Satoja tunteja kertomuksia, kuvaa afganistanilaisten elämästä. Tällaista materiaalia toimittaja Reza Adib sanoo käsittelevänsä parhaillaan tulevaa dokumenttiaan varten.
»Erityisesti naisten kohtalo ja näkymät ovat sydäntä särkeviä», Adib sanoo.
Hän tekee dokumentin raakaleikkausta, mutta työn loppuun saattaminen etenee hitaasti, sillä rahoitusta ei vielä ole – eikä tietoa tulevasta.
Adib on afganistanilaistaustainen toimittaja ja dokumentaristi, joka palasi ensikerran Afganistaniin talibanien kukistuttua 2000-luvun alussa. Hän toimi muun muassa päätoimittajana paikallisella Noorin-kanavalla. Sittemmin Adib on tehnyt dokumentteja, esimerkiksi kreikkalaisten pakolaisleirien koronaarkea käsittelevän ohjelman BBC:lle.
Adib on ollut Suomessa yli kaksi vuotta ja kertoo, että hänen turvapaikkahakemuksensa on korkeimman hallinto-oikeuden käsittelyssä. Adib sanoo mieltävänsä itsensä myös pakolaisaktivistiksi.
Ihmisoikeuspuolustajat ovat olleet näkyvä osa Suomen ulkopolitiikkaa viime vuosina. Sanna Marinin (sd.) hallitus on tehnyt ihmisoikeusperustaista ulkopolitiikkaa, ja vuoden 2020 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa ihmisoikeuspuolustajille luvattiin »poliittista ja käytännön tukea».
Adibin mielestä Suomi nostaa ihmisoikeusaktivisteja esiin diplomatiassa, mutta yksittäisten ihmisten kohdalla ihmisoikeudet painetaan taka-alalle.
»Mikä todistaa, että Suomi ajaa ihmisoikeusaktivistien asiaa myös diplomatian ulkopuolella», hän kysyy.
Adib huomauttaa, että Suomen on helppo tuomita vaikkapa Iranin, Venäjän tai Lähi-idän ihmisoikeusoikeusloukkauksia esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Linjan ulottuminen Suomen rajojen sisälle asti on kyseenalaista. Puhetapa muuttuu Suomessa.
Adibin oman kokemuksen mukaan turvapaikkaprosessissa kukaan ei ole kiinnostunut työstä ihmisoikeuksien puolesta. Vaikka siitä kertoisi, sillä ei näytä olevan merkitystä.
»Maahanmuuttoviranomaiset eikä oikeusistuin ole kysynyt mitään ihmisoikeustoiminnastani. Turvapaikkajärjestelmä Suomessa ei anna mitään painoarvoa ihmisoikeus- ja kansalaistoiminnalle.»
Kansalaisjärjestöissä ongelmana pidetään myös sitä, ettei Suomella ole humanitaarista viisumia. Kun ihmisoikeuspuolustaja esimerkiksi Afganistanissa joutuu vaaraan ja pakenemaan nopeasti maasta, humanitaarinen viisumi takaisi joustavan pääsyn Suomeen.
Kansallista humanitaarista viisumia koskevaa hallituksen esitystä on valmisteltu ulkoministeriössä, mutta se ei valmistu tällä hallituskaudella. Esitys voisi olla annettavissa eduskunnalle syksyllä, mikäli uusi hallitus haluaa sitä edistää.
Ulkomaalaisasioihin ja suojeluun liittyvät asiat ovat edenneet järjestöjen mukaan tällä hallituskaudella tahmeasti.
Viimeksi tammikuussa viisumin käyttöönottoa suositeltiin viivytyksettä Naisten ääni -raportissa. Naisjärjestöjen Keskusliitto teettämä selvitys käsitteli Suomen ja Afganistanin välistä yhteistyötä afgaaninaisten näkökulmasta. Selvityksen mukaan moni Suomen kanssa yhteistyötä tehnyt ihmisoikeuspuolustaja on vaarassa. Naispuoliset aktivistit ovat saaneet turvapaikkoja muun muassa Saksasta, Ranskasta ja Italiasta, mutta Suomeen heillä ei ole ollut keinoa edes päästä.
Ihmisoikeusaktivistit yleisesti ovat saaneet Suomesta suojelua, mikäli toiminta on ollut tarpeeksi »korkean profiilin mukaista», eli turvapaikanhakija on esimerkiksi toiminut johtotehtävissä kansalaisjärjestössä. Ruohonjuuritason työ, vaikkapa oikeustaistelu viranomaisia vastaan, ei takaa automaattisesti suojelua.
»Suomalaiset sulkevat helposti silmänsä ja yliluottavat hallintoonsa, vaikka se tekisi väärin», Adib sanoo. Esimerkiksi syrjinnästä eroon pääseminen vaatii hänestä koko yhteiskunnan muuttumista, eikä se tapahdu hetkessä.
Suomi valittiin YK:n ihmisoikeusneuvostoon syksyllä 2021, ja se on ollut yksi konkreettisimmista Suomen ulkopolitiikassaan saavuttamista tavoitteista. Jäsenenä Suomi edistää niin ikään ihmisoikeuspuolustajien osallistumista neuvoston työhön. Osa valtioista pyrkii estämään aktivistien pääsyn neuvostoon ja heitä jopa ahdistellaan yhteistyöstä YK-mekanismien kanssa.
Vuosi sitten Suomi järjesti virtuaalisen sivutapahtuman Afganistanin, Somalian ja Ukrainan naisihmisoikeuspuolustajien työlle. Webinaarin avasi ulkoministeri Pekka Haavisto (vihr.), joka puhui puolustusministeriössä Mannerheim-maalaus takanaan. Eräänlainen ajankuva sekin.
Päivän kohokohta oli yhteislausuma Meksikon kanssa. Diplomatian megatapahtumia tällaiset webinaarit eivät ole. Youtubessa sen tallennetta on katsottu 190 kertaa.
Työ voi olla uskomattoman hidasta – tai kauniimmin sanottuna pitkäjänteistä.
Amnestyn ihmisoikeustyön johtajan Niina Laajapuro katsoo Suomen roolin olevan tärkeä, jotta ihmisoikeusneuvostossa toimii kriisien keskellä maita, jotka suhtautuvat ihmisoikeuksien edistämiseen periaatteellisesti. Hänestä Suomi on tehnyt paljon hyvää työtä, vaikkakin odotetun varovaisesti.
»Ymmärrän, että jäsenenä on seurattava kaikkea tarkkaan ja oltava kanta kaikkeen, mutta olisin toivonut vahvempaa työtä vaikeiden maatilanteiden osalta.»
Maatilanteilla Laajapuro viittaa siihen, että yksi maa, kuten nyt Suomi, nostaisi jonkin toisen valtion ihmisoikeustilanteen neuvoston pöydälle ja alkaisi ajamaan tätä koskevaa päätöslauselmaa tai muun mekanismin perustamista. Taannoin Tanska johti Saudi-Arabiaa koskevaa julkilausumaa, Islanti Filippiinien. Tällaiseen Suomi ei ole ryhtynyt, vaikka mikään ei sitä estä ottamasta johtoroolia.
Laajapuro ihmettelee, onko Venäjän hyökkäyssodan aiheuttama turvallisuuspoliittinen tilanne vaikuttanut Suomen haluun vetää maa-aloitteita.
Egyptistä Suomi teki neuvostojäseny merkittävän kannanoton. Voisiko Suomi siis ottaa maa-aloitteeksi esimerkiksi Egyptin?
»Täytyy pohtia, missä voidaan tuoda lisäarvoa. Harkintaa tehdään, mutta kyse on prosessista», tiiminvetäjä Ann-Mari Fröberg muotoilee vastauksensa. Fröberg vetää ulkoministeriössä Suomen ihmisoikeusneuvostotyötä.
»Olemme aktiivisesti vaikuttaneet siihen, että eri maatilanteet ovat neuvoston agendalla. Esimerkiksi osana EU-maita olemme edistäneet Myanmarin, Valko-Venäjän ja Etiopian maa-aloitteita.»
Fröbergin mukaan turvallisuuspoliittinen tilanne tai Nato-haku ei ole suoraan vaikuttanut Suomen toimintaan ihmisoikeusneuvostossa.
Sekä Fröberg että Laajapuro pitävät ylipäätään saavutuksena, että ihmisoikeusneuvosto on saanut päätöksiä aikaiseksi tässä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Neuvosto on perustanut tutkinnan Venäjän hyökkäyssotaan liittyvistä ihmisoikeusloukkauksista Ukrainassa ja nimittänyt erityisraportoijan setvimään Venäjän ihmisoikeustilannetta. Lisäksi on uudistettu muita mandaatteja ja perustettu Iran-mekanismi tutkimaan maan ihmisoikeustilannetta syksyn väkivaltaisuuksien seurauksena.
Taikasauvoja ne eivät ole. Työ voi olla uskomattoman hidasta – tai kauniimmin sanottuna pitkäjänteistä.
Neuvostossa esiteltiin viime vuonna aloite Xinjiang-keskustelusta, joka olisi käsitellyt Kiinan uiguurivähemmistön ihmisoikeustilannetta. Keskustelua ei tullut, sillä aloite kaatui yhdellä äänellä. Laajapuro pitää kuitenkin hienona, että Suomi oli mukana ydinryhmässä ajamassa sitä.
»Aloitteen hylkääminen yhdellä äänellä oli harmillista, mutta sitä ei kannata ajatella hukkaan heitettynä työnä.»
Laajapuro uskoo, että aloite voi poikia uuden yrityksen. Keskustelun aikaansaamisessa on kyse myös neuvoston uskottavuudesta: voidaanko siellä ylipäänsä käsitellä suurvaltojen ihmisoikeustilanteita. Neuvostossa käydään yhä kovempaa arvokamppailua, kun autoritaariset hallinnot, Kiinan johdolla, pyrkivät muokkaamaan kansainvälistä järjestelmää mieleisekseen lauseke kerrallaan.
Varsinaisten ihmisoikeuskysymysten pyörittely on yhä samojen ulko- ja oikeusministeriöiden asiantuntijoiden harteilla. Kehityspolitiikassa ihmisoikeudet ovat olleet peruskauraa jo pitkään.
»Mitä kauemmas liikutaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tai kauppapolitiikan suuntaan, sitä vähemmälle puheet ihmisoikeuksista jäävät», Laajapuro sanoo.
Ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa ihmisoikeusperustaisuutta on kuvattu niin, että ennen kaikkia päätöksiä tehdään ihmisoikeusvaikutusten arviointi.
»Se on hyvä alku, mutta ei se tee politiikasta vielä ihmisoikeusperustaista, jos ihmisoikeuksia ei priorisoida», Laajapuro toteaa.
Turvallisuuspolitiikkaa työkseen seuraava tutkija Harri Mikkola sanoo heti alkuun, ettei ole ihmisoikeuksien asiantuntija. Mikkola on tuore ohjelmajohtaja Ulkopoliittisessa instituutin uudessa Suomen ulkopolitiikka, Pohjois-Euroopan turvallisuus ja Nato -tutkimusohjelmassa.
Juha Sipilän (kesk.) hallituksen ulkopolitiikassa tasa-arvo ja ihmisoikeudet olivat lähtökohtana. Se, että ihmisoikeudet kirjattiin nyt väistyvän hallituksen ulkopolitiikan perustaksi, liittyy Mikkolan mukaan vahvasti vasemmistolaisen hallituksen painopisteisiin ja osaksi pohjoismaista perinnettä, joka vaalii monenkeskisyyttä, tasa-arvoa, oikeusvaltioperiaatetta.
Joku voisi sanoa pehmeitä arvoja.
Ruotsin edellinen vasemmistohallitus teki tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia korostavaa feminististä ulkopolitiikkaa, jonka oikeistohallitus sitten hylkäsi. Suomi ei ole julistuksellisuuteen ryhtynyt, vaikka feministinen ulkopolitiikkaa näyttää vilahtelevan arvoliberaalien kansanedustajien ja virkamiesten puheissa.
Geopolitiikassa arvoista on tullut intressejä. Niitä pitäisi ajaa kuin intressejä.
Kriisistä šokkiin kulkeneelle Marinin hallitukselle Mikkola antaa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta hyvän arvosanan. Se on onnistunut sopeutumaan ennakoimattomiin tilanteisiin, mikä on tarkoittanut myös hallitusohjelmasta poikkeamista esimerkiksi aseviennin periaatteissa.
Joillakin mittareilla voisi jopa sanoa, että vasemmistohallitus harjoitti oikeistolaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa: Suomi hakeutui määrätietoisesti Natoon, syvensi puolustusyhteistyötä entisestään Yhdysvaltojen, Britannian ja muiden pohjoismaiden kanssa, paransi rajaturvallisuutta ja aloitti valmiuslain uudistuksen.
»Nato-optio ei ollutkaan sanahelinää ja tosipaikassa sen lunastaminen oli hallituksen ja presidentin hyvän työn tulosta», Mikkola arvioi. Ratkaisua oli hänestä vaikea edes kuvitella aiemmin, saati sitä, että Suomi veti vielä Ruotsin mukaansa.
Mikkolan mielestä Nato-päätös ja pääministerin kyky irtaantua vanhasta ulkopolitiikan liturgiasta – puhua aiempaa suoremmin Venäjästä – on vapauttanut ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua Suomessa. Se on ollut hänestä tervehdyttävää.
Venäjän hyökkäyssota on myös herätellyt länttä ja suomalaisia siihen, että liberaalin maailman arvoja – demokratiaa, ihmisoikeuksia, rauhaa ja vapautta – ja näitä kannattelevia instituutioita on puolustettava. Ne eivät säily itsestään.
Mikkola muistuttaa, että Nato on puolustusliitto, jonka keskeisin merkitys on pelotteessa.
»Se on puolustuspolitiikkaa eikä Naton ydin ole ihmisoikeuspolitiikassa – ellei ajatella, että ihmisoikeuksien ja läntisten arvojen viimeinen lukko on toimiva puolustus.»
Arvot ovat tehneet vahvan comebackin kansainväliseen politiikkaan, katsoo vanhempi tutkija Benjamin Tallis German Council on Foreign Relations -tutkimuslaitoksesta.
Tallisin mukaan pitkästä aikaa liberaalien arvojen merkitys on laajasti tunnustettu: Arvot eivät ole vain sellaisia, »joita olisi kiva olla», vaan ne ovat demokratioiden ulkopolitiikan ja laajemman geopoliittisen strategian perusta. Viimeiset 10–15 vuotta arvot oli unohdettu taustalle, mikä ehti heikentää turvallisuutta.
Muutos näkyy kaikkein parhaiten poliitikoiden kannanotoissa, erityisesti presidentti Volodymyr Zelenskyin mutta toistuvasti myös Ukrainaa voimakkaasti tukevien johtajien puheissa.
Zelenskyi totesi esimerkiksi viime lokakuussa, että »emme saa koskaan lakata puolustamasta vapautta ja demokratiaa, jotta lapsemme ja lapsenlapsemme voivat nauttia vähintään samasta mitä meillä on».
Tätä samantyyppistä viestiä ovat toistaneet monet itäisen Euroopan johtajat siinä missä Sanna Marinkin. Tallis kutsuu heitä »uusidealisteiksi».
»Geopolitiikassa arvoista on tullut intressejä. Niitä pitäisi ajaa kuin intressejä», hän selittää. Isossa kuvassa kyse on maailmanjärjestyksen vahvistamisesta.
Suomen maineesta on mahdoton puhua mainitsematta pääministeriä.
Maailmalla Marin tunnetaan muun muassa nopeista ja napakoista reaktioista, jopa sutkautuksista. »Sota loppuu, kun Venäjä lähtee Ukrainasta», Marin sanoi toimittajille lokakuussa Prahassa.
Koskaan aiemmin suomalaisen poliitikon kansainvälinen näkyvyys ei ole ollut näin suurta, tutkija Harri Mikkola huomauttaa. Suomella on ollut tämän vuoksi kenties astetta enemmän vaikutusvaltaa kuin sille kokonsa puolesta kuuluisi.
Mutta mitä sitten tapahtuu omille arvoille, kun vastassa on autoritaarinen Turkki ja vaakalaudalla Suomen Nato-jäsenyys?
Tallis sanoo ymmärtävänsä Suomen ja Ruotsin välttämättömyyden pysyä hiljaa ratifiointiprosessin ollessa kesken. Vaikka maita pidetään panttivankeina tällä hetkellä, se ei estä sitä, etteikö voitaisi rakentaa sellaista maailmaa, jota halutaan.
»Sitten kun Suomi ja Ruotsi ovat jäseniä niiden kannattaisi työntää Turkkia liberaalimpaan suuntaan tai auttaa Natoa uudistumaan, jotta se pääsisi eroon epädemokraattisista maista.»
Tänä vuonna arvopuheisiin on Tallisin mukaan ilmestynyt myös uusi ulottuvuus: toivo paremmasta huomisesta ja edistyksestä. Monissa länsimaissa toivo eteenpäin menemisestä oli unohdettu.
»Meidän on vauhditettava koko edistysajatusta. Muuten ihmiset eivät välttämättä näe hyötyjä taisteluista, joita käydään arvojen puolesta.»
Jotta oikeuksien ja demokratian edut olisivat konkreettisesti kansalaisten ulottuvilla, sitä varten tarvitaan Tallisin mukaan uudistuksia.
Tätä työnsarkaa riittää Suomen tulevalla hallituksella.
Vaikka seuraavaksi Suomi saisi oikeistohallituksen ja se hylkäisi ihmisoikeusperustaisuuden, on yksinkertaisesti mahdotonta, että Suomi pyörtäisi kaiken ympäri ja alkaisi tekemään ihmisoikeuksien vastaista ulkopolitiikkaa. Kyse on vain julistuksellisuuden tasosta.
Todennäköisesti seuraava hallitus jatkaa samalla linjalla ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Maahanmuuttopolitiikasta ei voi olla varma.
Juttua varten on haastateltu myös Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Pia Lindforsia.
Lue myös lähestyvien eduskuntavaalien ennakkojuttu: Kärkipuolueet eivät erotu ulkopolitiikalla
