Mihail Šiškin asuu nykyisin Sveitsissä. Hänen mukaansa tunnetut venäläistaiteilijat ovat muuttaneet pois Venäjältä. »Näytämme maailmalle, että Venäjän kulttuuri ei ole Putinin kulttuuria».
Venäjälläkin aiemmin juhlittu Mihail Šiškin ei ole käynyt kotimaassaan lähes kymmeneen vuoteen. Kirjailijan alun perin vuonna 2019 julkaistu teos Sota vai rauha – Kirjoituksia Venäjästä on jälleen ajankohtainen: tarkkasilmäinen teos ennusti maailman nykytilaa jo ennen Venäjän hyökkäyssodan alkua.
Mitä tavoittelit kirjallasi?
Tämän kirjan historia on yksinkertainen: olin raivoissani. En pystynyt ymmärtämään, miksi niin kutsutut Venäjä-asiantuntijat, jotka eivät itsekään ymmärtäneet Venäjää, kirjoittivat läntiselle yleisölle. Päätin kirjoittaa kirjan, jossa selitän Venäjää maan historian ja perheeni historian kautta. Kun ihmiset tulkitsevat Venäjää, se on kuin peili – ihmiset peilaavat Venäjän historiaa ja venäläistä kirjallisuutta omien kokemustensa kautta.
Olet kirjoittanut venäläisestä ajattelutavasta – olet muun muassa sanonut, että »hiljaisuus on venäläinen selviytymiskeino». Jakavatko venäläiset mielestäsi vastuun Putinin rikoksista?
Meillä on esimerkki natsi-Saksasta, jota amerikkalaiset ja brittiläiset pommittivat. Uhrien joukossa oli naisia ja lapsia – olivatko he myös vastuussa holokaustista ja sodasta?
Emme mielestäni voi syyttää satojatuhansia ihmisiä, jotka ovat joutuneet vallan kidnappaamiksi. Mutta meidän on syytettävä niitä, jotka ovat vallassa ja niitä, jotka tukevat heitä äänekkäästi. Emme enää elä Stalinin aikaa, jolloin maastamuutto ei ollut vaihtoehto. Nyt jokaisella on siihen mahdollisuus, ja siirtolaisuus on myös vastarintaa.
Onko muita keinoja vastarinnalle?
Jos olisin nyt 18-vuotias ja Venäjällä, saattaisin askarrella polttopulloja muiden mukana. Mutta onko se oikea tapa? Meillä on jo historiallinen kokemus siitä, että yritämme tehdä jotain hyvää pahuuden keinoin.
Vuoden 2011 mielenosoitukset Venäjällä olivat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä. Se oli rauhanomainen, väkivallaton vastarinta. Sadattuhannet ihmiset osoittivat mieltään Moskovan kaduilla. Vietin tuolloin Venäjällä vuoden: vuokrasimme vaimoni kanssa asunnon ja osallistuimme mielenosoituksiin. Mutta mitä väkivallattomuudella voi saavuttaa väkivaltaa vastaan? Myös Valko-Venäjällä rauhanomaiset mielenosoittajat tapettiin tai pidätettiin.
Venäjältä muuttaneiden keskuudessa on aistittavissa toivottomuutta. Muutos Venäjällä näyttää juuri nyt mahdottomalta. Kuinka tämän halvaantuneisuuden voisi ratkaista?
Ensiaskel kohti ratkaisua on Venäjän häviö sodassa. Mutta länsi pelkää Ukrainan voittoa eikä siksi ikinä anna Ukrainalle riittävästi varoja tai aseita. Venäjän tappio aiheuttaisi kaaosta, taistelua vallasta ja maan hajoamisen. Kaikki pelkäävät tilannetta, jossa Venäjän ydinaseet katoavat ja löytävät tiensä jollekin maailman diktaattoreista.
Tämä hallinto voi johtaa Venäjää vielä pitkään. Tilanne on hyvin toivoton Venäjältä paenneille. Emme voi muuta kuin auttaa kulttuuriamme selviämään.
Venäjällä kulttuurin suurin vihollinen on valtio, ja kulttuuri selviää vain, jos me maastamuuttajat pidämme siitä huolta. Taistelen kieleni ja kulttuurini arvokkuuden puolesta. Juuri nyt kulttuurini, perheeni ja elämäni kieli on murhaajien kieli. En suostu siihen.
Kirjoitat Venäjän historiallisesta kaaoksen ja sorron kierteestä, jonka keskellä pyrkimykset demokratiaan epäonnistuvat. Kuinka Venäjä voisi vapautua tästä kierteestä?
Pelkään, etten näe Venäjällä demokratiaa elinaikanani. Toki toivon sitä, mutta kuka toteuttaa Nürnbergin oikeudenkäyntien kaltaisen sotaoikeuden Venäjän sotarikollisille? Mitä teemme kaikille sadoille tuhansille ihmisille, jotka lähtivät sotaan? Jos järjestäisimme nyt vapaat vaalit, he äänestäisivät valtaan komentajansa.
Vuosisatojen ajan olemme toivoneet demokratiaa. Nyt venäläiset elävät pahimmassa diktatuurissa sitten Stalinin.
Elokuussa 1991 olimme barrikadeilla ja voitimme kommunistisen puolueen. Se oli hyvää aikaa.
Nyt olemme häviäjiä ja pakosalla. Toivon totta kai, että voisin vielä palata kotimaahani. Että jonain päivänä vanha yliopistoni kutsuisi minut Moskovaan. Mutta en tiedä tapahtuuko sitä – olen nyt vihollinen.
Olet sanonut, ettet halua kirjoittaa fiktiota, kun maailmalla tapahtuu raskaita asioita. Oletko harkinnut palaavasi fiktion pariin?
Kirjoitin ennen romaaneja rakkaudesta, se oli minulle maailman tärkein asia. En voisi kuvitella kirjoittavani rakkaudesta sodan keskellä. Tärkeiden asioiden välttely on vain yksi tapa olla hiljaa.
Mielestäni venäläinen kirjallisuus voi palauttaa arvokkuutensa vain romaanin keinoin. Se olisi sovitus, jonka ei kuulu olla maasta paenneen kirjoittama.
Kirjoittajaksi tarvittaisiin mies, joka on taistellut Ukrainassa ja sittemmin ymmärtänyt tekonsa. Mutta en usko, että sellaista tekstiä kirjoitetaan. Ihmiset juoksuhaudoissa eivät lue tai kirjoita.
