Venäjän ja Yhdysvaltain kahdenväliset aseidenrajoittamisneuvottelut ovat pysähtyneet, ja keskustelu viiden Nato-maan maaperälle sijoitettujen amerikkalaisten taktisten ydinaseiden poistamisesta näyttää tyrehtyneen. Perinteisten isäntämaiden Belgian, Hollannin, Italian, Saksan ja Turkin lisäksi Puola on äskettäin ilmaissut kiinnostuksensa liittyä ydinaseiden jakamisjärjestelyyn.
Samalla käyttöikänsä loppua lähenevät taktiset ydinaseet ovat kaikessa hiljaisuudessa saamassa uuden elämän. Aseiden modernisointi etenee siitä huolimatta, että Yhdysvaltain tavanomainen sotilaallinen kyky on ylivoimainen Venäjään nähden ja Eurooppaan sijoitetut 184 taktista ydinasetta ovat käytännössä menettäneet sotilaallisen merkityksensä.
Liittouman sisällä on siksi pitkään pohdittu taktisten ydinaseiden tarpeellisuutta. Ainakin länsieurooppalaisissa isäntämaissa julkinen ja osittain myös virallinen mielipide on ollut poisvetämisen kannalla.
Taktisten ydinaseiden kohtalosta on kuitenkin tullut vaikea poliittinen kysymys, joka jakaa sotilasliittoa sisäisesti.
Taktiset ydinaseet nähdään Yhdysvaltain turvatakuiden symbolina, ja niistä pidetään kiinni myös siitä periaatteellisesta syystä, ettei Venäjällä näytä olevan aikomusta luopua omista taktisista ydinaseistaan. Ennen Ukrainan kriisiä saattoi näyttää siltä, että amerikkalaiset taktiset ydinaseet voitaisiin vetää yksipuolisesti pois Itä-Euroopasta. Nyt aseiden poistaminen ilman Venäjän vastavuoroisuutta näyttäisi myönnytyspolitiikalta.
Yllä mainituista syistä eurooppalainen keskustelu aseiden poistamisesta on viime vuosina vaiennut. Kehitys on ristiriidassa ydinaseriisuntatavoitteiden ja viimeaikaisten, ydinaseiden humanitäärisiä vaikutuksia korostaneiden julistusten kanssa. Viimeksi viime vuoden ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa 159 maata – Suomi ja useat Euroopan maat mukaan lukien – viittasivat ydinaseiden kestämättömiin humanitäärisiin vaikutuksiin. Maat totesivat, että on koko ihmiskunnan etu, ettei ydinaseita käytetä missään olosuhteissa.
Periaatteessa taktisista ydinaseista olisi yhä mahdollista neuvotella Venäjän kanssa, mutta tämä edellyttäisi molemminpuolisia kompromisseja. Jos länsi haluaa sitouttaa Venäjää ydinaseriisuntaan, sen on alettava tarkastella kriittisesti omia toimiaan.
On korkea aika ottaa ohjuskilpi mukaan ydinaseriisuntaa koskevaan keskusteluun.
Venäjän ydinasepolitiikkaan on 2000-luvun alusta saakka vaikuttanut huoli ohjuskilvestä, jota Nato ja Yhdysvallat rakentavat Eurooppaan. Venäjä näkee ohjuskilven uhkana oman ydinpelotteensa taustalla olevalle vastaiskukyvylle.
Ohjuskilpi pystyy havaitsemaan vihollisen ohjuksen ja tuhoamaan sen torjuntaohjuksella ennen kuin se pääsee maaliin – ainakin teoriassa.
Kun ohjuspuolustusjärjestelmiä alettiin kehitellä kylmän sodan aikana, huomattiin pian, että idean käytännön toteutus oli teknisesti vaikeaa ja kallista. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välille syntyi yhteisymmärrys siitä, että strategisia aseita vastaan suunnatut ohjuspuolustusjärjestelmät kärjistäisivät asevarustelukilpaa, koska kumpikin alkaisi kehittää myös uudenlaisia ohjuksia toistensa puolustuksen läpäisemiseksi. Lisäksi taustalla oli pelko siitä, että jos yksi saisi teknisen etumatkan, se voisi hyökätä toista vastaan ilman pelkoa kostoiskusta.
Yhdysvallat ja Neuvostoliitto allekirjoittivat 1970-luvun alussa ohjuskilven kehittämistä rajoittavan ABM-sopimuksen (Anti-Ballistic Missile Treaty). Yhdysvallat kuitenkin vetäytyi sopimuksesta 2000-luvun alussa sillä perusteella, että maa tarvitsi ohjuskilven suojellakseen kansalaisiaan »roistovaltioiden» uhkalta.
Sittemmin tarve suojella Yhdysvaltain omia kansalaisia kasvoi tarpeeksi suojella liittolaisia, ja ohjuskilpisuunnitelmat laajenivat Eurooppaan ja Aasiaan. Aasiassa perusteluna oli Pohjois-Korean uhka, Euroopassa se mahdollisuus, että Iran jonain päivänä ampuisi ydinkärjellä varustetun ohjuksen Eurooppaan.
Venäjä piti Iranin uhkaa alusta lähtien verukkeena. Venäjä katsoi, että järjestelmä oli tosiasiassa suunnattu sitä vastaan.
Yhdysvaltain presidentti Barack Obama pyrki valtaan tultuaan rauhoittelemaan Venäjää muokkaamalla Naton ohjuskilpisuunnitelmia. Lisäksi hän vakuutteli, että jos Iranin ydin- ja ohjusohjelman uhka poistuisi, Eurooppaan sijoitetulle ohjuskilvelle ei enää olisi tarvetta.
Viime kesänä saavutettu Iranin ydinsopu ei kuitenkaan ole vaikuttanut Naton ohjuskilpisuunnitelmiin. Yhdysvallat ei myöskään ole antanut laillisesti sitovia takuita siitä, ettei ohjuskilpeä suunnata Venäjää vastaan.
Lisäksi Naton ja Venäjän väliset ohjuskilpineuvottelut on Ukrainan kriisin johdosta keskeytetty. Itä-Euroopan maat ovat avoimesti vaatineet järjestelmän suuntaamista Venäjää vastaan.
Länsimaisesta näkökulmasta Venäjän huolet vaikuttavat silti ylimitoitetuilta, sillä ohjuskilpiteknologia ei nykyisellään toimisi maan mittavaa ydinasearsenaalia vastaan. Tästä huolimatta järjestelmä antaa Venäjälle syyn pitää kiinni omista taktisista ydinaseistaan: mitä enemmän maalla on eri kantaman ydinaseita, sitä vaikeampi niitä on torjua ohjuskilvellä.
Euroopan ohjuskilpihanketta tulee uudelleenarvioida useasta syystä. Yksi niistä on se, että avoin keskustelu voisi avata ovet yhteisille ydinasevähennyksille Venäjän kanssa.
Ensisijaisesti ohjuskilpihankkeen kriittinen tarkastelu olisi tarpeen länsiliittouman omien etujen varmistamiseksi, sillä nykyisellään hanke ei perustu realistiseen uhkakuvien arviointiin. Nato-maat, ennen kaikkea amerikkalaiset veronmaksajat, ovat käyttäneet miljardeja dollareita tehottomaan järjestelmään, joka on luonut uudenlaista strategista epävakautta. Se on lisännyt Venäjän epäluottamusta ja ajanut maan kehittämään uudenlaisia, ohjuskilven läpäiseviä ydinaseita.
Lisäksi ohjuskilven poliittiset perustelut ovat Iranin ydinsovun johdosta heikentyneet. Iranin aikomuksista hyökätä Eurooppaan ei ole viitteitä. Iranin tavanomaisin asein varusteltu ohjuskapasiteetti ei olisi ratkaiseva tekijä edes Lähi-idän maiden kesken syttyvässä sodassa, saati konfliktissa maailman ainoaa ydinaseliittoumaa vastaan.
Kriittinen keskustelu ohjuskilvestä on tähän mennessä ollut hankalaa, sillä ohjuspuolustus on miltei pyhä asia Yhdysvaltain republikaanienemmistöisessä kongressissa. Tilanne saattaa kuitenkin muuttua paitsi Iranin ydinsovun takia myös siksi, että järjestelmästä koituvat kustannukset joutunevat lähiaikoina tarkasteluun, kun Yhdysvallat keskustelee puolustusbudjetistaan.
Myös Euroopan maiden olisi korkea aika keskustella niin ohjuskilven kuin ydinaseiden jakamisen tarpeellisuudesta. Jos eurooppalainen yleinen mielipide kääntyy näitä asejärjestelmiä vastaan, se voi vaikuttaa niitä koskeviin poliittisiin päätöksiin Yhdysvalloissa.
Länsiliittouman valmius ohjuskilpeä koskeviin kompromisseihin voisi olla valttikortti Yhdysvaltain ja Venäjän välisissä aseriisuntaneuvotteluissa. Sen avulla voitaisiin viimein avata keskustelu myös Venäjän taktisten ydinaseiden vähentämisestä.
Kirjoittaja on ydinaseriisunnan asiantuntija Safer Globe-verkostossa.
