»Kaappaamme vallan keneltä vain haluamme. Deal with it!»
Elon Musk ei ole tunnettu hyvästä käytöksestään sosiaalisessa mediassa, mutta kyseinen tviitti heinäkuussa 2020 oli poikkeuksellisen tyly.
Tesla-sähköautoyhtiön perustaja ja tällä haavaa maailman rikkain mies vastasi väitteeseen, jonka mukaan Yhdysvallat junaili vuoden 2019 vallankaappauksen Bolivian presidentti Evo Moralesia vastaan päästäkseen käsiksi maan litiumvarantoihin.
Litium on noussut tärkeään rooliin akkuteollisuudessa. 1990-luvulta lähtien litiumioniakut ovat olleet käytetyin energialähde kännyköissä, kannettavissa tietokoneissa, ja etenkin sähköautoissa. Teslan halvimpaankin malliin uppoaa arviolta yli 12 kiloa puhdasta litiumia.
Maailman suurin litiumin tuottaja on Australia, mutta Latinalaisen Amerikan »litiumkolmio» on nouseva kakkonen. Bolivian, Chilen ja Argentiinan suolatasangoilla arvioidaan piilevän jopa puolet maailman litiumesiintymistä. Kuivuneiden järvien alta suolavesi pumpataan aurinkoon haihtumaan, jolloin jäljelle jäävät arvokkaat mineraalit kuten litium, magnesium ja kalium.
Niille on tulevaisuudessa valtava tarve.
Seuraavan vuosikymmenen aikana valtiot ympäri maailman pyrkivät kiireellä kohti hiilineutraaliutta ja kytkevät talouttaan irti fossiilisista polttoaineista. Tähtäimessä on uusiutuvaan sähköön perustuva energiajärjestelmä, jonka kannalta keskeiset resurssit – kuten sähköisen liikenteen mahdollistava litium – ovat elintärkeitä rakennusaineita.
Fossiilitalouden irtikytkentä on uudelleenkytkentää: irti hiilivedyistä, kiinni vihreän teknologian raaka-aineisiin.
Energiapolitiikka on perinteisesti ollut myös ulkopolitiikkaa. Vuonna 1953 Yhdysvallat ja Britannia masinoivat Iranin vallankaappauksen estääkseen hallinnon aikeet kansallistaa öljylähteet. Teslan osallisuudesta Moralesin syrjäyttämiseen ei ole todisteita, mutta Muskin sittemmin poistama Twitter-töksäytys herätti keskustelua Yhdysvaltojen puuttumisesta muiden maiden politiikkaan. Kun maailma pyristelee irti öljystä, nousevat uudet resurssit politiikan keskiöön.
Käytännössä fossiilitalouden irtikytkentä on uudelleenkytkentää: irti hiilivedyistä, kiinni vihreän teknologian uusiin kriittisiin raaka-aineisiin.
Hiilestä luopuminen muuttaa energiavarojen roolia maailmanpolitiikassa, selittää ilmastonmuutoksen geopolitiikan asiantuntija Olivia Lazard.
Katsotaan vaikka ihmiskunnan historiaa ja energiavallankumouksia, alkaen höyrykoneen keksimisestä fossiilisten polttoaineiden löytämiseen ja niiden kiihdyttämään globalisaatioon. Historia on täynnä kamppailua resursseista, konflikteja ja kilpailua eri valtablokkien ja arvojärjestelmien kesken, Carnegie Europe -tutkimuslaitoksessa vierailevana tutkijana työskentelevä Lazard selittää.
Vaikka pelikenttä muuttuu, pätee geopolitiikassa yhä vanha periaate: »Eri valtablokit pyrkivät käsiksi energiavarantoihin ja avainresursseihin, joilla varmistaa oman talouskasvunsa», Lazard sanoo.
Maapallon öljy- ja kaasuvarannot ovat maantieteellisesti hyvin keskittyneet, ja öljyn hintaa on vuosikymmeniä säännellyt tuottajamaiden kartelli. Kun maakaasu taas kulkee pääasiassa putkia pitkin, ostaja ei voi vaihtaa kaasuntoimittajaa tuosta vain. Putkisto kytkee asiakkaan ja tuottajan pitkäaikaiseen riippuvuussuhteeseen. Moni EU-maa joutuu väistämättä ostamaan maakaasua Venäjältä.
Valtaa on sellaisellakin maalla, jonka läpi kaasuputki kulkee: keskellä syksyn pakotekiistaa Valko-Venäjä pääsi uhkailemaan EU:ta kaasuhanojen sulkemisella talven lähestyessä. Toisaalta asiantuntijoiden mukaan siirtomaksujen menetykset olisivat Valko-Venäjälle suurempi haitta kuin kaasun katkaisu EU:lle.
Uusiutuva sähkö on luonteeltaan erilaista. Tuuli puhaltaa ja aurinko paistaa kaikkialla, eikä kumpikaan lopu maailmasta. Energian tuottamiseen tarvitaan vain voimalaitoksia, ei jatkuvia polttoainetoimituksia. Polttoaineen sijaan ratkaisevassa roolissa ovat energiajärjestelmän rakentamisessa tarvittavat metallit ja muut raaka-aineet.
Vasta viime vuosina on ymmärretty, kuinka valtavia määriä materiaalia globaali siirtymä uusiutuvaan energiaan oikeastaan vaatii. Yksi ensimmäisiä laajalle levinneitä esityksiä aiheesta oli Maailmanpankin raportti vuodelta 2017, jossa todettiin mineraalien tarpeen kasvavan radikaalisti siirtymän myötä.
Pariisin ilmastosopimus tähtää ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen 1,5 celsiusasteeseen esiteollisesta tasosta. Jotta tavoitteisiin päästäisiin, pitäisi esimerkiksi nykyinen maailmanlaajuinen tuulivoimakapasiteetti kolminkertaistaa vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2050 pyörisi jo yhdeksänkertainen määrä tuulimyllyjä nykyiseen verrattuna. Näin on laskenut uusiutuvaa energiaa edistävä kansainvälinen virasto IRENA.
Nykyaikaiset tehokkaat tuulimyllyt pyörittävät suoravetoisia turbiineja, joissa sähköä kehräävät huipputehokkaat magneetit. Maailman parhaat kestomagneetit syntyvät raudan, boorin ja neodyymin sekoituksesta. Useimmiten mukana on myös esimerkiksi dysprosiumia ja terbiumia.
Kolme viimeksi mainittua alkuainetta muodostavat yhdessä neljäntoista muun aineen kanssa harvinaisten maametallien ryhmän, jolla on lukemattomia olennaisia käyttötarpeita teknologiateollisuudessa. Niitä tarvitaan useimmissa uusiutuvan energian teknologioissa. Aurinkopaneeleihin, sähkömoottoreihin ja polttokennoihin uppoaa runsaasti muitakin metalleja. Sähköverkkojen laajentaminen energian liikuttamiseksi vaatii esimerkiksi valtavat määrät kuparijohtoa.
Jos valtioiden julkistamat ilmastotoimet toteutuvat, kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi erilaisten metallien ja mineraalivarojen kysynnän kaksinkertaistuvan vuoteen 2040 mennessä. Sekään ei riitä, jos tavoitteena on oikeasti pysäyttää ilmaston lämpeneminen edes alle kahden celsiusasteen: siinä tapauksessa mineraalien tarve nelinkertaistuisi.
Joidenkin avainmateriaalien kohdalla kysyntä kasvaa vielä rajummin. IEA arvioi harvinaisten maametallien kysynnän voivan kasvaa yli seitsemänkertaiseksi vuoteen 2040 mennessä. Akkumineraalien tarve on tätäkin valtavampi. Litiumin kysyntä kasvaisi vuoteen 2040 mennessä yli 40-kertaiseksi.
Parhaiten kysynnän kasvuun on varautunut Kiina. Se on viime vuosikymmenten aikana hivuttautunut joidenkin raaka-aineiden ja välituotteiden kohdalla lähes monopoliasemaan.
Vähintään 80 prosenttia maailman harvinaisten maametallien tuotannosta ja jalostuksesta tapahtuu Kiinassa, jos kohta tarkat arviot markkinaosuudesta vaihtelevat. Kiina hallitsee myös noin 70:ää prosenttia sähköautoissa käytettävien litiumakkujen globaaleista tuotantoketjuista. Arviolta jopa 90 prosenttia maailmalla myytävistä aurinkopaneeleista valmistetaan Kiinassa, muun muassa vainotun uiguurivähemmistön asuttamassa Xinjiangin maakunnassa. Kiina myös tuottaa valtaosan paneeleissa käytettävästä polypiistä.
Käytännössä Kiina on tehnyt itsestään välttämättömän kumppanin energiasiirtymässä. Se hermostuttaa muuta maailmaa, erityisesti EU:ta ja Yhdysvaltoja.
Vuonna 2010 kiinalainen kalastusalus törmäsi kahteen Japanin rannikkovartioston veneeseen kiistellyn Senkaku/Diaoyu-saariryhmän liepeillä. Jännitteet kiristyivät. Painostuskeinona Kiina asetti vientirajoituksia Japanin elektroniikkateollisuuden tarvitsemille harvinaisille maametalleille, joiden hinnat maailmanmarkkinoilla ampaisivat rajuun nousuun.
Yhtäkkiä riippuvuus kiinalaisista raaka-aineista osoittautuikin isoksi riskiksi.
1970-luvulla öljyntuottajien Opec-järjestö horjutti koko maailmantaloutta, kun arabimaat nostivat hintoja ja asettivat vientirajoituksia rankaistakseen Israelia tukevia länsimaita. Kenties Kiina voisi käyttää hallitsemiaan mineraaleja samanlaisena kauppa-aseena.
Lähi-idässä on öljyä, Kiinassa on harvinaisia maametalleja, kerrotaan Kiinan talousuudistukset aloittaneen johtajan Deng Xiaopingin sanoneen.
Öljy tosin eroaa harvinaisista maametalleista siinä, että öljyesiintymät ovat aidosti harvinaisia ja keskittyneitä. Harvinaisia maametalleja on, harhaanjohtavasta nimestään huolimatta, melkeinpä kaikkialla maailmassa. Maapallon kuoresta esimerkiksi kestomagneetteihin tarvittavaa neodyymia löytyy suurin piirtein saman verran kuin sähköjohdoissa käytettyä kuparia ja selvästi enemmän kuin vaikkapa akkuteollisuuden himoitsemaa litiumia.
Mutta harvinaiset maametallit esiintyvät ani harvoin sellaisenaan, ja vielä harvemmin runsaina suonina kuten esimerkiksi kupari tai kulta. Harvassa paikassa maailmassa niitä löytyy riittävän suurina pitoisuuksina, että louhinta olisi taloudellisesti kannattavaa.
Ja koska malmipitoisuudet ovat parhaimmillaankin heikkoja, on harvinaisten maametallien louhiminen ja rikastaminen kallista ja sottaista puuhaa, joka nielee paljon maa-alaa ja tuottaa ympäristöhaittoja. Usein esiintymät sisältävät myös radioaktiivisia aineita kuten uraania.
»Kiinan hallitseva markkina-asema harvinaisten maametallien tuotannossa on vähemmän suuren strategian tulosta ja pikemminkin sattuman kauppaa», sanoo Kiinan ja EU:n taloussuhteisiin erikoistunut tutkija Jacob Gunter berliiniläisestä Merics-tutkimuslaitoksesta.
Monen vuosikymmenen ajan länsimaat siirsivät tyytyväisinä niiden tuotannon Kiinaan, joka oli valmis tekemään työn halvemmalla, ympäristönsä kustannuksella. Asiantuntijoiden mukaan kaivosten jälkiä siivotaan vielä vuosisadan ajan. Esimerkiksi Sisä-Mongoliassa Baotoun kaivoksen vieressä on myrkkyjärvi täynnä mustaa radioaktiivista liejua. Syöpä on kaivosten liepeillä yleinen tauti.
Kova hinta, mutta sillä Kiina on lunastanut paikkansa teknologiajohtajana harvinaisten maametallien louhinnassa ja jalostuksessa.
»Kiinan näkökulmasta markkinoiden hallinta on arvokas työkalu, kun sen kerran on saanut käyttöönsä», Gunter sanoo.
Kiina kuitenkin ymmärtää, että tämän aseen käytössä on rajoituksia. Vuoden 1973 öljykriisi kiihdytti uusien öljyesiintymien kartoitusta ja antoi lisäpontta muun muassa vesisärötystekniikan kehittämiseen. Sen ansiosta Yhdysvallat saattoi hyödyntää omia liuskeöljy- ja -kaasuvarantojaan.
Vaikka kaivosraha kiinnostaa, ympäristöhuolet painavat vaakakupissa.
Vastaavasti vuoden 2010 jälkeen maailmalla on etsitty kuumeisesti vaihtoehtoja kiinalaisille mineraaleille.
Yhdysvallat on viime vuosina kerännyt harvinaisia maametalleja ja muita kriittisiä resursseja puskurivarastoihin. Se on lisännyt kotimaista tuotantoa, muun muassa helpottamalla malminetsintä- ja kaivoslupien hakuprosessia ja löyhentämällä kaivoksiin liittyvää ympäristösääntelyä.
Vuonna 2019 Yhdysvallat kaivoikin 44 prosenttia enemmän harvinaisia maametalleja edelliseen vuoteen verrattuna. Koko tuotanto oli kuitenkin vietävä jalostettavaksi ulkomaille, pääasiassa Kiinaan.
Nyt Yhdysvaltojen ainoan harvinaisia maametalleja tuottavan kaivoksen yhteyteen Kalifornian Mountain Passiin kaavaillaan uutta jalostamoa. Ilman kiinalaista osaamista sekään ei tosin onnistu: hankkeen omistaa osaksi kiinalainen Senghe Resources.
Euroopan unionille energiasiirtymän materiaalien saatavuus on vielä visaisempi ongelma. Eurooppa on resurssiköyhä maanosa vailla suuria tunnettuja varantoja, merkittävää mineraalituotantoa tai sanottavasti jalostustoimintaa.
Vuonna 2011 EU:n komissio julkaisi ensimmäisen listan »kriittisistä raaka-aineista», jotka ovat talouden kannalta elintärkeitä ja joiden saatavuuteen liittyy mahdollisia riskejä. Moni listan materiaaleista on energiasiirtymän kannalta olennaisia, osa vähemmän tärkeitä.
Vuoden 2020 listan raaka-aineista yhteensä 62 prosenttia tuodaan Eurooppaan Kiinasta. Esimerkiksi harvinaisten maametallien osalta EU on käytännössä täysin riippuvainen Kiinasta.
Viime vuonna EU:n ennakoinnista vastaava komissaari Maroš Šefčovič esitteli unionin kriittisten raaka-aineiden toimintasuunnitelman. EU aikoo muun muassa kartoittaa mahdollisia kaivos- ja jalostushankkeita ja niiden investointitarpeita sekä kehittää entistä tehokkaampia menetelmiä ja teknologioita mineraalien louhimiseksi. Samassa yhteydessä perustettu Euroopan raaka-aineallianssi (ERMA) pyrkii edistämään yhteistyötä ja hankkeita valtioiden, yritysten ja tutkimuslaitosten kesken.
Suomessakin on saatu jo esimakua tulevasta mineraalikuumeesta. Kaivosyhtiö Keliber kehittää Kaustisen liepeillä Keski-Pohjanmaalla litiumkaivosta, jonka on vuonna 2024 määrä tuottaa raaka-ainetta nopeasti kehittyvälle kotimaiselle akkuteollisuudelle. Suomesta löytyy myös kobolttia ja eräitä potentiaalisia harvinaisten maametallien esiintymiä. Suomen kallioperää pidetään ylipäätään ikänsä ja koostumuksensa puolesta lupaavana malminetsinnän näkökulmasta.
Kaivospolitiikka Suomessa tosin elää melko lailla omaa elämäänsä, johon EU:n huoli kriittisistä raaka-aineista ei vaikuta.
Meillä keskustelu kaivoslain uudistamisesta on keskittynyt ympäristöhaittojen ehkäisyyn ja ulkomaisten kaivosyhtiöiden verottamiseen. Malminetsintä- ja kaivoslupien myöntämisessä ei katsota geopolitiikkaa. Suomen mineraalivarat eivät ylipäätään näytä herättävän mittavaa kiinnostusta ulkomailla. Esimerkiksi kiinalaisten yritysten malminetsintä- ja tai kaivoslupahakemuksia ei ole Tukesin käsittelyssä yhtäkään.
Eurooppa on kuitenkin enimmäkseen tiheään asuttu, viljelty ja rakennettu: avointa maastoa malminetsinnälle on niukalti. Kukapa haluaisi monen neliökilometrin alueelle levittyvän avolouhoksen naapuriinsa maisemaa ja vesistöjä pilaamaan. Kaiken lisäksi matka malminetsinnästä louhintaan ja materiaalimarkkinoille on parhaimmillaankin vuosikymmenen tai parin mittainen.
Tästä syystä EU tavoittelee uusia kumppanuuksia eri puolilla maailmaa. Viime kesänä Euroopan raaka-aineallianssi sopi yhteistyöstä Ukrainan kanssa, ja neuvotteluja käydään seuraavaksi Serbiassa.
Suurimmissa mineraalimaanosissa EU ja Yhdysvallat kuitenkin ovat alakynnessä. Niin Afrikassa, Keski-Aasiassa kuin Latinalaisessa Amerikassa vastassa on lujan jalansijan ottanut Kiina.
Kongon demokraattinen tasavalta tuottaa valtaosan maailman akku- ja elektroniikkateollisuuden käyttämästä koboltista. Kiinalaisyritykset ovat uutistoimisto Reutersin mukaan viime vuosina napanneet länsimaisten kilpailijoidensa nenän edestä noin 70 prosentin omistusosuuden maan kaivosteollisuudesta. Touhukkaita kiinalaisyrityksiä hyörii Afganistanin harvinaisten maametallien, Latinalaisen Amerikan litiumkolmion ja Brasilian ja Indonesian mineraaliesiintymien ympärillä.
Kiina on nyt omasta puolestaan innostunut ulkoistamaan kaivosteollisuutta maailmalle, toteaa Mericsin asiantuntija Jacob Gunther.
»Ympäristönsuojelu ja saasteiden siivoaminen ovat Kiinan hallinnon tärkeitä tavoitteita, niin kuin ne olivat länsimaissa jo pari vuosikymmentä sitten.»
Kiinalaisyritykset pärjäävät kilpailussa maailman kaivoksista tällä hetkellä parhaiten, koska pitkään ne olivat ainoat pelurit kentällä. Niillä on käytössään kehittynein teknologia ja tehokkaimmat tuotantotavat. Ja takanaan Kiinan valtio rahasäkkeineen.
»Usein näkee kokonaisia kiinalaisten valtionyritysten hallinnoimia tuotantoketjuja kaivoksista jalostukseen ja välituotteiden jakeluun. Ne voivat painaa kustannukset niin alas, ettei kilpailijoille jää sijaa.»
Moni kaivoshanke saa valtiolta diplomaattista ja rahallista tukea Kiinan silkkitieprojektin siivellä. Kiina esimerkiksi pehmitti Kongoa vuoden alussa antamalla lainoja anteeksi ja rahoittamalla maan koronatoimia.
Kiina pyrkii pitämään markkinat hallinnassaan. Vaikka raaka-aineet kaupattaisiin vapaasti maailmanmarkkinoilla, on Kiinan valtiolla vipuvoimaa, jos niiden louhinnasta ja jalostuksesta vastaavat kiinalaiset yritykset, Gunter sanoo.
Kiinan johto haluaa ässän hihaansa. Presidentti Xi Jinping puhuu kiinalaisen sanonnan mukaisesti »tappajan iskusta». Yhdysvalloilla on sellainen suhteessa Kiinaan: Kiinan puolijohdeteollisuus on riippuvainen amerikkalaisista siruvalmistajista, sillä Kiinasta ei löydy osaamista ja teknologiaa kehittyneiden mikrosirujen suunnitteluun.
Samalla tavalla Kiina haluaa hallita jotain teollisuudenalaa, josta elintärkeät jatkotuotteet ovat riippuvaisia. Puhdas energia ja sen tarvitsemat raaka-aineet voisivat olla yksi valttikortti.
»Kiina haluaa näin taata kauhun tasapainon», Gunter toteaa.
Kaikki eivät ole yhtä vakuuttuneita kriittisten mineraalien merkityksestä.
Energiapolitiikan tutkija Indra Øverland Norjan ulkopoliittisesta instituutista mielellään kumoaa myyttejä energiasiirtymän geopoliittisista vaikutuksista. Hän julkaisi aiheesta artikkelin jo vuonna 2019. Esimerkiksi Kiinalle uusiutuvan teknologian raaka-ainemarkkinoiden hallinta ei hänen mukaansa tuota geopoliittisia etuja. Työkalun terä alkaa nopeasti tylsyä, kun sitä käyttää.
Kriittiset mineraalit eivät välttämättä ole sen kummempi hyödyke kuin muutkaan luonnonvarat. Øverland vertaa niitä viljaan. Siitäkin voi olla pulaa, ja sillä ruokitaan ihmisiä. Yhteiskunta ei toimi ilman sitä. Mutta viljaan ei kohdistu lainkaan samanlaista huomiota kuin öljyyn tai litiumiin.
»Öljystä on kerrottu vuosikymmeniä yhtä tarinaa. Nyt samaa öljysektorilta tuttua logiikkaa sovelletaan uusiutuvaan energiaan, vaikka tilanne on täysin toisenlainen», Øverland sanoo.
Siinä missä vanha systeemi perustui yhteen teknologiaan ja harvinaiseen hyödykkeeseen, on jatkossa tarjolla lukuisia vaihtoehtoisia teknologioita energian tuottamiseen ja liikkumiseen. Jos litium jonain päivänä käy liian kalliiksi, sen tilalle voidaan kehittää muunlaisia akkuja.
Kehitteillä on esimerkiksi akkuja, joissa ei käytetä lainkaan kobolttia. Litiumille akkujen elektrolyyttinä sen sijaan ei ole näköpiirissä lupaavia vaihtoehtoja. Silti sen hinta on noussut maltillisesti, vaikka sähköautojen määrän tiedetään kasvavan rajusti. Litium ei ole järin harvinainen alkuaine ja monet maat tuottavat sitä: Australian, Kiinan ja Latinalaisen Amerikan kolmikon lisäksi muun muassa Portugali, Zimbabwe ja pian Suomi.
»Mineraalien tarpeesta on varoitettu ajoissa, joten maat ovat alkanet varautua siihen ja lisänneet niiden tuotantoa», Øverland toteaa.
Toisenlaista näkökulmaa edustaa Geologian tutkimuskeskuksen tutkimusprofessori Simon Michaux. Hänen laskelmiensa mukaan energiasiirtymän vaatimien resurssien määrää ei ole täysin ymmärretty. Kyse on niin valtavasta hankkeesta, etteivät tunnetut mineraalivarannot yksinkertaisesti riitä.
»Yhteiskuntana olemme resurssisokeita», Michaux sanoo.
Vuonna 1972 Rooman klubiksi ristitty tulevaisuudentutkimuksen seura julkaisi teoksen nimeltä Kasvun rajat (Limits of Growth). Tietokonemallinnuksiin pohjaten kirja pohti skenaarioita ihmisväestön ja talouskasvun aineellisten resurssien loppumisesta.
Vaarana on, että rikkaat maat ulkoistavat materiaalien louhinnan köyhiin ja levottomiin maihin
Kirjasta on julkaistu useita jatko-osia ja skenaarioita on päivitetty aina teknologian kehittyessä ja tiedon lisääntyessä. Kasvun rajat tuntuvat aina vain siirtyvän. Michaux uskoo niiden tulevan kuitenkin vastaan energiasiirtymän vaatimien raaka-aineiden kohdalla.
2000-luvun alussa hän työskenteli kaivosalalla Australiassa ja tarkasteli alan energiankäyttöä ja louhinnan tehokkuutta. Havainnot eivät olleet mukavia. Monien malmimineraalien kohdalla suuret, lähellä pintaa olevat ja helposti hyödynnettävät keskittymät alkavat olla mennyttä. Jäljellä olevat esiintymät ovat pienempiä ja tiheydeltään harvempia. Halutun raaka-aineen saaminen niistä irti on kalliimpaa ja vaatii yhä enemmän energiaa.
»On paljon mineraaleja, joita Euroopassa ei tuoteta, mutta joita kaikki haluavat. Viiden, kuuden vuoden päästä, kun energiasiirtymä todella käynnistyy, tullaan näkemään saatavuusongelmia», Michaux sanoo.
Metallien kierrätys, johon esimerkiksi EU:n raaka-aineallianssi on pannut merkittävästi rahaa, on elintärkeä osa ratkaisua, mutta se ei riitä. Yksinkertaisesti kierrätettäviä raaka-aineita ei ole vielä kaivettu maasta tarpeeksi. On käytävä läpi kaikki mahdolliset lähteet, kaatopaikat, vanhojen kaivosten rikastushiekat ja sivukivet. Malminetsinnässä on katsottava yhä syvemmälle maan alle.
Maailmaan tarvitaan paljon lisää kaivoksia.
Grönlannissa kaivoksiin suhtaudutaan varauksin.
Tanskaan kuuluva itsehallintoalue ja maailman suurin saari on valtaosin jäätikön peittämä, mutta sen sulassa eteläkärjessä sijaitsee Kvanefljeldin, grönlanniksi Kuannersuitin, mineraaliesiintymä. Se on yksi maailman lupaavimpia havinaisten maametallien keskittymiä ja merkittävä uraanikenttä. Kaivosyhtiöt ovat kartoittaneet maasta muitakin mineraaliesiintymiä, joita voi jäätikön vetäytyessä löytyä vielä lisää.
Supervallat ovat kukin vuorollaan liehitelleet Grönlantia päästäkseen käsiksi mineraalivaroihin. Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump yritti – ilmeisen tosissaan – ostaa koko saaren. Kvanefjeldin kaivoshanketta on edistänyt australialainen Greenland Minerals Ltd., jonka pääosakas on Yhdysvaltain markkinoillakin kärkkyvä kiinalainen Senghe.
Grönlannin ja EU:n suhde on vaiheikas. Vuonna 1985 Grönlanti lähti unionista, pääasiassa kalastuskiistojen takia, ja on nykyisin »jäsenvaltion merentakainen erityisalue».
Heinäkuussa Grönlanti päätti liittyä EU:n raaka-aineallianssiin, mikä on unionille tärkeä voitto.
Grönlannilla on kiire näyttää ulospäin, että maa on auki kaivostoiminnalle. Alkukesän vaaleissa voittoon noussut vasemmistopuolue Inuit Ataqatigiit pani ensi töikseen Kvanefjeldin kaivoshankkeen jäihin kieltämällä uraanin louhinnan saarella. Puolue tavoittelee kuitenkin Grönlannin itsenäisyyttä, jota varten alue tarvitsee kaivostoiminnan tuomia verotuloja. Nykyisellään Grönlannin talous on riippuvainen Tanskan maksamista tuista.
Vaikka kaivosraha kiinnostaa, ympäristöhuolet painavat vaakakupissa.
Ruotsissa Vätternin liepeillä huoli vesistöjen saastumisesta jarruttaa harvinaisten maametallien kaivoksen etenemistä. Suomessakin kaivoshankkeet ylipäätään ovat valtavan epäsuosittuja ja niiden ympäristölupia halutaan kiristää entisestään.
»Euroopassa moni hyvää tarkoittava toimija vastustaa kaivoksia. Mutta jos kaivoksia ei avata Eurooppaan, niitä avataan muualle», sanoo Carnegien Lazard. Hän on työskennellyt pitkään konfliktialueilla tutkien väkivallan ja ympäristötuhojen yhteyksiä.
Carnegie Europen heinäkuisen raportin mukaan energiasiirtymän kannalta tärkeät tunnetut mineraaliesiintymät sijaitsevat suurelta osin maissa, joissa ekosysteemi on haavoittuvainen. Joissain tapauksissa näillä alueilla on myös konfliktien vaara, ellei yhteiskunnan ja ympäristön ongelmiin puututa.
»Tropiikissa, Amazonin ja Kongon altaan alueilla ja muualla taloudelliset ja poliittiset eliitit käyttävät hyväkseen globaalisti haluttuja resursseja», Lazard sanoo.
Esimerkiksi juuri Kongossa muun muassa kobolttia kaivetaan paikoin epäinhimillisissä oloissa epävirallisissa »artesaanikaivoksissa». Kaivoksista saatavat tulot rahoittavat erinäisiä asejoukkoja. Mineraalivarat ovat vuosikausia ruokkineet konflikteja keskisessä Afrikassa.
Hauraissa maissa, joissa ympäristölainsäädäntö on heikkoa, myös kaivostoiminnan ympäristöhaitat kärjistyvät. Latinalaisen Amerikan suolatasankojen kaivokset sekoittavat veden kiertokulkua ja uhkaavat laajempaa ekosysteemiä, josta ovat riippuvaisia myös ihmisten elinkeinot, maanviljely, villieläimet ja muu luonto. Ylipäätään kaivostoiminta vaatii valtavia määriä vettä, mikä on erityinen haaste kuivuudesta kärsivillä alueilla.
Siksi EU:n tulisi rakentaa raaka-ainetuottajien kanssa sekä yhteiskunnallista että ekologista eheytymistä tukevia kumppanuuksia, Lazard sanoo. Olisi tutkittava, missä kaivostoimintaa voidaan kehittää niin, ettei se aiheuta peruuttamatonta vahinkoa paikallisille ekosysteemeille, luonnon monimuotoisuudelle ja ilmastolle.
»Energiasiirtymä on välttämätön, mutta miten se toteutetaan niin, ettei samalla vahvisteta vaarallisia riistäviä toimintatapoja?»
EU:lla on Lazardin mukaan tärkeä rooli kiertotalouden kehittämisessä siten, että talous todella voidaan kytkeä irti alati kasvavasta luonnonvarojen käytöstä, ei pelkästään kasvihuonekaasujen päästöistä. Samalla pitäisi tukea suojeltavien ekosysteemien alueella asuvia alkuperäiskansoja ja paikallisia yhteisöjä, joiden elinkeinot ja kulttuuri ovat vaarassa jäädä energiasiirtymän jalkoihin.
»Vaarana kuitenkin on, että rikkaat maat toimivat kuten aina ennenkin ja ulkoistavat energiasiirtymän materiaalien louhinnan köyhiin ja levottomiin maihin», Lazard sanoo.
Mitä enemmän kaaosta, sitä helpommin tiettyjä raaka-aineita voi riistää.
Juttua varten haastateltiin Geologian tutkimuskeskuksen tutkijaprofessori Raimo Lahtista ja kaivosylitarkastaja Riikka Aaltosta sekä työ- ja elinkeinoministeriön johtavaa asiantuntijaa Jyrki Alkiota.
Lue myös Ulkopolitiikka-lehden 4/2021 jutut, kuinka supersähköverkko yhdistää maailman ja Venäjän eliitti takertuu öljyrahaan.
