Modernissa eurooppalaisessa ajattelussa historiaa on tulkittu liiaksi lineaarisena prosessina, edistyksen tarinana. Historian eri vaiheet hahmottuvat kuin tikapuina, joita pitkin Eurooppa kiipeäisi yhä korkeammalle suvereenien valtioiden jälkeiselle innovaatiotalouden maailmankatolle – malliksi muille – ilman suurempaa vaaraa askelmien pettämisestä.
Geopoliittisen kamppailun paluu Georgiassa vuonna 2008 sekä Ukrainassa 2014 ravisteli tätä ajatusta, mutta liian usein tilanteen taantuminen selitettiin jonkinlaisena poikkeuksena. Käytimme uusia käsitteitä kuvaamaan asiaa, jonka nimeämisen olisi pitänyt olla suhteellisen helppoa geopolitiikan pitkästä perinteestä. Kyseessä on ikivanha peli, sovitettuna meidän aikaamme teknologisine toimintakenttineen.
Uuden EU-komission piti keskittyä geopoliittisessa kilpailussa pärjäämiseen ja osoittaa geoekonomista etevyyttä unionin sääntelyvallan avulla. Onhan EU brexitin jälkeenkin yhä maailman suurin markkina-alue, jolle pääsystä monet maat ovat riippuvaisia. Kompassia kohti unionin yhteistä geostrategista ajattelua on aktiivisesti etsitty.
Näännytyspelin luonteeseen kuuluu se, että diplomatialle syntyy tilaa vasta, kun keskeiset toimijat ovat ylivenyneitä ja yliväsyneitä.
Venäjältä tai Kiinasta geopoliittinen ajattelu ei koskaan hävinnyt. Ne vain odottivat hetkeään. Myös Yhdysvaltojen merellinen, yhteyksien hallintaa korostava geostrategia on säilynyt, vaikka maa kävi pitkään sotaa epäsymmetrisiä toimijoita vastaan. Geopoliittisen pelin pelkokerrointa lisää se, että eskalaatio ydinsotaan joko rationaalisista tai suurvaltakunniaan liittyvistä syistä on mahdollinen.
Niin sanotun demokraattisen rauhan teorian mukaan demokratiat eivät sodi keskenään. Tästä ei alkaneessa Ukrainan sodassa ole kyse, sillä Venäjä ei ole demokratia. Keskeistä kuitenkin on demokraattisen solidaarisuuden vahvuus ja sen mobilisoiva voima. Edessä oleva koitos on lännelle joukkuepeli.
Jos kamppailu on suurvaltahaasteen lisäksi poliittisten järjestelmien – demokraattisen ja autoritaarisen – välinen, taantuvasta ajanjaksostamme tullee pitkä episodimainen näännytyspeli. Tätä peliä käydään yhä enemmän uusilla välineillä. Tämän lehden teemakokonaisuus käsittelee autoritaaristen maiden tehokkaasti hyödyntämiä yhteiskunnallisen epävakauttamisen keinoja, joilla ne pyrkivät nakertamaan demokraattisia arvoja.
Näännytyspelin luonteeseen kuuluu se, että diplomatialle syntyy tilaa vasta, kun keskeiset toimijat ovat ylivenyneitä ja yliväsyneitä. Tällainen ajanjakso kylmän sodan aikana johti Helsingin henkeen, jonka perintöä edustaa Etyj. Se heijasti aikansa voimatasopainon heilahdusta Euroopassa. Nyt Venäjä pyrkii haastamaan tätä instituutioiden ja normien pohjaa osoittamalla voimatasapainon muuttuneen ratkaisevalla tavalla sen eduksi.
Myös Suomen asema on vaakalaudalla. Monen muun asian tavoin se on pitkälti demokratioiden välisen solidaarisuuden varassa. Demokratioiden yhtenäisyys on resurssivaranto, jota käyttämällä voimatasapaino ei ehkä helposti muutu edes asein uhkaamalla.
