty. Brownellin mukaan KOK:n sisäpiiri suostutteli Kiinan ottamaan kisat. Kiinalle suurin motivaattori oli kisojen tuoma pehmeä valta ja se, että muut Aasian maat eivät saisi napattua kisoja.

Valinta oli kuitenkin skandaali jopa olympialiikkeen sisällä. Kansalliset olympiakomiteat Saksassa, Itävallassa, Sveitsissä ja Ruotsissa allekirjoittivat yhteisen vetoomuksen hakemusprosessin uudistamisesta.

Muutostoiveet toteutuivat. Uusi, tarjousperustainen hakemusprosessi astui voimaan pian Pekingin kisojen myöntämisen jälkeen.

Myös Pekingin kisasopimukseen on kirjattu lyhyt lauseke ihmisoikeuksista, joka tuomitsee kaiken vähemmistöihin kohdistuvan syrjinnän. Pykälän muotoilu on kuitenkin ympäripyöreä. Brownellin mukaan sopimusten erilaisissa velvoitteissa on kuitenkin kyse puhtaasti ajoituksesta, eikä siitä, että Kiinalle olisi räätälöity maalle paremmin sopivat säännöt. Toisaalta sattuma koitui myös KOK:n työntekijöiden onneksi.

»Jos Kiinalle pitäisi asettaa jonkinlaiset ihmisoikeusstandardit, niiden valvominen olisi mahdotonta. Maassa ei ole läpinäkyvyyttä.»

Urheilijoiden roolin politisoituminen kansainvälisissä urheilukisoissa on puhuttanut viime vuosina.

Perinteisesti urheilijoiden kannanotot urheilutapahtumissa ovat olleet pannassa. Toimintatavan pohjana on olympialaisten peruskirjan sääntö 50, jonka mukaan »minkäänlaista mielenilmausta tai poliittista, uskonnollista tai rodullista propagandaa ei sallita missään olympiayhteyksissä, suorituspaikoilla tai muilla alueilla». Sääntö 50 määriteltiin kisaohjeisiin vuonna 1975, mutta mielenilmausten välttäminen on ollut osa kisaetikettiä aina.

Joskaan se ei ole toiminut.

Ensimmäisenä olympialaisten poliittisena protestina pidetään Peter O’Connorin mielenilmausta vuodelta 1906. Irlantilainen yleisurheilija joutui poliittisten voimasuhteiden takia edustamaan olympialaisissa Britanniaa. Vastalauseena O’Connor kipusi stadionin yli kuusimetriseen lipputankoon, josta hän heilutti vihreää lippua, johon oli kirjattu iiriksi teksti Irlanti, ikuisesti.

KOK on perustellut mielenilmauskieltoa urheilijoiden suojelemisella. Brownell huomauttaa, että Tokion olympialaisissa viime kesänä kannanottoja katsottiin jo hieman läpi sormien.

Myös urheiluliigoissa kansanliikkeet kuten Black lives matter ovat näkyneet voimakkaasti 2020-luvulla. Jo vuonna 2016 Yhdysvaltain kansallisessa jalkapalloliigassa kuhisi, kun pelinrakentaja Colin Kaepernickin johdolla pelaaja toisensa jälkeen polvistui kansallislaulun aikana vastalauseena maan huonolle kohtelulle mustia ja muita vähemmistöjä kohtaan.

Ulostulo herätti kritiikkiä, mutta raivasi samalla näkyvästi tietä syrjinnän vastustamiselle. Tokiossa Britannian naisten jalkapallojoukkue polvistui kentällä ennen ottelun alkua ilmaistakseen tukensa antirasismille.

»Kesän 2020 jälkeen yleinen mielipide muuttui enemmän siihen suuntaan, että kantaaottavuus on urheiluorganisaatiolle vaatimus. Ne alkoivat olla historian väärällä puolella», Brownell sanoo, viitaten laajamittaisten BLM-mielenosoitusten ajanjaksoon.

Selkeimmin valtioiden urheilupolitiikka näkyy ammattiurheilijoiden elämässä. Elokuussa 2021 laajaa mediahuomiota keräsi valkovenäläisu Krystsina Tsimanouskajan tapaus.

Pikajuoksija yritettiin pakottaa takaisin kotimaahansa kesken olympiakisojen hänen arvosteltuaan Valko-Venäjän urheilujohtoa. Tsimanouskaja sai kuitenkin Puolalta humanitaarisen viisumin, jonka turvin hän pääsi pakenemaan turvallisuuttaan uhanneesta tilanteesta.

Autoritaarisissa maissa urheilusta voi muodostua sitä ammattimaisesti harjoittaville vankila, jossa muulle elämälle ei ole tilaa. Osalle kansainväliset kisat voivat kuitenkin olla avain paremman tulevaisuuden tavoitteluun. Hyvä esimerkki tästä ovat Tromssan shakkiolympialaisissa Schengen-viisumillaan Eurooppaan loikanneet burundilaiset.

Suuret urheilutapahtumat vaikuttavat myös tavallisiin kansalaisiin. Brownellin mukaan menneiden vuosien olympialaiset ovat vaikuttaneet monien kehittyvien maiden tilanteeseen myös positiivisesti.

»Ei kysymystäkään, etteivätkö esimerkiksi Ateena ja Peking olisi saaneet kisojen myötä parempaa infrastruktuuria, kuten uudet lento­kentät ja laajennetun julkisen liikenteen verkoston. Maissa ei olisi näitä parannuksia ilman urheilukisoja.»

Myös Essayahin mukaan olympialaiset voivat olla parhaimmillaan alueelle piristysruiske, joka tuo uusia taloudellisia mahdollisuuksia ja paikallisia hyödyttäviä muutoksia.

Amnestyn Johansson on eri mieltä. Hienot stadionit rakentuvat monessa maassa heikoimmassa asemassa olevien elintilalle. Esimerkiksi Brasiliassa Rio de Janeirossa arviolta 20 000 ihmistä häädettiin kodeistaan olympiainfran tieltä vuoden 2016 olympialaisten valmistelussa. Qatarin jalkapallon maailmanmestaruuskisojen stadioneiden rakennustyömailla on kuollut jo yli 6 500 siirtotyöläistä.

Johansson ei ole vakuuttunut siitä, että yksin kisojen tuoma mediahuomio parantaisi autoritaaristen maiden ihmisoikeustilannetta. Vuonna 2008 Pekingin kisoissa Amnestylla oli iso ihmisoikeuskampanja, joka vesittyi.

»Kisoja ennen kaikki, jotka olisivat vähänkään halunneet keskustella vierailijoiden kanssa ja tuoda julki maan asioita, olivat joutuneet vangituksi, karkotetuksi tai yksinkertaisesti kadonneet.»

Kiinan kaltaisen valtion painostaminen ei tunnu yltävän piikiksi suurvallan lihaan. Raha saattaa motivoida paatuneimpiakin valtioita.

Essayahin mukaan »raharuuvi» on yksi keskeinen motivaattori kansainvälisen olympialiikkeen sisäisen tasa-arvokehityksen vauhdittamisessa.

KOK jakaa päivittäin yli kolme miljoonaa euroa kansainvälisille lajiliitoille ja kansallisille olympiakomiteoille. Rahoituksen saaminen edellyttää sitoutumista tiettyihin ehtoihin ja toimintamalleihin, joilla voidaan kannustaa esimerkiksi syrjivien rakenteiden purkamiseen.

Ideaalitilanteessa urheilu voisi olla osa globaalia rauhanliikettä, toteaa Susan Brownell. Hän on eri mieltä George Orwellin kuuluisan sanonnan kanssa, jonka mukaan »urheilu on sotaa ilman ampumista».

»Minun mielestäni urheilu on vastavoima sodalle. Se tuo ihmiset yhteen rauhanonmaisissa suhteissa.»

»Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin – yhdessä!» julistaa myös olympialaisten kesällä päivitetty motto.

Yhtenäisyyden painottaminen paperilla ja korulauseissa muuttuu kuitenkin todeksi vasta, kun yhteisesti jaetut ihmisoikeudet toteutuvat kentällä ja katsomossa.

Jutun alkuperäistä lehtiversiota on päivitetty ilmestymispäivänä 9.12.2021: Yhdysvallat vahvisti diplomaattisen boikotin joulukuussa. Marraskuussa lehden mennessä painoon se vielä harkitsi sitä.

Saksa on Euroopassa poikkeus ja sulkee ydinvoimalansa vuoden 2022 loppuun mennessä. Kuva: Pixabay

 

Kiistelty ydinvoima niittää suosiota nyt myös ympäristöliikkeissä. Vihreiden eduskuntaryhmä on mukana hallituksessa lobbaamassa ydinvoimaa EU:n kestäväksi energiamuodoksi. Vielä vuonna 2014 puolue lähti hallituksesta sen tehtyä periaatepäätöksen uudesta ydinvoimalasta.

Voiko ydinvoima astua energiasiirtymässä päärooliin, tutkijatohtori Janne M. Korhonen Lappeenrannan-Lahden teknillisestä korkeakoulusta?

»Teoriassa ilmastokriisi saataisiin kyllä pysähtymään korvaamalla kaikki fossiiliset energianlähteet ydinvoimalla. Mitään ylitsekäymätöntä teknistä estettä tälle ei todennäköisesti ole. Edes ydinpolttoaineen riittävyys ei todennäköisesti ole ongelma ainakaan seuraavan tuhanteen vuoteen», Korhonen vastaa sähköpostitse.

»Käytännössä näin ei kuitenkaan tulla tekemään, koska yksinomaan ydinvoiman rakentaminen ei ole järkevää. Uusiutuvien energianlähteiden hinta laskee jatkuvasti. Jo nyt ne ovat useissa maissa, myös Suomessa, halvin tapa rakentaa uutta sähköntuotantoa.»

Korhosen mukaan simulaatiomallinnuksissa on todettu, että vähähiilinen energiajärjestelmä, joka perustuu etupäässä uusiutuviin mutta jota tukee kohtuullinen määrä ydinvoimaa, on todennäköisesti selvästi edullisempi ja monilta ympäristövaikutuksiltaan pienempi kuin yksin jompaankumpaan perustuva energiajärjestelmä.

Etiopian keskushallinnon ja Tigrayn kansan vapautusrintama TPLF:n välinen konflikti on käynyt kiivaana paitsi taistelukentällä, myös sosiaalisessa mediassa. Konfliktin osapuolet kannattajineen syyttävät toisiaan vihapuheen ja disinformaation levittämisestä. Sosiaalisen median postaukset ovat toimineet kimmokkeena ainakin yksittäisille väkivaltaisuuksille, ja sosiaalisen median yrityksiä on arvosteltu epäonnistumisista vihapuheen kitkemisessä.

Vaikka kaikki hyödyntävät aktiivisesti digitaalisia viestialustoja, on keskushallinnolla informaatiosodassa suuremmat resurssit. Se on aktiivisesti levittänyt itselleen suotuisaa ja vastapuolta lokaavaa tietoa ja disinformaatiota, sensuroinut epämieluisia lähteitä sekä ajoittain estänyt pääsyn viestialustoille.

Youtube on pullollaan Tigrayn konfliktin eri osapuolia edustavia lähteitä. Kuvankaappaus Tigrai.tv-kanavan videosta.

Etiopian kriisi antaa näyttöä siitä, kuinka digitaalisen viestinnän rooli kehittyy konflikteissa.

Sosiaalisesta mediasta ja muista alustoista on tullut yhteiskuntiemme antisankareita. Levittämällä niissä disinformaatiota sekä ulkovallat että maiden sisäiset toimijat voivat edullisesti pyrkiä vaikuttamaan yhteiskuntaan. Yhteydenpidon lisäksi alustoilla taistellaan yhä laajemmin paitsi siitä, mistä konfliktissa on kyse, myös siitä, mitä todellisessa maailmassa uskotaan tapahtuneen.

 

Konflikteissa digityökalut auttavat eri toimijoita tiedottamaan konfliktin kulkuun liittyvistä tapahtumista, mobilisoimaan kannatusta omilleen sekä rakentamaan omien poliittisten intressien mukaisia merkityksiä käynnissä olevista kriisitilanteista.

Internetin kattavuuden laajentuminen on avannut autoritaarisille toimijoille uusia mahdollisuuksia seurata ja sortaa opposition toimintaa. Internet-aktivismin sensuroinnin edelläkävijänä kulkee Kiina.

Toisaalta älypuhelimet, verkkoyhteydet ja sosiaalinen media ovat tuoneet uusia viestintämahdollisuuksia erityisesti konfliktien altavastaajille, ei-valtiollisille ryhmille. Esimerkiksi Kamerunin englanninkielistä vähemmistöä koskevassa konfliktissa paikalliset osapuolet ja aktivistit ovat käyttäneet Twitteriä ja muita kanavia kääntääkseen kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen huomion kriisiin.

Aseelliset ryhmät puolestaan rekrytoivat usein suljetuissa viestipalveluissa välttääkseen viranomaisten vastatoimet. Reaaliaikainen informaatiokampanja konfliktin etenemisestä voi onnistuessaan edesauttaa myös aseellista kamppailua. Tämä nähtiin vuonna 2014 Isis-terroristijärjestön Mosulin valtauksessa, jonka kulkuun vaikutti osaltaan ryhmän pelotevoimaa vahvistanut informaatiokampanja.

Protestiliikkeet hyötyvät viestipalveluista: ne voivat tiedottaa toimintatavoistaan, rakentaa laajempaa tukea ja tuoda kokemansa sorron entistä näkyvämmäksi. Nämä kaikki keinot ovat olleet käytössä syksyllä Sudanissa, jossa laaja verkosto demokraattista hallintoa vaativia toimijoita on järjestänyt mielenosoituksia ja pitänyt kansainvälistä huomiota yllä vastustaessaan sotilasvallankaappausta.

On silti yliampuvaa sanoa, että viestinnän kehitys selittäisi viimeisten kymmenen vuoden aikana merkittävästi lisääntyneitä protestiliikkeitä. Viestintäkanavat voivat olla avuksi liikkeille, mutta ne eivät yksin sytytä konflikteja tai määritä niiden onnistumista.

Välineet eivät liioin luo uusia juurisyitä konflikteille tai vähennä esimerkiksi aiempien väkivaltaisuuksien ja yhteiskuntien sisäisen eriarvoisuuden merkitystä konfliktien synnyssä. Sosiaalinen media voi kuitenkin vahvistaa varsinkin erilaisten vääryyksien kokemusta, mikä voi nopeuttaa ja syventää jakolinjoja.

 

Kilpailevat tarinat vastakkainasettelun taustoista ja merkityksistä ovat aina kuuluneet konflikteihin, ja disinformaatiota on levitetty jo kauan ennen digiaikaa. Digitalisoituminen vaikuttaakin propaganda­taisteluun kolmella tavalla: voimistamalla nopeutta, laajuutta ja disinformaation laatua.

Jännitteisessä tilanteessa väkivaltaan tahallisesti tai tahattomasti lietsovat viestit voivat synnyttää nopeita reaktioketjuja. Se haastaa niin konfliktien osapuolet kuin rauhanvälittäjät reagoimaan entistä nopeammin.

Propagandan tuottamiseen voi osallistua yhä kirjavampi joukko toimijoita. Tämä kasvattaa erilaisten »spoilereiden» mahdollisuuksia pyrkiä vesittämään rauhanprosesseja. Tulitauon neuvotteleminen – ja siinä pysyminen – voi olla yhä vaikeampaa, kun kuka tahansa neuvottelupöydässä tai sen ulkopuolella voi jatkaa väkivaltaan yllyttämistä tai levittää disinformaatiota sosiaalisessa mediassa.

Kuvien ja videoiden manipulointiteknologioiden kehittyessä ja yleistyessä käy yhä vaikeammaksi erottaa deepfake-sisältöjä aidoista materiaaleista. Tekaistu video poliittisesta johtajasta lietsomassa väkivaltaa voi levitä laajalle ja pahentaa tilannetta, vaikka se paljastettaisiin nopeasti valheelliseksi. Konfliktin osapuolet voivat myös pitää kiinni ääripositioistaan ja olla tunnustamatta toistensa kokemuksia leimaamalla nämä disinformaatioksi. Merkkejä tästä voi nähdä esimerkiksi Etiopiassa.

Erilaisten todellisuuksien rakentaminen digitaalisesti vaikeuttaa lopulta myös riippumattomien ja uskottavien konfliktianalyysien tuottamista ja siten vaarantaa ratkaisumahdollisuuksien löytämisen.

Antisankarin viitan alta löytyy kuitenkin keinoja myös väkivallan ennaltaehkäisyyn. Keräämällä ja analysoimalla digitaalisia tietomassoja tutkimusryhmät ja esimerkiksi EU voivat kehittää konfliktien ja muiden kriisien ennakointi- ja varhaisvaroitusjärjestelmiä.

Digitaaliset alustat ovat lopulta välineitä kommunikoinnille ja sellaisina äärimmäisen hyödyllisiä myös yhteiskuntasopimuksia ja -rauhaa vankistavalle toiminnalle. Teknologian valjastaminen rauhantyöhön vaatii kuitenkin eri sektorien välistä yhteistyötä ja mittavia investointeja tapoihin käyttää näitä välineitä väkivaltaisen eskalaation ennaltaehkäisyyn ja konfliktien rauhanomaiseen selvittämiseen.

Kirjoittaja on konflikteihin erikoistunut tutkijatohtori Ulkopoliittisessa instituutissa.

 

Lue lisää myös sotilaallisten interventioiden tulevaisuudesta: Ranska toistaa vanhoja virheitä Sahelissa – Kynnys uusiin interventioihin on korkealla.

Taksikyyti Manasin lentokentältä majoitukseen antaa esimakua yhteiskunnan ongelmista Kirgisiassa.

Poliisi pysäyttää auton tien varteen, sakko rapsahtaa väärinpysäköinnistä. Mielivaltaisen sakon voi maksaa käteisellä heti tai lähteä selvittämään asiaa päämajaan. Kuski levittelee käsiään ja maksaa. Matka kentältä Biškekin keskustaan riittää nipin napin kattamaan sakkolapun kustannukset.

Kirgisiaa on pidetty autokraattisten Keski-Aasian maiden valopilkkuna. Freedom Housen demokratiaindeksillä mitattuna Kirgisian tulos on kuitenkin vaivaiset 14 prosentti­yksikköä. Toisaalta Keski-Aasian talousmahdin Kazakstanin tulos oli viisi prosenttiyksikköä.

Kirgisian tulosta heikensi oleellisesti vuoden 2020 lopun epäonnistuneet vaalit ja vallankumous, jonka jälkimainingeissa valtaan nostettiin nationalistina pidetty Sadyr Žaparov. Vaikka Žaparov vaikuttaa nauttivan laajaa kansansuosiota, alhainen äänestysinto sai asian­tuntijat varpailleen.

Eurooppa-neuvoston hyväksymä EU:n Keski-­Aasian strategia vuosille 2020–2024 tuotti paikallisen sopimuksen Kirgisian kanssa. Siinä tavoitellaan yhteiskunnan vahvistamista kohtaamaan paikalliset haasteet, työpaikkojen luontia pieniin ja keskisuuriin yrityksiin sekä yhteisiin arvoihin perustuvan yhteiskunnan kehittämistä. Sopimukseen kuuluu myös ihmisoikeuksien kohentaminen.

Vuosina 2014–2020 EU:n tuki kehitys­yhteistyölle koko Keski-Aasiassa oli yhteensä 1,1 miljardia euroa.

Toisaalta vuonna 2019 belgialainen ajatushautomo CEPS arvioi, verrattain maltillisesti, että Kiinan silkkitiehanke on tuonut Keski-­Aasiaan noin 23 miljardia euroa investointeina vuoden 2013 jälkeen. Vaikka Euroopan komissio on ehdottanut Keski-Aasiaan kohdennettavan tuen korottamista 30 prosentilla, se ei silti ole kovinkaan kilpailukykyinen Kiinan jakamien rahojen kanssa.

EU pelaa siis Keski-Aasiassa nappikauppaa. Mitä tällä rahalla voidaan saada aikaan?

 

Biškekissä sijaitsevan Etyjin yliopiston tutkijatohtori Aijan Šaršenova julkaisi 2018 kirjan demokratian rakennuksesta Keski-Aasiassa. Viime keväänä hän oli mukana kirjoittamassa Britannian parlamentille raporttia Kirgisian ihmisoikeustilanteesta vuoden 2020 presidentinvaalien jälkeen. Kirjassaan Šaršenova luokittelee Kirgisian »demokratian saarekkeeksi» Keski-Aasiassa.

Haastattelussa hän luonnehtii demokratian kehittämisen etenevän alhaalta ylöspäin.

»Ulkoapäin tulevat demokratian mallit eivät välttämättä toimi. Demokratia tarvitsee paikallista omistajuutta, joka voitaisiin saavuttaa paikallisilla demokraattisilla aloitteilla», Šaršenova linjaa.

Hän näkee kansalaisjärjestöillä kaksi roolia: luoda aloitteita, joiden hyöty kohdistuu sitä eniten kaipaaville sekä luoda paikallista omistajuutta demokratialle.

Šaršenovan mielestä EU:n tuessa on joitakin epäkohtia.

Ensinnäkin EU-tukien hakuprosessi suosii länsimaisia kansalaisjärjestöjä. Hakemuksissa on käytettävä englannin kieltä, mikä paikallisten järjestöjen kohdalla edellyttää usein tulkin palkkaamista. Siihen järjestöillä ei ole varaa. Tukirahat päätyvät siis äänekkäimmille länsimaisille kansalaisjärjestöille, jotka eivät tunne paikallista kenttää.

Toiseksi, sijaintinsa vuoksi monet Keski-Aasian valtiot jäävät EU:n välittömän naapuruston varjoon. Keski-Aasian valtioilla ei ole mahdollisuutta liittyä unioniin, mikä vähentää taloudellisen tuen käyttökelpoisuutta vipuvartena paikallispolitiikan ohjauksessa. EU:n kokonaisvaltaisen sitoutumisen puute omaan strategiaansa aiheuttaa poliittisia risti­riitoja ja pahentaa Kirgisian sisäisiä jännitteitä.

Puhuessaan taloudellisesta tuesta Šaršenova nostaa esiin EU:n ja Keski-Aasian keskinäisen keskustelukulttuurin. »Keski-Aasiassa hallinto on perinteisesti osannut puhua Euroopan kieltä ja saanut taloudellista tukea. Tuen jakaminen on sitten tehty parhaaksi katsotulla tavalla.»

Lännessä tällainen varojen uudelleenkohdentaminen tulkitaan herkästi korruptioksi. Lopputuloksena tuki hajautuu summittaisesti ja usein lopulta länsimaalaisille kansalais­järjestöille. Šaršenova arvioi, että noin 15 prosenttia EU-tuesta virtaa takaisin länteen palkkojen muodossa.

Tukia kohdentaessa EU:lla vaikuttaa olevan hankaluuksia saada täsmällistä tietoa kentältä. Useat Šaršenovan haastattelemat Euroopan parlamentin edustajat pitävät tätä yleisenä ongelmana Keski-Aasian maissa.

Kansalle, etenkin maaseudulla, kyse on selviytymisestä.

Hän kuitenkin myöntää, että 2020 loppuvuoden vallankumous tuli hänellekin yllätyksenä.

Šaršenova suosittelee unionia rekrytoimaan asiantuntijoita, jotka kykenevät ajattelemaan paikallisesti, mikä auttaisi täsmentämään myös kehitysstrategioita paikallisesti. Taustalla on Keski-Aasiassa vallallaan oleva käsitys liberalismista ja demokratiasta, joita pidetään hämmentävänä länsimaisena vaikuttamisena. Koska EU:n kehitysstrategia on huomioinut paikallisten tarpeita valikoivasti, se on luonut poliittisen opposition, joka syyttää unionia kaksinaismoralismista.

Jotta demokratia olisi houkutteleva, siitä pitäisi tehdä aiempaa näkyvämpää tavallisille ihmisille. Šaršenova korostaa peruspalveluiden saatavuuden takaamista väestölle.

Ihmisten tarpeita ymmärtääkseen on jalkauduttava kokoushuoneiden ulkopuolelle. Oleskeluni aikana kiersin kahden viikon ajan maaseudulla haastattelemassa Kirgisian eri etnisten ryhmien edustajia.

 

Tuuli puhaltaa kylmänä arolla kolmessatuhannessa metrissä Song-Kulin järven rannalla. Sezim, 16, kannustaa ratsuaan laukkaan. Vedän pašminan kasvojen eteen ja seuraan perässä orini kanssa. Mäen päällä hidastamme käyntiin. Keskustelemme Sezimin kanssa, miksi länsimainen demokratia houkuttelee. »Minä haluan Saksaan, koska haluan malliksi», Sezim kertoo. Kiristän suitsia.

Miten malliksi haluaminen liittyy demokratiaan? Sezim selittää, että demokratioissa on mahdollista tehdä mitä haluaa. Nyt hän kokee mahdollisuutensa rajoitetuiksi yhteisössä, jossa talvet menevät koulussa ja kesät apuna perheyrityksessä.

Haastattelemani nuoret ovat vanhempia optimistisempia demokratian suhteen. He saattavat kuitenkin sekoittaa demokratian ja markkinatalouden. Demokratia ei merkitse heille osallistumista päätöksentekoon.

Sezim lypsää elukat, laittaa ruokaa ja pesee pyykkiä. Selkä on kipeä, mikä »johtuu kuukautisista», tyttö kertoo tulkilleni kiusaantuneena. Selkäkivut kai kuuluvat asiaan. Kuka tietää. Perheen naiset eivät ole eläessään gynekologia nähneet. Äiti synnytti kaikki lapsensa kotijurtassa.

Illalla juhlitaan neljän lapsen äidin, Ballarin, syntymäpäivää. Perheen isä Aklan on ostoksilla puolentoista tunnin päässä Kochkorissa. Ballar huomaa sokerin unohtuneen kauppalistasta. Emäntä pyyhkii kätensä essuun ja nousee hevosen selkään. Viiden kilometrin päässä mäenharjalla on kenttää soittaa Aklanille.

Isän palatessa on mukana myös tillikimppu vaimolle kukkien sijaan. Rahaa ei ole ja vaimo arvostaa kahta tarvetta palvelevaa elettä. Kuvien ottamisen jälkeen tilli silputaan perunoiden sekaan.

Aterian päälle Sezim tulkkaa isänsä ja naapurista saapuneen ranskalaisturistin välillä. Ranskalainen on sairastunut ja haluaa takaisin Kochkoriin vielä tänä iltana. Se tietää hyvää lisätienestiä perheelle. Vanhan Audin etuvalot kiipeävät ylös vuorenrinnettä ja katoavat hämärtyvään iltaan. Perheen ainoa poika, Nurell, 9, kysyy, voisinko ratsastaa hänen kanssaan hakemaan eläimet niityltä.

Mietin, miten Aklanin klaani pärjäisi, jos Sezim ja Nurell lähtisivät opiskelemaan kauas kotoa. Eurooppa saattaa onnistua tukemaan koulutusta, mutta työpaikkoja ei ehdi muodostua. Peruspalvelujen, kuten terveydenhoidon ja puhelinverkon, puute tekee työstä haasteellista ja huonosti tuottavaa. Nuoret jäävät ansaan perheisiinsä.

 

Etyjin yliopiston saksalaisen johtajan Alexander Woltersin kasvot ovat synkät. Kokemusta Kirgisiasta on kahdenkymmen vuoden ajalta. Nyt mitta alkaa olla täynnä.

»EU:n kiinnostus Keski-Aasiaan on vähentynyt», Wolters sanoo. Hän vertaa EU:ta kliseisesti suureen laivaan, jonka kääntäminen on hidasta.

Vaikka strategia on poikinut esimerkiksi maakohtaisia sopimuksia kohtaamaan pienten ja keskisuurten yritysten haasteita, sen toteuttaminen näyttää vaativan paljon aikaa. Puheet eivät muuta todellisuutta. EU-kaupankäynnin tuomaa rahtivirtaa kyllä odotetaan, mutta kirgisialaiselle kielitaidottomalle yrittäjälle on liian vaikeaa päästä siihen käsiksi.

Wolters puhuu hänkin varojen kohdentamisesta. EU on kytkenyt tukensa länsimaisten ihmisoikeuksien malliin ja sitä on vaikeaa ajaa läpi, hän selittää.

Kun EU vaatii tukipakettia vastaan ihmisoikeuksien kunnioittamista, se tulee panneeksi myös paikallishallinnon hankalaan asemaan. EU ajaa seksuaalivähemmistöjen ja sukupuolten oikeuksia samalla, kun valtaosa väestöstä odottaa peruspalveluita. Kansalle, etenkin maaseudulla, kyse on selviytymisestä.

Hallinto joutuu pelaamaan kaksilla korteilla taatakseen tuen saamisen samalla, kun se pyrkii auttamaan maaseudun ihmisiä selviytymään. Käytäntö ei luo läpinäkyvyyttä politiikkaan ja vesittää uskoa demokratiaan.

Samaa kieltä puhuu ajatushautomon Foreign Policy Centerin tuore raportti Britannian parlamentille: keskittyminen ihmisoikeuksiin on heikentänyt kuvaa länsimaista sekä vähentänyt länsimaisten ihanteiden ja hankkeiden vaikutusta paikallispolitiikassa.

EU:n ulkosuhdehallinnon vaalivalvonnan mukaan äänestysvilkkaus jäi vuoden 2020 presidentinvaaleissa alhaiseksi. Syynä voi olla, ettei valtaväestöä maaseudulla juurikaan kiinnosta osallistua peliin, jota he eivät ymmärrä ja johon eivät usko.

Moni vanhemman väestön edustaja haikailee takaisin neuvostoaikaan.

»Silloin kaupoissa oli tavaraa ja kaikille töitä», kiteytti Svetlana, 65, Sarbylakin pikkukylän asukas. Neuvostoliiton luhistuminen ja lännen 1990-luvulla tarjoama talouden shokkiterapia yhdistyy Kirgisiassa ristiriitaisesti tehtaiden sulkemiseen, työttömyyteen ja tyhjiin kauppojen hyllyihin.

Perinteinen elämäntapa on kansallisen identiteetin keskiössä, mikä leimaa koko Neuvostoliiton jälkeistä tilaa Keski-Aasiassa. Tämän ymmärtänee myös nationalistiksi leimattu presidentti Žaparov. Peruspalveluiden takaamisella ihmisille olisi vakauttava ja voimaannuttava vaikutus paitsi toimeentuloon myös identiteettiin. Kansallinen identiteetti nähdään usein demokratian peruspilarina.

EU:n on kyettävä tulemaan tässä vastaan ja kehitettävä yhteistyötään kohtaamaan koko kansakunnalle yhteiset ihmisoikeudelliset haasteet. Liika keskittyminen vähemmistöjen oikeuksiin luo yhteiskuntaan disintegraatiota integraation sijaan. Voisi olla hyödyllistä luoda tukea ajatukselle, että Keski-Aasiassa kansakuntia vielä rakennetaan.

Kenties eurooppalaisia kansallisvaltion pohjalle perustuvia arvoja ja oikeuksia vaalivan unionin olisi hyvä keskittää tukensa soveltamisalaa. Peruspalveluiden takaaminen tulisi nähdä osana koko väestölle kuuluvia ihmisoikeuksia. Niiden tarve on suurin erityisesti maaseudulla elävälle valtaväestölle. Palveluiden takaaminen vahvistaisi kansaa yhteisönä ja parantaisi kuvaa EU:sta aikaansaavana organisaationa.

EU:lla ei ole samanlaista vaikutusvaltaa kuin miljardi-investoinneilla arolle ratsastavalla Kiinalla, mutta se voi löytää Kirgisiasta mahdollisuuden demokratian kaipaamalle menestystarinalle.

Kirjoittaja

Hanna Nikkanen

Kirjoittaja on kemiönsaarelainen toimittaja ja tietokirjailija.

Ensimmäiset merkit huomattiin jo pari päivää koronarajoitusten julistamisen jälkeen. Saastuneimpien suurkaupunkien yllä roikkuva savusumu alkoi hälvetä. Astmaatikot totesivat hengittävänsä helpommin.

Keväällä 2020 ilmakehätutkijat huomasivat typpidioksidin, pienhiukkasten ja monien muiden ilmansaasteiden vähenevän kaupunki-ilmassa eri puolilla maailmaa. Tilanne oli tutkijoille lottovoitto. Ilmakehän monimutkaiseen fysiikkaan liittyy nimittäin paljon epävarmuuksia, ja visaisimpia kysymyksiä on ollut vaikea ratkaista laboratoriossa tai tietokonemalleilla. Miten esimerkiksi jokin suuri muutos päästöissä muuttaisi erilaisten saasteiden vuorovaikutusta ilmakehässä? Miten se vaikuttaisi ihmisten terveyteen tai planeetan lämpenemiseen?

Tapasin hiljattain videoyhteydellä saksalaisen ilmakehätutkijan, professori Astrid Kiendler-Scharrin, jonka työryhmä on koonnut dataa koronarajoitusten vaikutuksista ilmakehään. Kiendler-Scharr kertoi, että keväällä 2020 koronasulut tavallaan tekivät koko maailmasta hetkeksi ilmakehälaboratorion.

»Meillä on käsissämme data-aarre, josta riittää tutkittavaa vuosikymmeniksi», hän sanoi.

 

Koronahuolen keskellä uutiset ympäristön puhdistumisesta tuntuivat toivonpilkahdukselta. Toivoon totta vie tartuttiin: Suomessakin tiedotusvälineet kertoivat delfiinien ilakoivan Venetsian kirkasvetisiksi muuttuneissa kanaaleissa. Delfiiniuutinen, kuten monet vastaavat, paljastui nopeasti ankaksi.

Toivoa antoi myös ajatus siitä, että kasvihuonekaasupäästöt vihdoin kääntyisivät laskuun. Ei kai valtava kollektiivinen elämänmuutos voisi olla näkymättä! Ehkä poikkeustilan myötä saavutettaisiin jonkinlainen käänteentekevä oivallus kestävämmästä yhteiskunnasta.

Fossiilisten polttoaineiden kulutuksesta johtuvat hiilidioksidipäästöt tosiaan vähenivät, kun lentokentät hiljenivät ja autot jäivät parkkiruutuihinsa. Notkahdus oli melkoinen. Se oli suurempi kuin esimerkiksi öljykriisien, Neuvostoliiton hajoamisen ja finanssikriisin aikoinaan aiheuttamat päästövähennykset. Parin kuukauden ajan päästöt todella vähenivät sellaista tahtia, joka jatkuessaan riittäisi viemään maailman Pariisin ilmastosopimuksessa luvatulle linjalle.

 

Vaikutus jäi kuitenkin tilapäiseksi. Jo muutaman kuukauden jälkeen päästökäyrä kääntyi pontevaan nousuun – niin on tapahtunut aikaisemmissakin kriiseissä. Ja vaikka fossiilisten polttoaineiden päästöt olivat vähentyneet raskaimpien koronasulkujen aikana, monet muut ihmisen toiminnasta johtuvat päästöt pysyivät silloinkin ennallaan. Peltoja raivattiin, metsää kaatui ja lämpenevältä tundralta karkasi metaania aivan kuin pandemiaa ei olisi ollutkaan.

Niinpä kasvihuonekaasujen kertyminen ilmakehään jatkui. Kuten kaikkina aiempinakin vuosina, Havaijilla Mauna Loa -tulivuoren rinteellä sijaitsevasta laboratoriosta raportoitiin uusista hiilidioksidipitoisuusennätyksistä.

Astrid Kiendler-Scharrin kuvaus koronakauden opeista on kaksijakoinen. Yhtäältä kuulostaa siltä, että ilmakehässä tapahtui todella paljon. Yhdet pitoisuudet laskivat, toiset nousivat! Havaittiin jännittäviä yhteisvaikutuksia! Mutta vaikka vaikutukset olivat tutkijoille kiinnostavia, ne jäivät lopulta hyvin pieniksi. Kestävän yhteiskunnan salaisuutta ei löytynyt.

 

Usko talouden haurauteen on tähän asti jarruttanut fossiilitaloudesta irtautumista.

Mitä ihmettä tästä nyt piti oppia? Jäikö käteen vain tieto siitä, että valtavatkaan kollektiiviset elämänmuutokset eivät tuota merkittävää muutosta päästöihin? Hieman tuskastuneena kysyin asiasta Kiendler-Scharrilta.

»En olisi hirveän pettynyt siihen, että pysyviä päästövähennyksiä ei syntynyt. Eihän koronarajoituksia suunniteltu sellaista varten. Ne suunniteltiin hidastamaan taudin etenemistä lyhyellä aikavälillä», Kiendler-Scharr sanoi.

»Kaikki muu, mitä rajoituksilla saavutettiin, oli sivuvaikutusta.»

Rajoitukset tosiaan olivat uuvuttavia ja sekoittivat ihmissuhteet ja arjen – ei kai ole ihme, että ihmiset pääasiassa halusivat palata vanhoihin tapoihinsa heti kun pystyivät. Kulutuksen pysyvän vähentämisen pitäisi näyttää jotenkin aivan toisenlaiselta.

 

Jotain pandemiasta kuitenkin voidaan oppia. Huomattiin esimerkiksi, että valtioiden talous jousti poikkeusoloissa enemmän kuin aluksi pelättiin. Se on hyvä uutinen, sillä usko talouden haurauteen on tähän asti jarruttanut fossiilitaloudesta irtautumista. Kulutukseen vaikuttavilta ilmastotoimilta on vaadittu suurta varovaisuutta, ettei mikään vain järkyttäisi talouden herkkää tasapainoa ja romahduttaisi koko maailmaa kauas viime vuosisadalle.

Kun pandemia nyt pakotti vähentämään kulutusta, keskuspankit pysyivät vauhdikkaissa käänteissä mukana, eikä pelättyjä romahduksia tapahtunutkaan. Edessä on pitkä elvytyskausi. Sen aikana valtioiden koronapaketit mahdollistavat tavanomaista suurempia julkisia talousinterventioita. Ainakin periaatteessa silloin voitaisiin toteuttaa talousjärjestelmän suunnanmuutoksia, joille olisi normaalitilanteessa vaikea löytää tilaa.

Ihmeitä kukaan ei lupaa: vuonna 2022 päästöt varmasti jälleen kasvavat. Mutta jo vuosi 2023 voisi olla ensimmäinen laskevien päästöjen vuosi.

Pandemia-aikana Elina Valtonen on kaivannut ulkomaille ja ikävöinyt ihmisiä, kohtaamisia ja yleistä fiilistä.

 

Ulkopolitiikan »harrastajia» on eduskunnassa vähän. Se on käynyt harvinaisen selväksi tämän vuoden UP-lehdissä. Yksi kovimmista harrastajista on kuitenkin tehnyt jo pitkään tuloaan suomalaisen ulkopolitiikan kärkipaikoille.

Markkinaliberalismin airut ja kesän kuntavaalien äänikuningatar, kokoomuksen kansanedustaja Elina Valtonen istuu hämyisessä eduskunnan kansalaisinfossa.

Valtosta odottaa ulkoasianvaliokunnan kokous, jonka asialistalla ovat muun muassa EU:n prioriteetit YK:n yleiskokouksessa ja Suomen osallistuminen koulutusoperaatioon Malissa. Silti hän jaksaa keskustella antaumuksellisesti niin eurooppalaisten keskustaoikeistopuolueiden tulevaisuudesta, Ranskan vaaliasetelmista kuin Euroopan tulevaisuudennäkymistä.

Valtonen ei jää kertaakaan sanattomaksi.

Vuonna 2016 Valtonen, tuolloin sukunimeltään Lepomäki, pyrki kokoomuksen puheenjohtajaksi mutta hävisi Petteri Orpolle ja Alexander Stubbille ensimmäisellä kierroksella. Samalla hän jäi ilman ministerinsalkkua puolueen sisäisessä ruletissa; puhuttiin ulkomaankauppa- ja kehitysministerin salkusta.

Vuosi sitten Valtosen asemia kohensi valinta kokoomuksen varapuheenjohtajaksi, ja viime syyskuussa hän siirtyi omasta toiveestaan ulkoasiainvaliokuntaan varapaikalta, kun puolueen puheenjohtaja Orpo jättäytyi varajäseneksi.

Substanssiosaamisen puolesta Valtonen on jo matkalla ulkopolitiikan vallan kabinetteihin. Ja sen hän myös myöntää, että ulkopoliittiset tehtävät »kiistatta kiinnostavat».

Kannatusmittauksia johtava kokoomus on brändännyt itseään Suomen kansainvälisimmäksi ja EU-myönteisimmäksi puolueeksi. Ulkoministerin salkku puolueella on ollut kuitenkin vain vuosina 2007–2011, edelliskerralla 1930-luvulla.

Laskelmoiva poliitikko ei tietenkään myönnä tavoittelevansa mitään tiettyä paikkaa.

»Minua kiinnostaa vastuulliset tehtävät isänmaan hyväksi. Koen, että kansainvälisistä yhteyksistäni ja kielitaidostani on hyötyä missä tahansa tehtävässä», Valtonen sanoo. Hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja kauppatieteiden maisteri ja osaa saksaa, englantia, ranskaa ja ruotsia.

 

Lokakuussa Valtonen juhli nelikymppisiään sadan vieraan kanssa Berliinissä. Ystäviä tuli eri puolilta Eurooppaa. Kutsuja diplomi-insinööri oli suunnitellut Excelissä.

Matka ei ollut pelkkää juhlaa. Valtonen tapasi kollegoja ja osallistui etäyhteydellä Strasbourgissa pidettyyn Euroopan tulevaisuuskonferenssin täysistuntoon. Tammikuusta alkaen hän toimii digitaalisen muutoksen työryhmän puheenjohtajana yhdessä virolaisen kollegansa kanssa.

Valtonen pitää keskustelua EU:n tulevaisuudesta tärkeänä vaikka suhtautuukin lopputulokseen realistisesti: liikoja ei kannata odottaa.

Teknologiat ovat yksi Valtoselle tärkeistä politiikan lohkoista. Digitalisaatio ja teknologian kehitys haastavat Eurooppaa, millä on ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuutensa. Käynnissä on suurvaltojen kilpailu, jossa Eurooppa voi Valtosen mukaan pärjätä  kilpailulla.

Valtonen innostuu puhumaan koulutuksesta. »Meillähän ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, jos joku lähtee Harvardiin opiskelemaan, päinvastoin. Meillä pitäisi olla kuitenkin eurooppalainen opintoputki, jonka pystyisi suorittamaan nykyistä helpommin rajat ylittävästi ja työelämässä.»

Olemme muun maailman torppareita, jos meille ei sallita pääomakeskittymiä.

Koulutuksesta Valtonen on puhunut ennenkin, ja pandemian opit ovat vain vahvistaneet sen merkitystä. Euroopan pitää kilpailla parhaimmista yksilöistä, osaajista ja ideoita. Houkutella ihmiset tänne.

»Historian saatossa ihmiset ovat muuttaneet Eurooppaan ja Euroopasta paremman elintason perässä, ja nyt elintasopakolaisuus nähdään jotenkin huonona asiana. Se on kuitenkin maailmaa parhaiten eteenpäin vievä voima.»

Huipun Valtonen mainitsee haastattelun aikana yhdeksän kertaa. Hän kuitenkin täsmentää, ettei ihannoi vain tutkintoja, vaan itsensä ja osaamisensa kehittämistä yleensä. »Huippuosaaja voi olla esimerkiksi työssä oppinut kokki.»

EU:hun vaikuttaa yhä enemmän ulkoinen paine, ja unionin globaalia johtajuutta esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olisi löydyttävä pian. Viimeistään pandemian alun sekasorto toimitusketjuissa kiihdytti keskustelua EU:n strategisesta autonomiasta: pitäisikö teollisuutta palauttaa Eurooppaan, suojata ja vähentää riippuvuutta muista.

Valtonen ei lähtisi suojelemaan omaa teollisuutta suojamuurein – olipa kyse energiasiirtymästä tai teknologiasta. »Protektionismilla ei pääsee kauhean pitkälle. Pitkällä aikavälillä ainoa ratkaisumme on, että teemme kilpailukykyisiä ratkaisuja.»

Strategisesti merkittävät kohteet on hyvä suojata ja ääritapauksissa estää investoinnit. Sekään ei välttämättä riitä tai ole ainakaan kestävää.

»On vaikea määritellä, mikä teknologia on tulevaisuudessa voittava. Esimerkiksi peliteollisuuden höpöhöpö-tuotteella voi olla vaikka minkälaisia käyttökohteita tulevaisuudessa.»

Teknologiajättien suhteen EU:n pitäisi tehdä tilaa kilpailulle. Valtonen ei usko, että firmoja voitaisiin sulkea markkinoilta.

»Ainoa ratkaisu on, että olemme kilpailukykyisiä ja sallitaan ihmisille vaurastuminen», Valtonen sanoo.

Sekö sitten on ratkaisu kaikkeen?

»Miten kiellät kaiken? Esimerkiksi jos Kiina ja Yhdysvallat vaurastuvat koko ajan ja Eurooppa hiipuu, jonain päivänä kaikki voidaan ostaa täältä pois. Siinä kohtaa on aika vaikea puhua ihmisoikeuksista ja demokratiasta.»

Usko sosiaaliseen markkinatalouteen hyvänä luojana on pohjatonta. Muuta vaihtoehtoa Valtosella ei ole.

»Olemme muun maailman torppareita, jos meille ei sallita pääomakeskittymiä.»

 

Eurooppalaiseksi Valtonen kasvoi jo lapsena. Hän kävi englanninkielisen päiväkodin Helsingissä ja asui neljä lamavuotta Saksassa isänsä työn vuoksi.

Ulkomailla asumisen lisäksi henkistä pääomaa karttui keskiluokkaisen kodin »vakiokalustosta» – kirjoista, harrastuksista, säästöpossusta ja läheisistä sukulaisista. Teknilliseen korkeakouluun hän hakeutui silkasta näyttämisen halusta, pärjätäkseen suvun miehille.

Valtonen ihaili vaikeista oloista ponnistanutta isoäitiään, jonka oma äiti oli kuollut pari viikkoa synnytyksen jälkeen. »Hän oppi jo pienenä tekemään maatilan töitä ja pyöritti sitten yrittäjänä ruokabaaria Karhulassa», Valtonen kertoo.

 

Valtonen pitää ajatuksesta, että luonnonvaroille määritellään hinta. »Tavallaan se jo toteutuu: jos omistaa jotain, pystyy määrittelemään sille hinnan.»

 

Työteliäs on Valtonenkin ollut. Hän kertoo aloittaneensa työnteon 14-vuotiaana ja täyspäivätöissä 22-vuotiaana, kesken opintojen.

Valtonen kuuluu ensimmäiseen milleniaali-ikäluokkaan, siis sukupolveen, jolle rajat ovat olleet aina auki ja kännykkä ja internet nuorena omaksuttuja välineitä. Kun Val­tosesta tuli teekkari, elettiin Nokian kultavuosia ja Otaniemessä monet ajattelivat pelifirmoja ja konsulttitöitä.

Opintojensa ohessa hän teki ohjelmointia ja meni pankkiin alun perin koodaamaan. Kun Valtonen siirtyi Lontooseen RBS-pankkiin Nordeasta Kööpenhaminasta muutama vuosi valmistumisensa jälkeen, hän ei ollut enää aloittelija vaan johtaja kahdella tutkinnolla.

Vuonna 2011 Valtosen korkeakoulutetun ikätoverin mediaanitulo oli 3 416 euroa. Valtonen ehti kuitenkin vaurastua niin, että teki elämänsä ensimmäiset sijoituksensa 30-vuotiaana suomalaisiin kasvuyhtiöihin. Yksi yhtiöistä osallistui startup-tapahtuma Slushin myyntipuhekisaan vuonna 2011, juuri kun tapahtuman suosio räjähti.

Startup-piireistä, ohjelmisto- ja sijoitusyhtiöistä on rahoitettu myös Valtosen vaalikampanjoita. Kukkaronnyörejään ovat avanneet muun muassa pankkiiri Björn Wahlroos ja pari supercelliläistä.

Valtosesta Suomessa pitäisi rohjeta katsoa kauemmas, Pohjoismaisen mallin tuolle puolelle. Meitä vaivaa Valtosen mielestä toisinaan tietynlainen omahyväisyys.

»Kun tavataan suomalaisen delegaation kanssa vieraita esimerkiksi jostain Länsi-Euroopan maasta, se menee aika helposti siihen, että alamme kertoa, kuinka upeasti meillä on ratkaistu asiat.»

Sama koskee niin digitalisaatiota, koulutusta kuin sosiaali- ja terveydenhoitoa. Valtonen kertoo, että erilaiset sote-alan ­digiratkaisut­ olivat arkipäivää Lontoon ja Kööpenhaminan terveydenhoidossa jo 10 vuotta sitten, Suomessa niitä ei ole kaikkialla käytössä vieläkään.

»On tärkeää lukea ulkomaalaisia lehtiä, katsoa mistä muualla keskustellaan, tavata kollegoita. Ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta on hyvä tietää, minne muut ovat juoksemassa.»

 

Valtonen on enemmän Eurooppa-poliitikko kuin perinteinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelija. Hän nousi eduskuntaan varasijalta heinäkuussa 2014, kun Jyrki Katainen (kok.) siirtyi komissaariksi.

»Kun tulin eduskuntaan en osannut aavistaa, mitä tämä on.»

Valtonen kertoo, miten hän on tehnyt virheitä ja joutunut rakentamaan verkostoja tyhjästä. Ja kuinka puoluejohtajakilpa opetti kentän kiertämisen tärkeyden.

»Minua moitittiin nuoreksi ja kokemattomaksi, vaikka minulla oli 10 vuoden työura ulkomailta», hän muistelee puheenjohtaja­kisaa ja huomauttaa, että oli tuolloin 35-vuotias – vanhempi kuin Katainen aloittaessaan kokoomuksen johdossa ja noin samanikäinen kuin nykyinen pääministeri.

Sanna Marinia (sd.) tai tämän julkisuuskuvaa Valtonen ei halua arvioida sanallakaan.

Valtonen on aina kantanut kärkevän asiapoliitikon mainetta. Puolueelleen hän on luotettava taituri, joka ei jäädy suorissa lähetyksissä tai sekoile numeroissa.

Onko Valtonen sitten koskaan potenut huijarisyndroomaa – siis häpeäntunnetta, ettei oikeasti ole niin hyvä kuin muut luulevat?

»En ole ollut sille syndroomalle täysin immuuni. Ehkä se liittyy siihen, että alkuvuosina politiikassa minua häiritsi ihan mielettömästi oma julkisuuskuva; että olen tosikko, kylmä akka ja kaikkea muuta.»

Valtonen kertoo, ettei tuntenut itseään omasta julkisuuskuvasta. Hän koki olevansa sydämellinen ja huoleton tyyppi, joka lähti spontaanisti ilonpitoon.

Julkisuuskuvaan, mutta myös suosioon, on vaikuttanut suorapuheisuus.

Viime vuonna Valtonen moitti kokoomuksen ryhmäpuheenvuorossa hallitusta kysymyksellä: »Voiko sosialismin tunkkaista marssia enää pysäyttää?» Hän ei ole myöskään epäröinyt ruoskia omiaan. Muutama vuosi sitten hän arvosteli, että kokoomuksessa »valtaa käyttää tilataksiin mahtuva miesporukka».

Valtonen painottaa, ettei kalastele irtopisteitä. Suorapuheinen hän myöntää olevansa.

»Olen ylpeä siitä, että olen asiapoliitikko», hän aloittaa. »Olen kasvanut saksalaiseen debattikulttuuriin. Pyrin sanomaan mielipiteeni ja perustelemaan sen, mutta sitten yleensä otsikkoon poimitaan vaan muutama sana. Kyllä siinä itsekin saattaa ajatella, että herranen aika, noinko sanoin.»

Valtonen kuvailee itseään myös kirjailija­luonteeksi, joka saa tyydytystä, kun sanat pelaavat yhteen. »Retoriikka on tärkeää!»

 

Tavat tehdä politiikkaa ovat muuttuneet nopeasti. Valtonen ottaa esiin, kuinka ulkopolitiikan tekeminen on muuttunut twitter-ulkopolitikoinniksi. Päättäjien nopea kommentointi sosiaalisessa mediassa, myös ulkopolitiikasta, on roihahtanut niin Suomessa kuin maailmalla.

»Ei ole erikseen sosiaalisen median minää, vaan se on osa sitä työtä. Tviittaamista voi verrata siihen, että poliitikko lähettäisi tiedotteen tai pitäisi tiedotustilaisuuden.»

Viime tammikuussa pääministeri Marin vaati Twitterissä Venäjän oppositiojohtaja Aleksei Nalvanyin vapauttamista. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ei tiennyt kannanotosta etukäteen ja yritti lopettaa vellovaa somekeskustelua: »Eiköhän anneta tämän suuren tviittikeskustelun (Navalnyi) olla. Suomen ulkopolitiikan linja on ennallaan.»

Helmikuussa Marin jatkoi linjallaan: »Kansainvälinen yhteisö ei voi sulkea silmiään Kiinan politiikalta, joka polkee ihmisoikeuksia ja sortaa vähemmistöjä.»

»Vaikka sinänsä yhdyn pääministerin huoliin ihmisoikeuksista ympäri maailmaa, onhan se outoa, jos joitain ulostuloja on pistetty ilman neuvonpitoa, kuten perustuslaki edellyttää», Valtonen sanoo. Perustuslain mukaan ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Valtonen katsoo, että jaettu vastuu ulkopolitiikassa on silti hyvä Suomen kaltaiselle pienelle Euroopan reunavaltiolle.

Hän pitää myös sosiaalisen median informaatioarvoa merkittävänä kaikista lieveilmiöistä ja hybridivaikuttamisesta huolimatta. Se on todistettu pandemian aikana.

»Onhan se ollut uskomatonta, että voi omalta kotisohvalta seurata maailman parhaita epidemiologeja, turvallisuusalan analyytikoita tai tutkijoita, jotka kertovat oman näkemyksensä siitä, mitä on tapahtumassa; sen sijaan, että odotetaan pelkästään jotain kympin uutisia, mikä olisi ollut todellisuutta reilut kymmenen vuotta sitten.»

Lokakuussa Naton neuvoston Suomen-vierailun jälkeen Valtonen tiedotti Twitterissä, että »Suomen tulisi liittyä Natoon».

Länsimyötäiset näkemykset eivät ole yllättäviä kokoomuslaisen suusta. Ihmetellä voi, ettei sekään saa aikaan ulkopoliittista keskustelua. Valtosen mielestä suomalaiskeskustelu on varovaista: puhutaan monisanaisesti ottamatta kuitenkaan kantaa.

»Kaipaisin hieman enemmän länsimaiseen avoimeen yhteiskuntaan kuuluvaa avointa debattia Suomen vaihtoehdoista myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.»

Eduskunnassa ulkopolitikkaa käsittelee ulkoasianvaliokunta, jonka jäsen Valtonen on. Valiokunta on ollut esillä Kiina-yhteyksistä tunnetun puheenjohtajan Mika Niikon (ps.) johtamisen ja luottamuspulan vuoksi. Jatkuvuutta on paikannut varapuheenjohtaja Erkki Tuomioja (sd.).

Kysymys valiokunnan johtamisesta saa Valtosen turhautumaan. Hän asettelee sanansa varovasti. »Olisin ehkä itse tehnyt joitain valintoja vähän eri tavalla.»

»On tietysti harmillista, jos valiokunnan kokouksista vuodetaan tietoja, erityisesti jos meillä on luottamuksellinen kuuleminen tasavallan presidentin kanssa.»

Valtosen peräämä avoimuus loppuu tähän. Hän ei halua käsitellä valiokunnan asioita julkisuudessa.

 

Valtosen ajattelussa on aina paikka aktiivisille ihmisille.

Muutaman vuoden takaisessa kirjassaan hän totesi, että »demokratiassa sinnikkäiden yksilöiden rooli korostuu» ja että »tarvitsemme politiikkoja, jotka tekevät niska limassa töitä rakenneuudistusten eteen itseään säästämättä».

Se ei tarkoita, etteikö heikoimmista pidettäisi huolta. »Juuri sitä varten meillä on hyvinvointivaltio, josta olen huolissani.»

Holhoamiselle hän ei lämpene. Esimerkiksi pienituloisia tai köyhiä ei pidä pakottaa, vaan yhteiskunnan pitää luoda kannustimia. Ihmisten on voitava itse päättää asioistaan.

Eurooppa kulkee nyt voimakkaasti kohti laajempia toimivaltuuksia, syvempää integraatiota ja laajempia yhteisiä varoja. Se on suomalaisten kannalta erinomainen asia.

EU:n kehittämisenkin Valtonen näkee niin, että kansalaisilla olisi nykyistä suorempia vaikutusmahdollisuuksia unionin päätöksentekoon. Tukirahat hän kohdistaisi nykyistä enemmän suoraan ihmisille, ilman valtioiden ja instituutioiden välikäsiä.

EU ei hänestä saa jämähtää jäsenmaiden väliseksi klubiksi. »Jo keskipitkällä tähtäimellä pitäisi ottaa askelia siihen suuntaan, että EU olisi ikään kuin kasvokkain ihmisen kanssa.»

Unionin ilmastotoimia ja kykyä luoda globaaleja standardeja Valtonen kehuu. Esimerkiksi saastuttamisesta on tehty kalliimpaa.

»Eurooppa kulkee nyt voimakkaasti kohti laajempia toimivaltuuksia, syvempää integraatiota ja laajempia yhteisiä varoja. Se on suomalaisten kannalta erinomainen asia.»

Samalla on Valtosen mielestä pidettävä huolta siitä, ettei se tarkoita yhteisvastuuta jäsenmaiden tekemistä virhearvioinneista.

EU:n finanssipolitiikan säännöistä väännetään paraikaa. Käsillä on unionin kohtalonhetket: talouskurin vuosikymmenen valui hukkaan pandemiassa. Suomessakin valtionvelka oli lokakuussa 132,02 miljardia euroa, noin 70 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen.

Valtonen on huomannut henkisen ilmapiirin muutoksen niin Ranskassa kuin Saksassa, joka ei ole enää halunnut olla talouskurin vaatija. Yhteisvastuullisuuden suunta on heiluttanut jo Euroopan poliittista kenttää.

Euroopan pitäisi hänen mukaansa tukea nimenomaan »ihmisten tulevaisuutta, ei valtioita tai pankkeja», kuten Kreikan kriisissä viime vuosikymmenen alussa.

Valtonen luennoi seikkaperäisesti markkinatalouteen kuuluvista riskeistä. Yritysten, valtioiden ja sijoittajien on kannettava omansa, muuten järjestelmä ei toimi. Tappioita ei voi kattaa aina uudella velalla tai velkoja yhtenäistämällä. Kädet viuhuvat, kun Valtonen kertaa Kreikan kriisin vaiheita ja arvioi, mitä kreikkalaiset saattoivat ajatella pelastuspakettien vastineeksi rajuja leikkauksia vaatineesta troikasta (EU, EKP ja IMF) ja talouden moraalikadon vaikutuksista poliittiseen yhtenäisyyteen.

Näitä Valtonen on kelannut paljon.

Finanssikriisi toimi alkusysäyksenä hänen poliittiselle uralleen. Valtonen asettui ehdolle eduskuntaan vuonna 2011, koska häntä vaivasi huoli Suomen taloudesta. Nyt hän haluaa eurooppalaisia ratkaisuja, jotka saisivat yksityisen pääoman liikkeelle luomaan kasvua.

Valtonen pitää erityisen tärkeänä EU:n pääomamarkkinaunionia, joka on edennyt hitaasti. Sen tavoitteena on purkaa esteitä pääoman liikkeiltä, mikä aktivoisi investointeja, toisi eurooppalaisten yritysten ulottuville uusia rahoituslähteitä ja jakaisi investointien riskejä laajemmalle. Perinteisesti Euroopassa yritykset, valtiot ja infrastruktuurihankkeet ovat nojanneet pankkilainoihin, kun taas Yhdysvalloissa arvopapereilla ja suorilla investoinneilla on suurempi rooli.

Entinen pankki-ihminen haluaa eroon pankkikeskeisyydestä.

Toinen puoli yhtälöä on, ettei pulaan joutuneita pankkeja ja jäsenvaltioita pidä pelastaa yhteisin varoin, vaan ongelmia tulisi ratkoa velkajärjestelyn kautta. Siihen ei tällä haavaa ole eurooppalaista järjestelmää.

»On luotava mekanismi, joka mahdollistaa hallitun velkajärjestelyn ja tekee tilaa markkinakurille perinteisen talouskurin sijaan. Ja ennen muuta tarvitsemme vahvan pääomamarkkinaunionin.»

Markkinakurilla Valtonen tarkoittaa, että rahoitusmarkkinat päättävät miten paljon ja mihin hintaan valtiot saavat velkaa, eivät troikan kaltaiset elimet tai keskuspankit. Se ­asettaa hallituksille painetta pitää huolta taloutensa kilpailukyvystä, julkisen talouden lisäksi.

 

EU-kansalaisuus mahdollistaa vaikuttamisen, Valtonen korostaa. Suomalaisenkin on parempi ajaa omaa asiaa tarjoamalla ratkaisuja – ei niin, että vastustetaan kategorisesti kaikkea.

»Pitäisi päästä siitä eroon, että EU nähdään vain bingona, missä yksittäiset jäsenmaat pyrkivät saamaan itselleen mahdollisimman paljon. EU-kansalaisuus ei sulje pois sitä, että olemme suomalaisia tai vaikka vahvasti punavuorelaisia tai haukiputaalaisia sen rinnalla.»

Hän huomauttaa, että jäsenmaiden intressit eivät ole mitenkään homogeenisiä. »Olkoonkin, että meillä on joitain selkeitä kansallisia intressejä. Niitä pitää pyrkiä ajamaan entistä voimakkaammin ja hyvissä ajoin, tutustumalla ihmisiin ja vaikuttamalla agendaan.»

Johtajana Valtonen antaa omien sanojensa mukaan mielellään vastuuta muille. Kokoomukseen hän sanoo tuoneensa tulevaisuus­intoa.

Valtosta on kuvattu määrätietoiseksi ja huippuälykkääksi. Mikä siis voi estää häntä nousemasta vallan huipulle?

Ainakaan kokoomuksen puheenjohtaja­kisaan hän ei ilmoittaudu. Varapuheenjohtajuus antaa jo päätösvaltaa.

»Ajoittain koen pientä ahdistuneisuutta siitä, etten pysty käyttämään kaikkeen niin paljon aikaa kuin haluaisin», Valtonen sanoo.

Hän sanoo myös oppineensa, että puheenjohtajan haastaminen ei ole helppoa. Puolueiden henkilövalinnoilla on kuitenkin yhä suurempi merkitys – riippumatta vaalijärjestelmästä tai maasta. Äänestäjät eivät lue poliittisia ohjelmia vaan takertuvat mielikuviin. Poliittisilta peleiltäkään ei voi välttyä, vaikka kuinka keskittyisi asioihin.

Milloin se sitten tapahtuukin, kokoomuksen seuraava johtajakisa käydään näillä näkymin astetta arvokonservatiivisemman varapuheenjohtajan Antti Häkkäsen ja arvoliberaalin Valtosen välillä.

Kokoomusta Valtonen ei pidä sen jakautuneempana kuin muitakaan suuria kansanliikkeitä, vaikka kymmenen edustajaa äänesti EU:n elpymispakettia vastaan viime keväänä.

Sivuille, kuten muiden puolueiden valintoihin, hän ei vilkuile.

Oma työ on kesken.