»Valkoinen mies on häviämässä. He tuhoutuvat elinaikanamme. Koittaa ruskeiden ja keltaisten ihmisten vuosisata. Jumala muita varjelkoon.»

Näin manifestoi riksakuskin poika, luokkanousua tekevä yrittäjä Balram Halwai Valkoinen tiikeri -elokuvan lopussa. Aravind Adigan menestysromaaniin perustuva satiiri on fiktiota 2000-luvun vaurastuvasta ja epätasa-­arvoisesta Intiasta, mutta se saattaa sisältää vilauksen tulevasta.

Intia, ja globaali etelä yleensä, on monilla talouden mittareilla nousemassa. Maailmanpankki on arvioinut, että kehittyvien maiden talouskasvu on tänä vuonna suurempaa kuin vanhoilla teollisuusmailla. Mutta poliittisesta vallasta ei ole tietoakaan.

»Kaikki haluavat kunnioitusta; että meitä pidettäisiin kansainvälisessä järjestelmässä tasavertaisina kumppaneina», sanoo perulainen yliopisto-opettaja, yhteiskunnallinen aktivisti Andy Philipps Zeballos globaalin etelän roolista.

Globaalin etelän joukkoon voidaan laskea väljästi Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian maita johtotähtinään Brasilia, Etelä-Afrikka, Intia ja Indonesia sekä toisinaan myös Kiina. Suurin osa maailman ihmisistä asuu »etelässä». Terminä se viittaa kuitenkin kolonialismin jälkeisiin valtarakenteisiin, ei maantieteelliseen alueeseen tai yhtenäiseen valtablokkiin.

Zeballos on politiikan sekatyöläinen ja paluumuuttaja. Hän kertoo varttuneensa Espanjassa, koska talousahdinko ei mahdollistanut elämää Perussa. »Äitini työskenteli supermarketissa ja aloitimme nollasta», hän sanoo. Suoritettuaan politiikan opinnot hän palasi Peruun muuttamaan yhteiskuntaa.

Tiedämme, millaista on kun vieraat valloittavat maan ja käyttävät hyväkseen.

Perussa Zeballos on toteuttanut julkisen sektorin hankkeita ihmisten osallistamiseksi ja korruption torjumiseksi. Ne ovat hänen suosikkiaiheitaan. Tällä hetkellä hän opettaa kahdessa perulaisessa yliopistossa ja toimittaa politiikkaan keskittyvää United Explanations -verkkolehteä.

Intialaiselokuva on hänestä oiva esimerkki käynnissä olevasta muutoksesta ja siitä, kuinka kolonialismin jäänteet vaikuttavat yhä monissa globaalin etelän maissa. Epäluulo entisiä käskyttäjiä kohtaan elää myös ulkopolitiikassa.

»Tiedämme täällä, millaista on kun vieraat valloittavat maan ja käyttävät hyväkseen.»

Aikansa suurvallat Espanja, Britannia, Ranska ja Yhdysvallat ovat tahoillaan valloittaneet Latinalaista Amerikkaa.

Perulaiset eivät luota Yhdysvaltoihin tai EU:hun, Zeballos selittää. Nämä kun eivät toimi arvojensa – sananvapauden tai ihmisoikeuksien – mukaisesti. Erityisesti Yhdysvaltoihin kohdistuu Latinalaisessa Amerikassa kylmän sodan ajalta periytyvää syvää epäluuloa.

Yhdysvallat puuttui useiden maiden sisä­politiikkaan, tuki vallankaappauksia ja järjesteli salamurhia Kuuban vallankumouksen jälkeen. 1970- ja 1980-luvuilla tiedustelu­palvelu CIA pyrki hävittämään poliittisia, lähinnä kommunisti- ja vasemmistoliikkeitä ja ajoi väkivalloin valtaan Yhdysvalloille mieleisiä hallituksia.

CIA:n operaatio Cóndor oli laaja valtio­­ter­roriverkosto, joka ulottui kahdeksaan sotilasdiktatuuriin – Argentiinaan, Boliviaan, Brasiliaan, Chileen, Ecuadoriin, Paraguayhyn, Peruun ja Uruguayhyn. CIA:n avittamana juntat kidnappasivat, muiluttivat, kiduttivat ja tappoivat kymmeniätuhansia toisinajattelijoita. Maat perustivat kidutuskeskuksia ja hakivat oppia toisiltaan.

Operaatio Cóndorin aiheuttamat kärsimykset eivät ole unohtuneet, Zeballos muistuttaa.

Yhdysvaltojen sijaan Kiinaa pidetään hänen mukaansa Latinalaisessa Amerikassa ensi­sijaisena kumppanina. Kiina sijoittaa kaivostoimintaan sekä infrastruktuuriin – satamiin, lentokenttiin, valtateihin.

»On ehkä toisen keskustelun paikka, kuinka imperialistinen Kiina on, mutta ainakaan he eivät sekaannu politiikkaan, vaikuta tai painosta, kuten Yhdysvallat on vuosikymmeniä tehnyt.»

Zeballos ei peittele myöskään pettymystään EU:hun, joka väittää olevansa rauhan, ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin asialla. Ukrainassa EU ei ole toiminut välittäjänä ja neuvottelijana, kuten sen olisi hänen mielestään pitänyt tehdä. Hän sanoo vastustavansa sotaa – kuten kaikkia muitakin sotia – ja uskoo ratkaisuun vuoropuhelun kautta.

Näkemys on Euroopassa hätkähdyttävä: neuvotteleminen Vladimir Putinin kanssa avaisi ovet uusille myönnytyksille, joka johtaisi Suomen kaltaisten pienten maiden päätäntävallan murenemiseen.

Välimatkasta huolimatta sodan vaikutukset tuntuvat Perussa asti: energian ja polttoaineiden hinnat ovat nousseet. Inflaatio huiteli jo keväällä kahdeksassa prosentissa – korkeimmillaan 25 vuoteen.

Kyse onkin siitä, miten tästä maailmanpolitiikan solmusta mennään eteenpäin, kun keinot sodan lopettamiseksi eroavat. Lännen kertomus ei puhuttele muilla mantereilla.

Kansainvälisen politiikan uudelleenjärjestäytyminen on käynnissä.

Nykyinen sääntöpohjainen järjestelmä on pitkälti toisen maailmansodan voittajavaltioiden, ennen muuta Yhdysvaltojen, luomus. Alkujaan YK:n ympärille kehittynyt monenkeskinen eli multilateraalinen järjestelmä on melkoisen paineen alla.

Kiina, Venäjä ja Intia haluavat vallan uudelleenjakoa – siis lisää valtaa. Tai oikeastaan Venäjä haluaa palauttaa vanhan valtansa.

Maailmanjärjestyksen murros on ollut länsimaissa ennen kaikkea synonyymi globaalia supervaltastatusta havittelevan Kiinan ja Yhdysvaltojen geostrategiselle kilpailulle.

Tämä on kuitenkin vain osatotuus tai näkökulmaharha.

Globaalin etelän maat haluavat olla itsenäisiä geopoliittisissa kysymyksissä. Maat eivät halua valita puoltaan Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä, vaan pikemminkin ne asettuvat joustavasti jollekin puolelle, puoliväliin tai tekevät kompromissin riippuen asiakysymyksestä.

Riippumattomuudella on myös historiallisia syitä: monet maat olivat kylmän sodan aikana neutraaleja, eivätkä ne valinneet puoltaan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kaksi­napaisessa valtataistelussa. Ukrainan sodankin useat näkevät pikemminkin Yhdysvaltojen ja Venäjän välisenä valtataistona, johon ei kannata liiaksi sekaantua.

Esimerkiksi Nato-maa Turkki on hakenut EU:hun, pyrkii mukaan Kiinan vetämään Shanghain yhteistyöjärjestö SCO:hon ja ostaa asejärjestelmiä Venäjältä. Ukrainan sodan aikana Turkki on kätilöinyt YK:n kanssa viljasopimusta Venäjän ja Ukrainan välille.

Samanlaista moneen suuntaan kallistuvaa ulkopolitiikkaa harjoittavat myös esimerkiksi Keski-Aasian maat ja Intia.

Intia tekee Yhdysvaltojen kanssa turvallisuusyhteistyötä Quadissa ja on mukana Kiinan moninapaista maailmaa ajavassa SCO:ssa. Sekin on ostanut asejärjestelmiä Venäjältä ja rakentanut strategista kumppanuutta EU:n kanssa.

»Intia on asemoinut itsensä kansainvälisillä areenoilla sen mukaan, miten se voi parhaiten ajaa omia etujaan. Näin tekevät kaikki valtiot. Ei siinä ole mitään ainutlaatuista», sanoo professori Ummu Salma Bava Jawaharlal Nehru -yliopistosta Delhistä.

Bava tutkii ulko- ja turvallisuuspolitiikan, rauhan ja konfliktin sekä globaalin hallinnan kysymyksiä. Hän tuntee erityisesti Intian ja Euroopan suhteiden kiemurat.

Intian ennustetaan olevan pian maailman runsasväkisin valtio. Sen nykyinen 1,4 miljardin väestö kasvaa, kun samansuuruinen Kiinan väkiluku pienenee. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on arvioinut Intian talouden kasvavan tänä ja ensi vuonna yli kuusi prosenttia. Pitkään jatkunut talouskasvu on lisännyt maan houkuttelevuutta kauppakumppanina. Esimerkiksi EU ja Britannia neuvottelevat Intian kanssa vapaakauppasopimuksesta.

Intian ulkopolitiikan prioriteetteja ovat Bavan mukaan talouden vahvistaminen, turvallisuus ja pääsy käsiksi teknologiaan. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on heijastunut Intian kahdenvälisiin suhteisiin.

Intia on pidättäytynyt äänestämästä YK:n päätöslauselmista, joissa tuomitaan Venäjä, mutta se on tuominnut sodan muutoin. Syyskuussa pääministeri Narendra Modi totesi Putinille julkisesti kahdenvälisessä ­tapaamisessa, että »nykyinen aikakausi ei ole sodan aikakausi».

Lännessä moni kuitenkin kokee, ettei maailman suurin demokratia seiso demokratioiden puolella. Intian tyhjän äänestäminen johtuu Bavan mukaan laajemmasta ulkopoliittisesta valinnanvapaudesta ja tasapainoilusta.

Miksi muidenkaan pitäisi seurata lännen periaatteita, jos länsi ei itsekään toimi niiden mukaan?

Monet diplomaatit Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat turhautuneet jatkuvaan painostukseen, kun länsi kehottaa valitsemaan puolensa Ukrainan sodassa. Yhdysvallat vaatii Intiaa valitsemaan puolensa myös suurvaltakilpailussa.

»Binäärinen asetelma, jossa ollaan jollakin puolella, ei jätä mahdollisuuksia neuvottelulle tai keskustelulle. Se ei ole Intian tapa toimia», Bava sanoo.

»Intian on tasapainoteltava erilaisten intressiensä välillä. Se on myös sitoutunut Yhdysvaltoihin ja Kiinaan eri tavoin.»

Globaalin etelän näkökulmasta länsi on tekopyhä. Miksi muidenkaan pitäisi seurata lännen periaatteita, jos länsi ei itsekään toimi niiden mukaan?

Eurooppa jatkaa yhä kauppaa Kiinan kanssa vaikka samaan aikaan moittii sitä entistä autoritaarisemmaksi. Ja jos Eurooppa olisi todella tarttunut toimeen, se olisi irtautunut Venäjän taloudesta ja energiasta jo yli kahdeksan vuotta sitten.

»Ongelma on, että sota Ukrainassa ei alkanut 24. helmikuuta 2022 vaan vuonna 2014, jolloin Venäjä anasti Krimin. Eurooppa ei tehnyt mitään. Se asetti vain joitakin kohdennettuja pakotteita, vaikka kansainvälistä oikeutta rikottiin», Bava sanoo.

Euroopassa monet ovat ihmetelleet, miksi Ukrainan sota ei ole ollut niin perustavanlaatuinen käännekohta kaikkialla. Suomessa Venäjän hyökkäyksen alku oli koko kansan pysäyttänyt eksistentiaalinen šokki.

Bava osoittaa syyttävästi länttä. Se kärsii jonkinasteisesta sokeudesta.

Hän muistuttaa perusasiasta: maailmanpolitiikkaa määrittelee maantiede. Ukrainan sota näyttäytyy kaukaisena globaalissa etelässä, jossa on huomattavia konflikteja ja syviä yhteiskunnallisia ongelmia omastakin takaa.

Jo vuonna 2021, ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, YK:n ruokajärjestö FAO:n mukaan 193 miljoonaa ihmistä kärsi akuutista ruoka­kriisistä. International Crisis Groupin (ICG) mukaan eurooppalaisdiplomaatit ­sahasivat ­maaliskuussa omaa oksaansa vaatimalla Ukrainan tilanteen käsittelyä kokouksissa, joissa olisi pitänyt keskittyä Afrikan sarven nälänhätään.

Loppuvuotta kohti kiihtynyt ruoan ja energian hintojen nousu sekä taantuman uhka varjostavat miljoonien ihmisten elämää ympäri maailmaa.

»Suomessa Venäjän uhka on eri tavalla läsnä kuin Ranskassa. Me jaamme Kiinan kanssa rajan, jonka ympärillä on ollut konflikteja. Meidän tultava sen kanssa toimeen», Bava sanoo.

Bavan mukaan Euroopassa monet eivät ymmärrä sitä, että Etelä-Aasiassa ei ole Naton kaltaista sotilaallista instituutiota, joka tarjoaisi laajempaa kollektiivisen puolustuksen turvaa. Intia on omillaan.

YK on ollut monenkeskisen järjestelmän päänäyttämö, mutta viime vuosina sen mollaamisesta on tullut suorastaan muodikasta. Moitteita ovat saaneet niin turvallisuusneuvosto kuin pääsihteeri ja ihmisoikeusneuvosto. YK:ta syytetään kyvyttömyydestä puuttua maailman konflikteihin – tänä vuonna Ukrainaan.

Se on kuitenkin vahva yksinkertaistus. YK on pystynyt käsittelemään Ukrainaa vaihtelevalla menestyksellä.

Lokakuussa 143 maata antoi yleiskokouksessa äänensä päätöslauselmalle, joka tuomitsi Venäjän laittomat alueliitokset Ukrainassa.
35 maata, muun muassa Etelä-Afrikka, Intia ja Kiina, pidättäytyi jälleen äänestämästä. Päätös­lauselma ei sisältänyt rangaistusta Venäjälle. Marraskuussa yleiskokouksessa enää alle sata maata kannatti päätöslauselmaa, jonka mukaan Venäjän on maksettava sotakorvauksia Ukrainassa tekemistään vahingoista.

Monet Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian maat tukevatkin mieluummin sodan lopettamiseen tähtääviä ratkaisuehdotuksia kuin tuomitsevat Venäjän.

ICG-järjestön YK-asioiden johtaja Richard Gowan totesi syyskuussa yleiskokousviikon alla, että diplomaattisen melun keskellä on hukkunut se, että jopa yksi YK-järjestelmän paljon parjattu osa – turvallisuusneuvosto – toimii Ukrainan sodan aikana odotettua paremmin.

Venäjän hyökkäyssodan alkamisen jälkeen neuvosto on hyväksynyt yli kolmekymmentä ­päätöslauselmaa, saman verran kuin viime vuonna vastaavana aikana.

ICG:n mukaan turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ovat onnistuneet, koska suurvalta­kiistoja on jätetty taustalle ja asiakysymyksiä on lohkottu osiin. Vaikka päätöslauselmia ei ole saatu aikaan Palestiinan tilanteesta tai Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainassa, on neuvosto onnistunut jatkamaan kansainvälisiä apurakenteita Afganistanissa ja Somaliassa sekä rauhanturvaoperaatioita Afrikassa.

Monenkeskinen yhteistyö toimii myös ruohonjuuritasolla. Usein unohtuu, että YK hoitaa useita tehtäviä, joita mikään muu taho ei tekisi yhtä laajamittaisesti. Näihin lukeutuvat esimerkiksi miljardin koronarokotteen jakelu köyhissä maissa, muiden tautiepidemioiden pysäyttäminen ja konfliktien rauhoittaminen.

Turvallisuusneuvoston suurimpana ongelmana pidetään pysyvien jäsenten – Yhdysvaltojen, Kiinan, Venäjän, Ranskan ja Britannian – veto-oikeutta. Tilastojen valossa nämä maat ovat myös vähemmän sitoutuneita kansainvälisiin sopimuksiin kuin neuvoston ulkopuoliset valtiot. Muutos tapahtui jo 40 vuotta sitten. 2010-luvulla neuvosto hyväksyi vähemmän päätöslauselmia kuin edellisellä vuosikymmenellä, ja pysyvät jäsenet käyttivät aiempaa enemmän veto-oikeuttaan.

Laskelmat perustuvat multilateralismi-indeksiin, jonka on tuottanut International Peace Institute yhdessä Institute for Economics and Peace -laitoksen kanssa. Syyskuussa ensimmäistä kertaa julkaistu indeksiraportti on yritys tarkastella monenkeskisen järjestyksen tilaa määrällisesti 65 eri indikaattorilla vuosien 2010–2020 välillä.

Tulos on selkeä: järjestelmä on kriisissä.

Ihmisoikeuksien, rauhan ja turvallisuuden indikaattorit ovat pudonneet vuodesta 2010. Esimerkiksi aseriisuntasopimusten ratifiointi on hidastunut. Toisaalta jokainen mittari ei ole miinuksella: ei-valtiollisten toimijoiden tai vaikkapa naisten osallisuus ja mahdollisuudet vaikuttaa ovat parantuneet monella osa-alueella. Naisten määrä on noussut nopeasti esimerkiksi YK:n johtopaikoilla. Myös yhteistyö julkisten ja yksityisten toimijoiden kanssa on kasvanut monenkeskisessä yhteistyössä.

Monenvälisen yhteistyön ongelmien taustalla on iso rakenteellinen kysymys kansainvälisen järjestelmän ja erityisesti YK:n legitimiteetistä ja edustavuudesta sekä toisaalta jatkuvat nopeusvaatimukset.

Näin katsoo globaaliin hallintaan erikoistunut saksalaistutkija Wulf Reiners. Monien valtioiden ja muiden toimijoiden näkemysten yhteensovittaminen vie aikaa, jopa vuosikymmeniä, ja vaatii toimivia instituutioita. Tämä ei tuo hetkessä ratkaisuja päivänpolttaviin maailmanpoliittisiin kysymyksiin.

»Toistaiseksi monenkeskinen järjestelmä, joka perustuu kansainväliseen oikeuteen, on osoittautunut ainoaksi toimintakykyiseksi konseptiksi», Reiners toteaa. Hän johtaa Managing Global Governance -ohjelmaa German Institute of Development and Sustainability (IDOS) -tutkimuslaitoksessa Bonnissa.

Globaalin etelän maat ovat tyytymättömiä rooliinsa kansainvälisissä instituutioissa, erityisesti Maailmanpankissa ja IMF:ssä. Legitimiteettiongelmat ja vaikeudet edistää omaa asiaa nykysysteemissä ovat johtaneet monet samanmieliset maat perustamaan uusia yhteistyömuotoja.

Samaan aikaan valtioiden rinnalle on kasvanut muita vaikutusvaltaisia toimijoita, jotka yhdessä muodostavat monimutkaisen himmelin.

Aktiivisia kansainvälisiä järjestöjä on liki 42 000, laskee Union of International Associations -dokumentointikeskus. Niistä 86 prosenttia on järjestöjä, joiden jäsenet eivät suoraan ole valtioita tai hallituksia, mutta monet toimivat yhteistyössä valtioiden välisten organisaatioiden kanssa.

Multilateralismi-indeksiraportin mukaan julkisen ja yksityisen sektorin yhteishankkeet ovat yleistyneet esimerkiksi tautien torjunnassa. Toisin sanoen yrityksetkin pyörittävät monenkeskisen järjestelmän rattaita.

Nousevien talouksien merkityksen kasvu näkyy Reinersin mukaan parhaiten epävirallisessa G20-ryhmässä, johon kuuluu 19 keskeistä teollisuusmaata, kehittyvää taloutta ja Euroopan unioni. Rikkaiden länsimaiden rinnalla mukana ovat muun muassa Meksiko, Saudi-Arabia, Turkki ja Argentiina, sekä tietenkin Intia.

Reinersin mukaan G20-ryhmän nousevilla talouksilla on kunnianhimoa ja kykyä muokata yhdessä maailmanpolitiikkaa.

»Maat voivat päätyä myös vähemmän pysyviin kokoonpanoihin tai liittoumiin», Reiners sanoo. Hän arvioi, että tulevaisuus nojaa sekoitukseen alueellisia maaklubeja, epävirallisia foorumeja ja virallisia rakenteita.

Marraskuussa G20-maiden johtajat kokoontuivat Balilla Indonesiassa. Puheenjohtajuus siirtyy Intialle, jota seuraavat vuorollaan Brasilia ja Etelä-Afrikka. Globaalin etelän näkökulma säilynee keskeisenä G20-yhteistyössä vuosia. Reinersin mukaan voidaan jo puhua ryhmän »eteläistymisestä» (southernisation).

Reiners arvioi, että Intian tai Indonesian kaltaiset maat muuttavat globaalia agendaa erinäköiseksi kuin mihin lännessä on totuttu. Suhtautuminen hyvinvointiin, talouskasvuun, ilmastonmuutokseen tai vaikkapa koulutukseen ovat erilaisia. Suurimpia globaalin etelän maita yhdistää esimerkiksi talouden koko, väestö, budjetit ja luonnonvarat. Tämä yhdistelmä tekee maiden näkökulman merkitykselliseksi kaukana rajojensa ulkopuolella.

»Esimerkiksi digitalisaatio Intian kokoisessa maassa poikkeaa eurooppalaisesta näkökulmasta.»

Monet nousevat maat eivät halua, että niitä pakotetaan valitsemaan puolensa.

Yhteistyö edellyttää yhteisiä tavoitteita, jotka johtavat tuloksiin.

G20 tarjoaa tärkeän foorumin asioiden edistämiseksi, mutta yhteistyötä tehdään muuallakin. Maat voivat siis käytännönläheisesti pyrkiä yhdistämään voimiaan kumppaniensa kanssa erilaisissa yhteistyöryhmissä.

Reinersin mukaan on syntymässä vaihtoehtoisia rakenteita, maaklubien, huippukokousten ja epävirallisten foorumien verkostoja globaalin hallinnan hoitamiseksi, myös irrallaan geopoliittisista kysymyksistä.

»Monet nousevat maat eivät halua, että niitä pakotetaan valitsemaan puolensa», Reiners korostaa.

Nykyisen globaalin järjestelmän kohtalon ratkaisee etenkin se, kuinka suuret maat sitoutuvat maailmanpolitiikan arjessa monenkeskiseen yhteistyöhön.

Tai sitten ne rakentavat jotain uutta tilalle.

Perulainen Andy Philipps Zeballos kertoo kannattavansa moninapaista eli multipolaarista kansainvälistä järjestelmää, jossa valta ei ole keskittynyt länteen. Samanarvoisuus koskee kaupankäyntiä ja vaikkapa immateriaali­oikeuksia – patentteja, joiden keskittyminen länsimaiseen omistukseen jarruttaa kehitystä, hän sanoo.

Moninapaista maailmanjärjestystä ajaa myös Vladimir Putin. Syksyllä Putin maalaili lännen valta-aseman häviävän: »Ennemmin tai myöhemmin moninapaisen maailman uusien keskusten ja lännen on aloitettava tasavertainen keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta, ja mitä nopeammin sen parempi.»

Venäjä ja Kiina tavoittelevat moninapaista maailmaa, koska ne haluavat olla itse napoja, Yhdysvaltojen veroisia valtakeskittymiä.

Kiina toimii aktiivisesti monenkeskisessä järjestelmässä muokatakseen sen järjestystä mieleisekseen. Se pyrkii määrittelemään uudelleen esimerkiksi YK:n perusarvoja, kuten ihmisoikeuksia, ja sulkemaan järjestelmästä ulos valtioiden ulkopuoliset toimijat, kuten kansalaisyhteiskunnan. Kiina rahoittaa YK:ta toiseksi eniten Yhdysvaltojen jälkeen.

Viimeisen seitsemän vuoden aikana 15:stä YK:n erityisjärjestöstä neljässä on ollut kiinalaisjohtaja. Ennen vuotta 2006 yksikään kiinalainen ei ollut johtanut niitä. Vuonna 2023 useisiin YK-järjestöihin valitaan uusi johtaja.

Moninapaisuus on sekava ja hämärä käsite, sanoo saksalaistutkija Reiners. Se kun tarkoittaa vähän eri asioita kullekin toimijalle.

Monille globaalin etelän maissa moninapaisuus saattaa merkitä lähinnä parempaa vaihtoehtoa nykyiselle, epäoikeudenmukaiseksi koetulle maailmanjärjestykselle.

Zeballosin mukaan Yhdysvallat, EU ja Nato ovat vastustaneet globaalin etelän nousua. Eurooppalaiset ja amerikkalaiset ovat vauraita ja elävät leveämmin kuin venäläiset tai kiinalaiset.

»Maailma ei ehkä ole niin reilu. Jotkut maat voittavat ja jotkut häviävät. Olemme olleet pitkään häviäjiä.»

Lännessä erilaiset pelastusoperaatiot monenkeskisen järjestelmän varjelemiseksi on aloitettu.

Vuonna 2019 Saksa ja Ranska tekivät aloitteen multilateralismiallianssista, joka vahvistaisi sitoumuksia kansainväliseen järjestykseen. Yhdysvallat aloitti viime vuonna demokratiahuippukokoukset samanmielisten maiden kanssa. Mukaan tosin mahtuivat myös Irak ja Kongon demokraattinen tasavalta. Toistaiseksi näiden pyrkimysten anti on epäselvä.

Reinersin mukaan Euroopan on korkea aika nähdä globaalin etelän maat tasavertaisina yhteistyökumppaneina, joiden kanssa voidaan ratkaista maailman ongelmia. On luonnollista, että monenkeskinen järjestelmä muovautuu uudestaan toisen maailmansodan jälkeisestä eurosentrisyydestä kohti systeemiä, joka heijastaa nousevien talouksien halukkuutta ja kykyä olla globaaleja toimijoita.

EU:n ulkosuhteiden johtaja, korkea edustaja Josep Borrell sanoi lokakuussa, että multilateralismin elvyttämiseksi Euroopan on kuunneltava enemmän muuta maailmaa.

»Ajattelemme, että tiedämme paremmin muiden ihmisten intressit», Borell totesi itsekriittisesti EU-suurlähettiläille.

Toisaalta samalla viikolla hän vertasi puheessaan Eurooppaa puutarhaan ja muuta maailmaa viidakkoon, joka voi vallata puutarhan. Puheen rasistisia ja kolonialistisia kaikuja Borell sai selitellä viikkokaupalla.

Ei ihme, jos viesti ei uppoa Euroopan ulkopuolella.

Lue lisää Ulkopolitiikan teemasta 4/2022:

Lula yrittää kääntää Brasilian muuttoliikkeen suunnan – lähtijöistä yhä harvempi palaa maahan

Venäjän karhu pelastamassa elefantteja – Putin tietää mikä viesti uppoaa Afrikan maissa