Angela Merkel ei ole halunnut olla muutosjohtaja, mutta hänen kaudellaan Eurooppaa on kohdannut kriisi toisen jälkeen. Kuva: Ullstein Bild/All Over Press
Moni asia on muuttunut vuodesta 2006. Tuolloin Saksan liittokansleri Angela Merkel osallistui kautensa ensimmäiseen kansainväliseen huippukokoukseen, G8-maiden tapaamiseen Pietarissa.
Neuvottelupöydässä istuivat George W. Bush, Jacques Chirac, Tony Blair, Romano Prodi ja EU:n puheenjohtajamaata Suomea edustanut Matti Vanhanen. Kaikki heistä ovat jättäneet paikkansa aikoja sitten.
Ja niin ovat tehneet heidän seuraajansakin. Yhdysvalloissa ja Ranskassa on sen jälkeen valittu jo kolme uutta presidenttiä, Britanniassa neljä pääministeriä, Suomessa kuusi ja Italiassa seitsemän. Vuoden 2006 kokouksessa paikalla olleista johtajista virassaan ovat pysyneet vain Merkel ja Venäjän presidentti Vladimir Putin – ja Putinkin ehti välillä toimia pääministerinä.
Merkelin vuonna 2005 alkanut aikakausi liittokanslerina on kasvattanut hänestä maailmanpolitiikan jättiläisen. Vaikka Merkel ei koskaan ole ollut »vapaan maailman johtaja», jollaiseksi häntä on viime vuosina toisinaan kutsuttu, hän tuo jokaiseen kokoukseen valtavan määrän kokemusta ja arvovaltaa. Harvalla on ollut mahdollisuutta vaikuttaa samalla tavalla eurooppalaiseen ja kansainväliseen politiikkaan kuin Merkelillä.
Tämä lisää Saksan tulevien liittopäivävaalien kansainvälispoliittista merkitystä. Samalla on aiheellista kysyä, millaisen perinnön Merkel seuraajalleen jättää.
Vaikka Merkel muistetaan muualla Euroopassa paremmin Brysselin pikkutunneille venyneistä huippukokousdraamoista, hänen pitkän kautensa salaisuus on ollut ennen kaikkea taito turvata valta kotimaassa. Merkelin johdolla kristillisdemokraattipuolueiden unioni (CDU/CSU) voitti neljät liittopäivävaalit peräkkäin.
Vuonna 2013 CDU/CSU oli lähellä saada jopa ehdottoman enemmistön liittopäiville. Merkel on myös osoittanut poikkeuksellista kykyä pitää puolueensa sisäiset haastajat kurissa.
Vaikutelma poliittisesta vakaudesta kätkee kuitenkin taakseen monimutkaisemman todellisuuden.
Viimeisen vuosikymmenen aikana saksalaiseen politiikkaan ovat hiipineet samat trendit, joita on nähty ympäri Eurooppaa. Puolueiden ja äänestäjien väliset siteet ovat löystyneet, identiteettipolitiikan merkitys on kasvanut ja puoluekenttä on sirpaloitunut. Saksan politiikan perinteisten voimatekijöiden, keskustaoikeistolaisen CDU/CSU:n ja erityisesti keskustavasemmistolaisen SPD:n, ääniosuudet ovat laskeneet.
Samaan aikaan vihreät ovat voimistuneet ja populistinen radikaalioikeistopuolue AfD on vakiinnuttanut paikkansa puoluekartalla.
Arvostelijoiden mukaan Merkel on keskustalaisella, konsensushakuisella ja pragmaattisella linjallaan itse edesauttanut tätä kehitystä.
Merkelin ansiosta CDU/CSU on tavoittanut uusia äänestäjiä. Samalla Saksan perinteisiä suuria puolueita on kuitenkin ollut yhä vaikeampi erottaa toisistaan, mikä on vieraannuttanut niiden vanhoja tukijoita. Toisaalta Merkel on myös poliittisten olosuhteiden uhri: kolme Merkelin neljästä hallituksesta on vaihtoehtojen puutteessa ollut CDU/CSU:n ja SPD:n muodostamia »suuria koalitioita». Se on pakottanut puolueet tekemään kompromisseja.
Merkelin seuraajalle kotimaanpolitiikka tarjoaa vielä suurempia haasteita. Tulevien vaalien tulosta on vaikea ennakoida, mutta hyvin todennäköisesti Saksa saa niiden jälkeen hallituskoalition, jollaista ei liittovaltion tasolla vielä ole nähty. Se taas ajaisi puolueita uudenlaisiin kompromisseihin esimerkiksi arvokysymyksissä, ilmastopolitiikassa, taloudessa, ulkopolitiikassa tai puolustuksessa. Samalla puolueiden välille ja myös niiden sisälle voi syntyä uusia jakolinjoja.
Merkelin keskeinen valtaresurssi – niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin – on ollut Saksan taloudellinen vakaus. Menestys on rakentunut, ainakin osittain, Merkelin edeltäjän toimeenpanemille suurille mutta kiistellyille uudistuksille.
Merkelin hallitukset ovat keskittyneet pääasiassa hienosäätöön. Hänen seuraajallaan tätä mahdollisuutta tuskin on. Huolet Saksan talouden kyvystä pärjätä teknologisen murroksen, ilmastotavoitteiden ja suurvaltakilpailun paineissa ovat kasvaneet.
Eurooppa ja EU ovat Merkelin neljällä hallituskaudella eläneet myrskyisiä aikoja.
Merkel nousi valtaan juuri, kun äänestäjät Ranskassa ja Alankomaissa olivat ajaneet Brysselin perustuslailliseen kriisiin hylkäämällä sopimuksen Euroopan perustuslaista. Umpisolmua avattiin Saksan EU-puheenjohtajuuskaudella vuonna 2007. Merkelin johdolla jäsenmaiden johtajat neuvottelivat perustuslakisopimuksen uusiksi karsien siitä muun muassa kaikki EU:lle suunnitellut valtiomaiset symbolit. Vaatimattomampi Lissabonin sopimus allekirjoitettiin joulukuussa 2007.
Sittemmin on käynyt ilmi, että Merkelin tapa hoitaa ensimmäistä EU-kriisiään heijasti hyvin hänen pragmaattista lähestymistapaansa unioniin. Itä-Saksassa kasvanut Merkel koki Saksojen jälleenyhdistymisen lähietäisyydeltä. Hän on aina ollut EU-myönteinen ja uskonut integraation hyötyihin, mutta hän ei ole suhtautunut unioniin samalla intohimolla kuin edeltävä, maailmansodan kokenut johtajasukupolvi. Merkelin EU-politiikka ei ole tähdännyt Euroopan poliittiseen yhdentymiseen. Hänelle on riittänyt, että EU-koneiston rattaat pyörivät ja yhteisö pysyy koossa kriisien pyörteissä.
Perustuslaillista kriisiä seurasi pian eurokriisi.
Merkel epäröi aluksi pitkään velkakurimukseen ajautuneen Kreikan tukemista. Ymmärrettyään tilanteen vakavuuden hän oli kuitenkin valmis laittamaan poliittisen uransa peliin, jotta euroalue ei hajoaisi. Se ei ollut itsestäänselvyys: sekä Merkelin CDU/CSU:n että hänen silloisen hallituskumppaninsa FDP:n riveissä oli myös niitä, jotka olisivat olleet valmiita työntämään Kreikan ennemmin tai myöhemmin ulos eurosta.
Vaikka Merkel esti »grexitin», hän piti samalla tiukasti kiinni säästöpolitiikasta, vastusti ajatusta euroalueen yhteisistä velkakirjoista eikä ollut halukas perusteellisesti uudistamaan talous- ja rahaliittoa. Lopulta eurokriisin ratkaisemiseksi tehdyt toimet jäivät keskeneräisiksi.
Elvytyspaketti on merkittävä ennakkotapaus. Saksan talouspoliittinen kulttuuri ei kuitenkaan ole radikaalisti muuttunut.
Eurokriisi vahvisti kuvaa Merkelistä johtajana, joka empii ja siirtää tärkeitä päätöksiä tulevaisuuteen. Nämä ominaisuudet liitettiin niin vahvasti hänen persoonaansa, että saksan kieleen syntyi uusi niihin viittaava verbi: merkeln, suomeksi merkelöidä.
Syyskuussa 2015 Merkel ja Itävallan liittokansleri Werner Faymann päättivät vastaanottaa tuhansia Unkariin juuttuneita turvapaikanhakijoita. Eurokriisin tavoin Merkel osoitti jälleen olevansa valmis ottamaan poliittisen riskin ratkaistakseen vaikeaksi kärjistyneen tilanteen. Tulijoiden määrä kasvoi kuitenkin nopeasti.
Poliittinen paine Saksassa ja muualla Euroopassa saikin Merkelin muuttamaan kurssiaan. Liittokansleri oli yksi Turkin hallituksen kanssa maaliskuussa 2016 tehdyn pakolaissopimuksen arkkitehdeistä. Sen myötä Turkki sulki turvapaikanhakijoiden pääreitin Eurooppaan ja sai EU:lta vastineeksi taloudellista tukea pakolaisten auttamiseen sekä lupauksen turkkilaisten viisumivapauden jouduttamisesta. Merkelin linjamuutoksesta huolimatta kuva hänestä johtajana, joka avasi Saksan rajat, syöpyi niin kannattajien kuin vastustajienkin mieliin.
Myös koronakriisin yhteydessä Merkel hätkähdytti monia.
Merkelin ja Ranskan presidentin Emmanuel Macronin yhteinen aloite loi pohjan Euroopan komission 750 miljardin euron koronaelvytyspaketille. Saksan aiemmista kannoista poiketen elvytys rahoitetaan yhdessä otettavalla velalla ja jaetaan jäsenmaille osin suorina tukina. Paketti on herättänyt kysymyksen, onko EU Saksan suostumuksella matkalla kohti entistä syvempää taloudellista yhteisvastuuta – vai onko kyseessä sittenkin Merkelin pragmaattista linjaa noudattava kertaluontoinen kriisitoimi.
Elvytyspaketti on merkittävä ennakkotapaus. Saksan talouspoliittinen kulttuuri ei kuitenkaan ole radikaalisti muuttunut. Berliinin toimia suitsivat jatkossakin valpas perustuslakituomioistuin, yhteisvastuuseen varauksellisesti suhtautuva äänestäjäkunta ja tiukkaa taloudenpitoa kannattava valtiovarainministeriö.
Merkelin seuraaja voi olla valmis hyväksymään kohdennettuja eurooppalaisia investointeja ja etsimään unionille uusia tulonlähteitä. Hän tuskin suostuu uudistuksiin, jotka tekisivät yhteisestä velasta pysyvän järjestelyn tai hämärtäisivät jäsenmaiden taloudellista vastuuta.
Merkelin neljännen kauden päättyessä Euroopan myrskyt eivät osoita laantumisen merkkejä.
Koronapandemia pitää maanosaa edelleen otteessaan, ja talouden elpyminen on vasta alkamassa. Unkari ja Puola haastavat avoimesti EU:n arvoja. Ranskan vaalit ovat ensi vuonna, eikä Marine Le Peniä ja hänen euroskeptistä puoluettaan ole syytä aliarvioida.
Merkelin ansiot EU:n yhtenäisyyden puolustamisessa ovat – brexitistä huolimatta – kiistattomat. Mutta merkelöinnillä on ollut hintansa: monet unionin tulevaisuuden kannalta keskeiset kysymykset talouspolitiikan suunnasta ilmastonsuojeluun ja maahanmuuttoon ovat edelleen ratkaisematta.
Sama koskee Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Merkelin kaudella Saksan ulko- ja turvallisuuspoliittinen rooli on kehittynyt merkittävästi. Maan kasvavan taloudellisen painoarvon myötä kumppanit ovat patistaneet Saksaa kantamaan suurempaa vastuuta diplomaattisesti ja sotilaallisesti. Ja niin Saksa on myös tehnyt. Se oli tärkeä osa Iranin ydinsopimuksen aikaansaanutta P5+1-kokoonpanoa sekä Ukrainan kriisistä neuvotellutta Normandia-ryhmää.
Sotilaallisesti Saksa on edelleen varautunut. Kun YK:n turvallisuusneuvosto vuonna 2011 päätti Libyan lentokieltoalueen perustamisesta, Saksa äänesti Venäjän ja Kiinan rinnalla tyhjää. Sen rooli on kuitenkin muutoksessa. Vuoden 2015 Pariisin terrori-iskujen jälkeen Saksa tuki Ranskaa vahvistamalla sotilaallista läsnäoloaan Malissa sekä suorittamalla tunnistuslentoja Syyriassa ja Irakissa. Lisäksi se otti johtoonsa yhden Naton neljästä Baltian maihin ja Puolaan sijoittamasta pataljoonasta, joilla sotilasliitto pyrkii vastaamaan Ukrainan kriisin herättämiin huoliin.
Merkel ei omasta korkeasta kansainvälisestä profiilistaan huolimatta ole ollut etulinjassa ajamassa Saksan ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutosta. On jäänyt muiden ministerien vastuulle selittää pasifismiin taipuvalle saksalaiselle äänestäjäkunnalle, miksi Saksan olisi korotettava puolustusmäärärahojaan tai lähetettävä joukkojaan rajojensa ulkopuolelle.
Merkel on myös pitkälti välttänyt isoja strategisia kysymyksiä.
Ukrainan kriisin seurauksena Saksalla oli keskeinen rooli EU:n Venäjän vastaisten pakotteiden asettamisessa. Viime aikoina Saksa on myös alkanut pohtia, millaisia seurauksia sen taloudellisella riippuvaisuudella Kiinasta on.
Silti Saksan perinteiset kansainvälispoliittiset kiintopisteet – EU, transatlanttiseen suhteeseen nojaava puolustus, toimivia idänsuhteita korostava Ostpolitik-perinne, monenkeskisen yhteistyön tukeminen ja vapaaseen maailmankauppaan perustuva vientivetoinen talousmalli – ovat yhä paikoillaan, niiden välille syntyneestä hankauksesta huolimatta.
Merkelin ja Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin hiljattain saavuttama sovinto Saksan ja Venäjän yhdistävästä Nord Stream 2 -kaasuputkesta kuvaa tätä hyvin. Saksa ei suostunut Yhdysvaltain painostuksen alla luopumaan monien EU- ja Nato-kumppanien kritisoimasta hankkeesta, vaan halusi pitää kiinni sitoumuksistaan Venäjän suuntaan. Merkelin onneksi Yhdysvallat oli valmis kompromissiin, jonka myötä putki voidaan rakentaa loppuun. Vastineeksi Biden sai Saksalta lupauksen, että maa ryhtyy vastatoimiin, mikäli Venäjä käyttää kaasuputkea poliittisena aseena Ukrainaa vastaan.
Jatkuvuus voi olla ulkopolitiikassa hyvä asia – ja se on ollut yksi sodan jälkeisen Saksan tunnuspiirteitä.
Merkel ei ole ollut eikä ole edes halunnut olla muutosjohtaja. Myös Merkelin seuraajaan vaikuttavat samat EU-myönteiset, transatlanttiset, multilateralistiset, pasifistiset ja talouskonservatiiviset pohjavirtaukset, jotka ovat ohjanneet Saksan ulko-, turvallisuus- ja EU-politiikkaa hänen kaudellaan.
Kansleriehdokkaat, CDU/CSU:n Armin Laschet, SPD:n Olaf Scholz ja vihreiden Annalena Baerbock, eivät ole vaalien alla uskaltautuneet merkittäviin ulko- tai EU-poliittisiin irtiottoihin. Merkelin suoraksi perijäksi pyrkivälle Laschetille jatkuvuuden ja vakauden korostaminen on osa vaalistrategiaa. Selvimmin Saksan linjaa uudistaisivat Baerbockin vihreät, joiden ohjelma painottaa kunnianhimoisten ilmastotoimien lisäksi arvopohjaisempaa ulkopolitiikkaa. Se näkyy esimerkiksi kriittisempänä suhtautumisena Kiinaan, Venäjään ja Turkkiin.
Saksan ulko-, turvallisuus- ja EU-politiikan tulevaisuus ei kuitenkaan ole vain kanslerin tahdosta kiinni. Muuttuva kansainvälinen toimintaympäristö vaatii ennemmin tai myöhemmin uudenlaisia vastauksia suuriin strategisiin kysymyksiin.
Merkelöinti ei välttämättä enää ole vaihtoehto.
Helwig on johtava tutkija ja Iso-Markku tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.
