Vuonna 2017 Gambian presidentiksi nousi Adama Barrow, joka oli edellisvuoden vaaleissa päihittänyt yli kaksi vuosikymmentä maata hallinneen diktaattori Yahya Jammeh’n. Tämän aikana Gambia oli kokenut taloudellisen romahduksen, massiivisen nuorisotyöttömyyden ja mittavan maastamuuton.
Gambialaisten maastamuuttajien kotimaahansa lähettämä raha ja poliittiset näkemykset olivat ratkaiseva tekijä siinä, että maan diktatuuri murtui vaaleissa. Näin väittävät valtio- ja taloustieteilijät Abel Escribà-Folch, Covadonga Meseguer ja Joseph Wright kirjassaan, joka käsittelee siirtolaisten rahalähetysten vaikutusta demokratiaan. Perusargumentti on, että rahalähetykset edistävät diktatuurien demokratisoitumista kahdella tavalla.
Yhtäältä lähetetty raha antaa vastaanottajilleen mahdollisuuden ottaa riski ja lähteä osoittamaan mieltä, koska he pystyvät maksamaan esimerkiksi mahdolliset sakot. Rahalähetykset lisäävät mielenosoitusten todennäköisyyttä etenkin oppositiomielisillä alueilla ja köyhien keskuudessa. Heidän asemaansa rahalähetykset kohentavat suhteellisesti eniten.
Toisaalta rahalähetykset vähentävät riippuvuutta valtaapitävistä ja näiden tarjoamista palveluista. Omaa ääntä ei enää tarvitse myydä sille, joka lupaa eniten. Näin käy etenkin köyhimmillä vaa’ankielialueilla, missä äänten ostaminen ilman rahalähetyksiä on ollut suhteellisesti halvinta.
Gambiassa muuttajien lähettämä raha avitti opposition järjestäytymistä ja kampanjointia vuoden 2016 vaalien alla. Kirjoittajien mukaan siirtolaisuus ja rahalähetykset ovat kuin »takaovi demokratiaan». Rikkaiden maiden kannattaa pitää se avoinna, jos ne haluavat edistää suotuisaa poliittista ja taloudellista kehitystä globaalisti.
Siinä missä Escribà-Folchin, Meseguerin ja Wrightin teos pohjaa modernistiseen kehitysajatteluun, sosiologi Adrian Favell puolestaan tarjoaa sen kritiikkiä. Favell kirjoittaa varsin teoreettisesti integraatiosta, kotoutumisesta, kriittisen muuttoliiketeorian hengessä.
Favellille kotoutuminen on pohjimmiltaan purkamista vaativa kolonialistinen käsite, joka merkitsee globaalista etelästä lähtevien maahanmuuttajien mukautumista rikkaiden länsimaiden normeihin. Hän arvostelee sitä, että kotoutuminen esitetään eräänlaisena modernisaatioteoreettisena loppupisteenä muuttoliikkeen janalla.
Kun maahanmuuttajaksi määritelty ja siten toiseutettu ihminen globaalista etelästä ylittää rajan rikkaaseen, liberaaliin länsimaahan, länsi alkaa heti vaatia häntä muuttumaan. Lopulta hän saa, jos on osannut asettua yhteiskuntaan oikein, moraalisen ja poliittisen jäsenyyden modernissa länsimaisessa kansallisvaltiossa.
Favellin mukaan tämä on muuttajien kannalta ongelmallista, koska kotoutuminen kulttuuriin, yhteiskuntaan ja talouteen johtaa useimmiten asemaan yhteiskunnan alimmilla portailla. Globaalin etelän »toisia» ei päästetä uusissakaan kotimaissa globalisaation voittajien, vauraan keskiluokan, saati sitä vauraampien joukkoon. Näin rikas, liberaali länsi varmistaa Favellin mukaan valta-asemansa ja haluamansa maailmanjärjestyksen jatkumisen.
Länsi kesyttää erilaisuuden hallittavaksi ja ylläpitää siten imperialismista periytyvää sivilisaatiomissiotaan ja omaa yhteiskunnallista vakauttaan.
Vaikka Favell vaatii kotoutumisen käsitteen purkamista, hän ei tarjoa sille kovin konkreettisia vaihtoehtoja. Hänen mukaansa kolonialistisen valtajärjestelmän purkaminen vaatisi »denationalisaatiota», jossa liikkeellä olevia ihmisiä ei enää tietyillä rajoilla määriteltäisi maahanmuuttajiksi ja vaadittaisi kotoutumaan.
Näin jokainen voisi saada samat ihmisoikeudet ehdoitta, »syntymäarpajaisten» tulokseen katsomatta.
Teoksia on hankalaa mutta arvokasta lukea rinnan, koska niiden teoreettinen viitekehys ja teoreettisuuden taso ovat erilaisia. Favellin analyysissa varjoon jää muuttajien oma toimijuus. Kolonialistisessakin maailmanjärjestyksessä he voivat vaikuttaa globaaliin kehitykseen niin taloudellisesti kuin poliittisestikin, kuten Escribà-Folch, Meseguer ja Wright osoittavat.
Jos rikkaat länsimaat sallisivat globaalin etelän autokratioiden ja diktatuurien asukkaiden muuttaa ja lähettää rahaa entisiin kotimaihinsa, maahanmuuttajat voisivat olla mukana demokratisoimassa maita. Silloin edessä voisi olla tulevaisuus, jossa yhä harvemmat joutuisivat muuttamaan diktaattorien tieltä ja alistumaan lännen kolonialististen määrittelyiden kohteeksi.
Rahalähetykset kuitenkin edellyttävät kotoutumista.
