Ovatko ihmiset siellä primitiivisiä?” kysyy serbimies kosovolaisista aidosti huolestuneen näköisenä belgradilaisessa kahvilassa.
Nuori mies on Kroatian serbipakolainen, mutta vuonna 1991–1995 käyty Kroatian sota on serbien mielessä unohdettu kauna. Serbialaiset ja kroatialaiset ovat olleet tekemisissä toistensa jo kanssa vuosien ajan. Kosovo on sen sijaan serbeille edelleen kuin tuntematon musta aukko, tai hitaasti paraneva avohaava, jota EU nyt tikkaa umpeen.
Kosovon kysymys on ollut pitkään este neuvotteluille Serbian EU-jäsenyydestä. Kosovo julistautui itsenäiseksi helmikuussa 2008, mitä Serbia on sitkeästi vastustanut. Kahden maan pääministerit tapasivat ensimmäistä kertaa sovitellakseen välejään lokakuussa 2012.
Neuvotteluissa pöydän toisella puolella istuu Serbian sosialistipuoluetta edustava pääministeri Ivica Dačič, joka tunnetaan myös Slobodan Miloševićin tiedottajana ja lempinimellä Balkanin teurastaja. Vastapuolella on Kosovon pääministeri Hashim Thaçi, joka oli Kosovon vapautusarmeijan UÇK:n poliittinen johtaja ja jota epäillään sodan aikaisista rikoksista ja mafian johtamisesta.
Vielä vuosi sitten Serbian edistyspuoluetta edustava tuore presidentti Tomislav Nikolić uhosi, että jos Kosovon tunnustaminen on edellytys EU:n jäsenyysneuvottelujen etenemiselle, EU saa jäädä. Todellinen läpimurto tehtiin huhtikuussa 2013, kun Serbia myöntyi Kosovon serbien alueelliseen itsehallintoon, vaikka ei vielä tunnustanutkaan Kosovon itsenäisyyttä.
Kesäkuussa Euroopan komissio palkitsi Serbian maan pyrkimyksistä lähentää välejään Kosovon kanssa ja myöntyi aloittamaan EU-jäsenyysneuvottelut tammikuussa 2014. Myös Kosovolle raotetaan EU:n ovea aloittamalla neuvottelut vakaus- ja assosiaatiosopimuksesta.
Serbian ja Kosovon suhteen vakiintuminen on merkittävä voitto myös EU-diplomatialle. Neuvotteluja johtanut EU:n ulkoministeri Catherine Ashton kiteytti heinäkuussa vierailullaan Belgradissa: ”Tärkeintä on nyt panna saavutettu sopimus täytäntöön. Poliittisen päätöksen muuttaminen käytännön toiminnaksi ei ole helppoa.”
Kosovossa on Serbian ortodoksikirkon vanhimmat luostarit. Aikoinaan Slobodan Milošević nosti Kosovon Suur-Serbian keskiöön juuri historiallisten syiden takia.Serbinationalismin ydin
Samaan aikaan kun Brysselissä tehtiin EU-diplomatian historiaa, serbinationalistit kokoontuivat Kosovo Poljen taistelun vuosipäivänä kesäkuussa Kosovossa.
Serbian kuningaskunta hävisi vuoden 1389 taistelussa ottomaaneille. Serbit vetäytyivät ja Kosovon alueelle muutti Albaniasta vuosisatojen kuluessa albaaneja, jotka ovat nyt kosovolaisia. Kosovoon jäivät Serbian kulttuuriperinnön tärkeimmät aarteet, suurten kuninkaiden rakennuttamat luostarit, joiden näkemisestä jokainen serbi haaveilee.
Milošević valjasti Kosovo Poljen taistelun serbinationalismin ytimeksi astuessaan valtaan 1989. Hän korosti Kosovon alueen historiallista merkitystä, ja hänen iskulauseensa oli, että kaikkien serbien tulisi asua yhdessä valtiossa, Suur-Serbiassa. Tuolloin lähes kolme miljoonaa serbiä asui Serbian rajojen ulkopuolella, enimmäkseen Kroatiassa ja Bosniassa.
Nyt Kosovo Poljen taistelupaikalla, laajalla ruohokentällä Pristinan liepeillä, kohoaa kivinen muistomerkki. Vuosipäivän aamu vietetään ortodoksipappien seremonialla Gračanican luostarilla, kymmenisen kilometriä Pristinasta etelään.
Joka toinen piispan lausuma sana on ”Republika Srpska”, ja kansa hurraa. Serbiassa ortodoksinen kirkko ja politiikka ovat kietoutuneet tiiviisti yhteen. Myös Miloševićin ja Bosnian serbiarmeijan entisen komentajan Ratko Mladićin nimet vilahtavat puheessa. Liha käryää katukarnevaaliksi muuttuneen Kosovon serbikylän keskustiellä. Lähiteiden varsilla seisoo tavallista enemmän poliiseja.
Nuoret miehet ovat pukeutuneet Serbian lippuihin ja kyrillisin kirjaimin Serbiaa ylistäviin paitoihin. Useita satoja on saapunut Pohjois-Kosovon serbialueilta ja Serbiasta saakka. Ilmiö on tuttu Miloševićin ajoista asti, jolloin äärinationalistisia joukkoja kuljeteltiin busseilla mielenosoituksiin ympäri entistä Jugoslaviaa. Nyt mukana on enimmäkseen testosteronia uhkuvia jalkapallohuligaaneja.
Iltapäivällä uskonnollisten seremonioiden päätyttyä Kosovo Poljen juhla on ohi. Serbisiviilit pakkautuvat busseihin. Ilmassa säksättää helikopteri, ja koko alue kuhisee Kosovon poliiseja, Naton KFOR-joukkoja sekä EU:n siviilikriisinhallintaoperaation EULEXin poliiseja.
Yhtäkkiä läheisen tien lyhtypylväissä lepattaa Albanian ja Kosovon lippuja, ja autio suora ammottaa tyhjänä poliiseista. Bussit pysähtyvät, ja hetkessä niiden takaa paljastuu ryhmä albaaninuoria, jotka kivittävät bussin ikkunoita isoilla murikoilla muutaman metrin päästä.
Hetkessä täsmäisku on ohi ja hyökkääjät pinkovat läheisten talojen taakse. Bussien ovet aukeavat ja ulos juoksee paidattomia serbinuoria tatuointeineen. Kauempaa ryntää poliiseja. Bussin rikkinäisten ikkunoiden takaa heilutetaan Serbian lippuja ja Serbian voitonmerkkiä näyttäviä kolmea sormea. Kosovo Poljen päivänä pienikin ärsyke voi leimahtaa yhä vihaan ja väkivaltaan – ulkopuoliselle rauhanturvaamiselle on vielä suuri tarve.
Osa busseista palaa Gračanican serbikaupunkiin poliisivalvonnan läpi. Kylän asukkaat ryntäävät serbilippuja kantavia nuoria vastaan. Jugoslavian aikaiseen armeijan lakkiin sonnustautunut mies ottaa rakia-pullonsa esille ja tarjoilee nuorukaisille vahvaa voitonryyppyä. Illan konsertissa on luvassa turbofolkia, joka nousi sota-aikana suureen suosioon kansallisromantiikan ja patriotismin ylistäjänä.
”Ehkä kymmenen prosenttia täällä kannattaa EU:ta, loput vastustavat”, sanoo juhlapäivää seuraava Kosovon serbi Branica Milenkovic. ”Tänä vuonna päätän, lähdenkö Kosovosta vai perustanko perheen. Olemme patriootteja, eikä EU lupaa hyvää Serbian maalle. EU tuhoaa meidät.”
Rikollisyhteiskunnan kasvatit
Vuosien ajan Serbian jäsenyysneuvottelujen toinen tärkeä ennakkoehto oli sotarikollisten luovuttaminen Haagiin. Serbian pääministeriksi 2001 noussut Zoran Djindjić tunnettiin EU-myönteisenä Miloševićin vastaisen kansanliikkeen johtajana, joka kannatti sotarikollisten kiinniottoa. Hän päätti Miloševićin lähettämisestä Haagiin vuonna 2001, Jugoslavian silloista presidenttiä Vojislav Koštunicaa kuulematta.
Liian aikainen rohkeus koitui Djindjićin kohtaloksi. Maaliskuussa 2003 tarkka-ampujan luoti pysäytti pääministerin sydämen, kun hän oli nousemassa autostaan parlamenttitalon takana. Murhan taustalla olivat sisäministeriön alaiset puolisotilaalliset joukot.
”Sen teki EU”, sanoo moni serbialainen Djindjićin murhasta. Myös useat akateemisesti koulutetut myöntävät EU:n syyllisyyden teoriassa mahdolliseksi. Myös Natoa epäillään. Miloševićin politiikkaan kuului keskeisesti voimakas länsivastaisuus, ja serbialaiset ovat eläneet propagandan keskellä.
”Historian ja sotien painolasti on vielä monien mielessä”, toteaa tutkija Sonia Mitrovic. Hän on vierailemassa kotikaupungissaan Belgradissa Barcelonasta, jossa valmistelee väitöskirjaa siirtymäoikeuden vaikutuksista Serbian ja Kroatian oikeusvaltion kehittymiseen.
”Serbiassa muistetaan edelleen Naton kolme kuukautta jatkuneet pommitukset. Serbialaiset kokevat EU:n hylänneen heidät. Kroatialaiset, bosniakit ja äärialbaanit ovat kaikki saaneet uhrin aseman, mutta serbit on yksin leimattu syyllisiksi.”
Kosovo Poljen vuosipäivänä juhlijoiden sormet taipuvat sodan aikana tutuksi tulleeseen Serbian voitonmerkkiin.Mitrovic painottaa, että kaikki Serbian keskeiset puolueet ovat sotien joukkomurhien tahraamia. Poliitikot ovat olleet suoraan kytköksissä armeijaan, puolisotilaallisiin joukkoihin ja niistä muodostuneeseen mafiaan, ja monet sympatisoivat rikollisia edelleen. Rankaisemattomuus ja korruptio ovat maan suurimpia vitsauksia.
Serbialainen taiteilija Esko Curtic kiteyttää serbialaisten kokemaa todellisuutta: ”Jos haluat rikastua Serbiassa, sinun tulee kääntyä huumekaupan tai politiikan puoleen. Zoran Djindjić tuli korruptoituneen porukan ulkopuolelta. Et voi tehdä mitään, ellei sinulla ole mafiaa takanasi.”
Miloševicin ajan rikollisyhteiskunnassa kasvanut Curtic uskoo, että myös EU toimii rikollisverkostoihin tukeutuen. ”Näin asiat toimivat”.
Kosovosta sisäisiin ongelmiin
Serbinuoret eivät usko EU:n tuovan heidän elämäänsä muutosta. Vallalla on euroskeptinen ilmapiiri; tutkimusten mukaan vain puolet kansasta kannattaa EU:ta.
Ihmiset ovat pettyneitä jäsenyysneuvotteluiden hitaaseen etenemiseen. Lisäksi eurokriisi on vienyt monien toiveet taloudellisesta noususta ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. EU:n tarjoama konkreettisin muutos eli viisumivapaus saavutettiin jo 2009.
EU-kantaan katsomatta lähes kaikki kuitenkin painottavat, että Kosovo on osa Serbiaa. Useimmat tosin myöntävät, että vaikka Kosovon menetys on kamalaa, ei poliitikoilla ole ollut vaihtoehtoa. Myöntyminen Kosovon-kysymyksessä on ollut hinta EU-jäsenyysneuvotteluista.
Serbia toivoo jäsenyyttä viidessä vuodessa, mutta Brysselissä jäsenyyden uskotaan toteutuvan vuoden 2020 paikkeilla. Se edellyttää taloudellisten ja yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemista sekä EU:n yhteisten sääntöjen voimaan saattamista.
Lähes kymmenen vuotta Serbian presidentin virkaa hallinnut Demokraattinen puolue DS menetti toukokuun 2012 vaaleissa presidentin ja pääministerin paikat sekä hallitusasemansa. Murhatun Djindjićin tilalle puolueen johtoon aikoinaan noussut Boris Tadić hävisi presidentinvaalit oikeistolaisen edistyspuolueen (SNS) Tomislav Nikolićille.
Tadić oli aiemmin julistanut presidentinvaalien olevan kansanäänestys EU-jäsenyydestä. Tutkija Sonia Mitrovic kuitenkin nimeää häviön keskeiseksi syyksi puolueen keskuudessa rehottaneen korruption ja kykenemättömyyden hoitaa Kosovon-kysymystä.
”EU:n vaatimuksesta Kosovon-kysymys on selvitetty, ja vihdoin vapautuu tilaa puuttua maan muihin ongelmiin, kuten poliittisen järjestelmän ja hallinnon demokratisoimiseen sekä talouden rakenteiden kehittämiseen, keskeisimpinä asioina valtava korruptio ja korkea työttömyys”, Sonia Mitrovic luettelee.
Serbiassa talous on romahtanut ja köyhyys on kaksinkertaistunut talouskriisin aikana. Monet kokevat köyhyyden paluuna Miloševićin aikaan. Vuonna 2012 työttömyys hipoi jo 26:ta prosenttia, kun neljä vuotta aiemmin työttömiä oli 14 prosenttia. Serbiassa ongelmana on myös väestön vanheneminen, päinvastoin kuin Kosovossa, jossa 34 prosenttia väestöstä on alle 18-vuotiaita.
Serbian tärkeimmät vientituotteet ovat lähinnä maatalous- ja terästeollisuuden tuotteita. Lähes 90 prosenttia Serbian viennistä suuntautuu muualle Eurooppaan: 55 prosenttia EU:hun ja kolmasosa Balkanin alueen maihin. Maailmanpankin mukaan Serbian suurin haaste on nostaa elintasoa, parantaa työllisyyttä ja uudistaa verotusta. Verolakien uudistaminen ja veronkierron kitkeminen ovat nyt hallituksen asialistalla. Arviolta 35–40 prosenttia Serbian työvoimasta on pimeää.
Miloševićin lapset
Talouskehityksen ja toimeentulon heikentyessä rikollisuus on saanut Serbiassa uutta kasvualustaa. Maassa on lukuisia urheilujoukkueita, joiden fanijoukot koostuvat 15–25-vuotiaiden miesten massoista. Osa faneista on kytköksissä rikollisiin, äärioikeistolaisiin ja -nationalistisiin joukkoihin.
Pääministeri Ivica Dačićin mukaan puolet maan urheiluseuroista on mafian omistamia. Sonia Mitrovic tarkentaa, että rikollista rahaa pestään ja ansaitaan myös esimerkiksi ravintolatoiminnassa ja kaupoissa. Belgradin yössä kohtaa vankilasta vapautuneita huumediilereitä ja kansainvälisillä rikolliskytköksillä rehvastelevia humalaisia miehiä.
Sotarikollisista muodostui taloudellisesti menestyneitä suuria sankareita, ja nykyiset äärinationalistinuoret kantavat heidän kuviaan paidoissaan ja tatuoidussa ihossaan niin Serbiassa kuin Kosovon serbialueilla. Huligaaneja näkee mielenosoituksissa, katujengeinä, ja heidän nationalistiset töhrynsä julistavat katukuvassa vuotta 1389.
Sonia Mitrovicin mukaan syy äärinationalistiseen huliganismiin on ennen kaikkea vaihtoehdottomuus. Lähes joka toinen serbialainen nuori on työtön.
”Kutsumme heitä Miloševićin lapsiksi, sillä he ovat eläneet sodan, sodanjälkeisen ajan ja nyt talouskriisin. Nämä nuoret tuntevat itsensä torjutuiksi.”
”Jalkapallojoukkueiden ryhmissä nuoret miehet vahvistavat identiteettiään, ja toiminta takaa myös rikollisia tuloja. Tästä voi kehittyä todellinen ongelma. Ratkaisuna näen valtion, joka pystyy tarjoamaan vaihtoehtoja, ja jolla on paikka Euroopan unionissa.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.
