Petra Laiti: Ilmastokriisi on alkuperäiskansoille kohtalonkysymys

Arktinen alue kutistuu. Ei pelkästään siksi, että se niin kovin kirjaimellisesti sulaa olemattomiin, vaan siksi että alueeseen kohdistuvat intressit ovat suurempia kuin koskaan. Mitä useampi valtio ja geopoliittinen pelaaja haluaa osingoille luonnon­varoista, sitä pienemmäksi se käy alueen asukkaille.

Alueeseen kohdistuu monella tapaa kansallinen näkökulmaharha. Arktis on aina kaukana kustakin päätöksiä tekevästä pääkaupungista ja suurista väestökeskuksista. Sinne on aina pitkä matka, ja sen luonto ja ilmasto ovat kaikille valtioille erityinen ylpeyden kohde ja kansallismaisemien näyttämö. Arktis on unelma tuolla jossain – koskematon erämaa, jonne voi paeta kaupunkien humua ja tuntea itsensä pieneksi.

Ja kuitenkin, Arktis ei kuulu valtioille, vaan se kuuluu alkuperäiskansoille.

Arktisen alueen asukkaista noin 10 prosenttia kuuluu johonkin alkuperäiskansaan, esimerkiksi saamelaisiin, inuiitteihin, nenetseihin tai tšuktšeihin. Se on tällä pallonpuoliskolla merkittävä luku ja käsittää satoja tuhansia ihmisiä.

Kun oppii tuntemaan arktisia alkuperäiskansoja, voi ymmärtää miksi sana circumpolar (napapiirin ympärys) on niin kovassa käytössä arktisessa politiikassa. Alueen alkuperäiskansoja yhdistävät monet asiat, kuten elinkeinot, elämäntavat ja uskomukset. Ne muodostavat nauhan, joka yhdistää arktisen alueen yhdeksi, moninaiseksi kulttuurilliseksi vyöhykkeeksi.

Alkuperäiskansoilla on pitkä ja jokseenkin yhtenäinen keskinäinen historia, jonka aikana ne ovat muun muassa opettaneet perinteisiä elinkeinoja toisilleen. Kansat ovat vuosisatoja jakaneet tietoaan ja kulttuuriaan keskenään, jo selviytymisen kannalta olennaisista syistä. Nykyään yhteistyö näkyy kansainvälisessä politiikassa, vaikka valtioiden väliset erot ja alkuperäiskansoihin kohdistuvat paineet tätä yhteistyötä haittaavatkin.

Alkuperäiskansojen on yhä tarkemmin tasapainoiltava valtioiden välissä voidakseen pitää ääntään kuuluvissa ja kulttuuriaan elossa.

Kotikentällä saamelaiset näkevät tämän paineiden jakautumisen hyvin konkreettisesti itärajalla, jonka tuolla puolen asuvien saamelaisten tilanne on erilainen kuin Pohjoismaissa.

Venäjällä saamelaisten hauraaseen asemaan ovat vaikuttaneet muun muassa Neuvostoliiton ailahteleva politiikka, väestönsiirrot, pakkovenäläistäminen sekä  poliittisen järjestäytymisen haittaaminen ja oikeuksien mitätöinti. Venäjällä saamelainen toimija voi yhä kokea väkivallan uhkaa ja pelätä henkensä ja terveytensä edestä.

Surullinen totuus on se, että tuntemamme Arktiksen aika on loppunut.

Alkuperäiskansoja koskevaa politiikantekoa on hyvin, hyvin pitkään vaivannut lokerointi. Valtioiden kannalta on kerta kaikkiaan ollut helpompaa käsitellä alkuperäiskansoja aina omana poliittisena aiheenaan, irrallaan esimerkiksi talous-, elinkeino- ja uusimpana ilmastopolitiikasta.

Osittain tämä johtuu rakenteellisesta tietämättömyydestä – ei ymmärretä, miten konkreettisesti kaikki alkuperäiskansojen mailla harjoitettu päätöksenteko vaikuttaa kansoihin itseensä. Tämä lokerointi antaa näennäisesti alkuperäiskansoille tilaa vaikuttaa juuri »omiin asioihinsa» mutta tekee yhtä helpoksi jättää alkuperäiskansat pois »oikeaa politiikkaa» tehtäessä.

Suomen tuoreimmassa arktisessa strategiassa on nähtävillä ainakin eräänlainen askel poispäin tästä lokeroinnista. Alkuperäiskansat mainitaan pitkin strategiaa eikä vain omana asiakohtanaan. Muutos on osoitus arktisen alueen moninaisuudesta: aluetta on mahdotonta käsitellä kokonaisvaltaisesti, ellei alkuperäiskansojen roolia oteta huomioon koko laajuudessaan.

Puutteellisella tiedolla tehdyt päätökset ovat kuitenkin kautta valtioiden historian koetelleet arktista aluetta eri tavoin, ja alkuperäiskansat ovat selvinneet niistä koettelemuksista tähän päivään pitämään lippujaan korkealla. Tulevaisuudessa mikään ei koettele arktista aluetta ja siihen kohdistuvaa politiikkaa niin rajusti kuin ilmastokriisi.

Ei ole sattumaa, että alkuperäiskansojen oikeuksien vahvistamisella on osoitettu olevan ilmastokriisiä torjuva vaikutus, sillä alkuperäiskansojen tietotaito omista perinteisistä maistaan on ratkaiseva tekijä niiden monimuotoisuuden ylläpitämiseksi.

Missä alkuperäiskansat edelleen asuttavat perinteisiä maitaan, siellä ovat myös maailman jäljellä olevat luonnon monimuotoisuusvarannot. Alkuperäiskansat kaikkialla maailmassa ovat nähneet ilmastokriisin tulevan ja muuttavan maitaan. Nyt he kokevat sen vaikutukset etulinjassa.

Ilmastokriisissä on mitä suurimmassa määrin kyse alkuperäiskansojen olemassaolon kriisistä. Myös ilmastokriisi on näyttänyt, ettei sitä voi lokeroida yhdeksi politiikanteon sektoriksi, vaan se vaatii monipuolista, yhdenvertaista mukaan ottamista kaikenlaisia poliittisia päätöksiä tehtäessä.

Alkuperäiskansojen oikeuksien tavoin ilmastokriisi on konkreettinen osoitus siitä, että menneisyydessä tehdyt vastuuttomat ja epäeettiset päätökset ovat taas päättäjien pöydillä.

Arktiselle alueelle tämä on kaikin tavoin kohtalonkysymys: valtiot voivat kääntää ilmastokriisin suunnan, mutta se kysyy niiltä nöyryyttä palauttaa alkuperäiskansoille oikeudet maihinsa ja vesiinsä. Sellaista ei ole toistaiseksi näkynyt.

Tekisi mieli sanoa, että aika näyttää, miten alkuperäiskansojen ja arktisen alueen käy. Mutta surullinen totuus on se, että tuntemamme Arktiksen aika on loppunut. Voin vain toivoa, että tämä uusi aika, jonka alkua nyt todistamme, on alkuperäiskansoille armollisempi.