Kokoussalissa mahtuu tuskin kääntymään. On tammikuinen maanantai, ja CGT-ammattiliiton viikoittainen paperittomien päivystys Pohjois-Pariisissa on jälleen kerran tukossa. »Tällaista tämä on joka maanantai», huokaa Marilyne Poulain, päivystyksestä vastaava liittoaktiivi.
Saliin on pakkautunut lähes 150 miestä, jotka ovat tulleet kuulemaan neuvoja siitä, miten he saisivat oleskelunsa Ranskassa laillistettua. Jokainen heistä käy töissä.
»Siivousala, rakennustyömaat, vartiointi, ravintolat, jätehuolto», Poulain luettelee. »Pienet palkat, raskas työ ja hankalat työajat tarkoittavat usein paperitonta työvoimaa. Ravintola-alalla on kova työvoimapula, joka koskettaa yhtä lailla kolmen Michelin-tähden huippuravintoloita kuin pikaruokaketjuja.»
Tänään Poulain tapaa muun muassa pariisilaiskoulussa vuokratyöfirman kautta työskentelevän Sodexon kokin, ISS:n siivoojan sekä fiinin kalaravintolan tiskarin. Vaikka miehet ovat paperittomia, he eivät ole pimeästi töissä. He latovat pöydälle laillisia palkkakuitteja, veroilmoituksia ja todisteita maksetuista veroista.
»Työnteko on paperittomille välttämättömyys, kun oikeutta sosiaaliturvaan ei ole. Ei kukaan elä rakkaudesta ja raikkaasta vedestä!» ulkomaalaisten oikeuksiin erikoistuneen Gisti-järjestön juristi Nathalie Ferré toteaa ranskalaista ilmaisua siteeraten. Hän luonnehtii ranskalaista ulkomaalaislakia tekopyhäksi ja kaksinaamaiseksi: työperäinen maahanmuutto on lähestulkoon mahdotonta muille kuin teknisten ammattien osaajille, kuten maanmittaajille, IT-asiantuntijoille tai rakennusinsinööreille. Siksi valtaosa töiden perässä muuttavista tulee Ranskaan luvatta ja työllistyy paperittomana – siivoojaksi, tiskariksi tai sekatyömieheksi.
Mutta miten on mahdollista, että työluvaton paperiton saa töistään laillisia palkkakuitteja?
Vuodesta 2007 alkaen työnantajan on pitänyt lähettää kopio työhön oikeuttavasta henkilöllisyystodistuksesta viranomaisten tarkistettavaksi, kun kyse on ulkomaalaisesta työntekijästä. Kyse voi olla esimerkiksi kymmenen vuoden oleskeluluvasta tai toisen EU-maan passista.
Biometrian ja digitalisaation hallitsemassa nyky-yhteiskunnassa menettely kuulostaa aukottomalta.
Käytäntö onkin sitten toinen juttu.
Ensinnäkin paperit saattavat olla väärennettyjä, mikä ei aina käy tarkastuksissa ilmi. Toiset taas tekevät töitä tuttavien aidoilla papereilla – maksua vastaan. Se, onko passikuvassa oleva henkilö sama kuin se, joka saapuu töihin, on ainoastaan työnantajan tarkistettavissa. Ei ole tavatonta, että työantaja itse ehdottaa työntekijälle tuttavan papereilla työskentelyä.
»Paperittomat saattavat siis maksaa veroja, mutta heillä ei ole oikeutta sosiaaliturvaan tai eläkkeeseen», Ferré sanoo.
Ranskan ulkomaalaislainsäädäntöä voi luonnehtia sarjaksi päätöksiä, joilla on pyritty vuoroin tuomaan siirtolaisia maahan, vuoroin lähettämään heitä pois, kulloisenkin poliittisen ja työmarkkinatilanteen mukaan. Vuoteen 1974 asti siirtolaisia houkuteltiin töihin teollisuuden tarpeisiin, kunnes öljykriisi ja sen aiheuttama työttömyys saivat lainsäätäjät sulkemaan rajat työperäiseltä maahanmuutolta. Tuolloin maahan syntyi ensimmäistä kertaa paperittomien ryhmä, joka on vuosi vuodelta tiukentuneiden lakien vuoksi kasvanut.
Amerikkalaisen Pew Research Centerin viime vuonna julkaiseman tutkimuksen mukaan Ranskassa on tällä hetkellä 300 000–400 000 paperitonta, eli alle prosentti maan väestöstä.
Ongelman hallinnoimiseksi lainsäätäjä on luonut milloin minkinlaisia mekanismeja. Esimerkiksi kymmenen vuoden laiton oleskelu oikeuttaa oleskelulupaan, jos todisteita on tarpeeksi. Vuoteen 1993 asti paperiton pystyi saamaan tavallisen sairausvakuutuksen työn perusteella – vaikkei sairausvakuutuskortti suojannut ketään karkotukselta. Ranskan laki antaa niin ikään prefekteille eli departementtien johtajille vallan myöntää oleskelulupa »poikkeuksellisista syistä», joiden tulkintaa ohjaavat sisäministerin ohjeistukset. Poikkeukselliseksi syyksi on voitu katsoa esimerkiksi Ranskassa syntyneet lapset, tarpeeksi pitkään jatkunut oleskelu tai vakituinen työsuhde.
»Tietyissä tilanteissa lainsäätäjä katsoo siis tehtäväkseen olemassa olevan asiantilan laillistamisen», Ferré kiteyttää. Mutta sitä ennen asiantilan – siis paperittomuuden – on jatkuttava useita vuosia.
Työmarkkinoilla paperittomat ovat joustavaa, halpaa ja kuuliaista työvoimaa, joka on valmis tekemään fyysisesti raskaita ja vaarallisia töitä. Esimerkiksi rakennusalalla tällaisen työvoiman käyttö takaa pienemmille alihankkijayrityksille paremmat ansiot.
Alaa tutkinut sosiologi Nicolas Jounin puhuu pyramidimaisesta työnjaosta, jossa kaikkein työläimmät ja vaarallisimmat tehtävät, kuten purkutyöt tai paineilmavasaran käyttö, ovat mustien afrikkalaisten heiniä, kun taas valkoiset portugalilaiset ovat työnjohtajia.
»Tässä kuviossa paperittomat ovat kaikkein haavoittuvimmassa asemassa. He eivät käänny ammattiliittojen puoleen yhtä helposti kuin muut ja pysyvät yleensä saman työnantajan palveluksessa, työolosuhteista riippumatta.»
Vaikka laki suojaa paperittomia työntekijöitä siinä missä muitakin, harva lähtee yksin vaatimaan oikeuksiaan, kun kyse on esimerkiksi ylityötunneista tai työturvallisuudesta.Monet pelkäävät työpaikan menetystä – huolimatta siitä, että yritys voidaan tuomita paperittoman työvoiman käytöstä 75 000 euron sakkoihin. Lisäksi työnantaja voi saada viiden vuoden vankeustuomion.
»Suururakoitsijat suojautuvat käyttämällä alihankkijoita, jotka puolestaan saattavat turvautua vuokratyövoimaan. Näin laillinen vastuu siirtyy aina vain kauemmas varsinaisesta toimeksiantajasta», Jounin sanoo.
Sekatyömies Mahamadou Diabyn tarina on tyypillinen. Malilainen Diaby saapui Ranskaan helmikuussa 2010, laittomasti Espanjan ja Marokon kautta.
»Lähdin Malista, koska rahat eivät riittäneet perheen elättämiseen.»
Kotiin Diabylta jäi vaimo ja kolme lasta. Karjaa kasvattanut ja myynyt mies elätti oman perheensä lisäksi vanhempiaan ja useita nuorempia veljiään.
Pari kuukautta Ranskaan saapumisen jälkeen Diaby löysi töitä purkutöihin erikoistuneesta yrityksestä, jonka kaikki työntekijät esimiestä lukuun ottamatta olivat malilaisia. Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa, kahdeksan tuntia päivässä, ja palkka maksettiin käteen: 45 euroa päivältä. Lomaa Diabylla ei ollut, eikä työsopimustakaan. Hän päätti kuitenkin alusta asti ilmoittaa ansionsa veroviranomaisille.
»Se oli todiste siitä, että asun Ranskassa ja haluan hoitaa asiat lainmukaisesti, vaikkei minulla papereita olekaan.»
Varsinaista sairausvakuutusta Diabylla ei ollut, mutta kiireelliseen hoitoon hänellä oli oikeus muiden paperittomien tavoin.
Vuonna 2014 Diabylle sattui vakava työtapaturma. Katosta irronnut betonilaatta putosi miehen päälle ja rikkoi kahdeksan hammasta.
»Pomo kielsi soittamasta ambulanssia paikalle, käski riisumaan työvaatteet ja vei minut omalla autollaan toisella puolen Pariisia olevaan sairaalaan. Kai häntä pelotti, että asiasta koituu hänelle ikävyyksiä.»
Diaby toipui särkylääkkeiden voimin kotona kolme päivää ja palasi töihin. Työnantaja antoi kipurahoiksi sata euroa, ja työt jatkuivat.
Syyskuussa 2016 Diabyn työtoveri loukkasi silmänsä. Kun Diaby pyysi esimiestä soittamaan ambulanssin, tämä totesi, ettei häntä saanut häiritä pikkuasioilla. Parin viikon kuluttua tästä rakennusteline petti ja toinen työtoveri putosi usean metrin korkeudesta. Silloin Diaby soitti ambulanssin itse. Paikalle kaarsi myös poliisi ja työtarkastaja, joille Diaby selitti tilanteen: Rakennuksella oli töissä 25 malilaista, joilla yhdelläkään ei ollut työlupaa. Pettänyt rakennusteline oli korjattu sähköjohdolla. Samana iltana työnantaja soitti ja kertoi, ettei töihin ole enää tulemista.
»Silloin päätimme yhdessä kollegoiden kanssa, että otamme yhteyttä CGT-ammattiliittoon. Seuraavana aamuna menimme työmaalle ja aloitimme lakon.»
Lakko auttoi, koska se aiheutti työmaan seisokin. Tappio yritykselle oli valtava, koska se ei voinut tuoda paikan päälle uusia työntekijöitä.
Useat ammattiliitot, CGT etunenässä, ovat tukeneet paperittomien lakkoja vuodesta 2008 alkaen. Parhaimmillaan useita tuhansia ihmisiä koonneet työtaistelut ovat tuoneet asialle näkyvyyttä sekä mediassa että poliittisessa keskustelussa. Lakoilla on myös luotu painetta viranomaisia kohtaan, jotta paperittomien työntekijöiden tilanne saataisiin laillistettua.
On osin lakkojen ansiota, että vuonna 2012 Ranskan silloinen sisäministeri Manuel Valls julkaisi ohjeistuksen, jonka mukaan paperittomalle voidaan myöntää työ- ja oleskelulupa tietyin tarkkaan määritellyin ehdoin. Esimerkiksi kolmen vuoden ajan jatkunut työskentely, josta on esittää vähintään 24 palkkakuittia, sekä työnantajan lupaus vakituisesta työpaikasta takaavat vastedes mahdollisuuden vuoden oleskelu- ja työlupaan.
Siksi Maryline Poulainin päivystykseen saapuvat miehet kaivavat repuistaan palkkakuitteja, metron kuukausikortteja ja veroilmoituksia. Ne ovat todisteita, jotka voivat muuttaa ihmisen elämän näkymättömästä työntekijästä tavalliseksi kansalaiseksi.
Mahamadou Diabyn elämän lakko muutti perusteellisemmin, kuin hän olisi osannut kuvitella. Hän ehti kollegoineen pitää leiriä rakennustyömaalla pari kuukautta, kunnes työmaan urakoitsija suostui neuvottelemaan ja tarjosi lakkolaisille vakituista työpaikkaa.
Ammattiliiton tuella Diaby kollegoineen haastoi alihankkijayrityksen eli entisen työnantajansa työtuomioistuimeen maksamattomista palkoista, lainvastaisista työolosuhteista ja järjestelmällisestä syrjinnästä. Joulukuussa 2019 oikeus tuomitsi työnantajan maksamaan jokaiselle työntekijälle 34 000 euroa vahingonkorvauksia ja 3000 euroa rästiin jääneitä palkkoja. Yhteissumma on yli miljoona euroa, joka yrityksen konkurssin takia jää palkkatakuurahaston maksettavaksi.
Tuomiossa mainitaan järjestelmäksi kehitetty syrjintä, jossa työntekijän tehtävä ja työolosuhteet määräytyvät vain ja ainoastaan kansalaisuuden perusteella. »Työnantajaa kiinnosti vain meidän fyysinen voimamme», Diaby sanoo.
Nykyisin mies tekee vuokratyövoimafirman kautta rakennustöitä viitenä päivänä viikossa ja saa työstä 1 500 euron nettopalkkaa. Sillä hän elättää noin 30 ihmistä kotimaassaan. Työtaistelun ansiosta saatu oleskelu- ja työlupa tarkoitti myös ensimmäistä matkaa kotiin yli kuuteen vuoteen. Diabyn kaksi poikaa olivat ehtineet kasvaa teineiksi. Nuorin tytär oli kuollut. Hautajaisiin Diaby ei ollut päässyt.
»Ranskassa on hyviä esimerkkejä siitä, miten paperittomat voivat puolustaa oikeuksiaan työmarkkinoilla pelkäämättä ilmiantoa maahanmuuttoviranomaisille», sanoo Lilana Keith Picum-kattojärjestöstä, joka ajaa paperittomien oikeuksia Euroopassa. Järjestön tuoreen raportin mukaan useimmissa EU-maissa kansallinen työlainsäädäntö suojelee myös paperittomia työntekijöitä esimerkiksi työtapaturman tai maksamattomien palkkojen suhteen, mutta käytännössä paperittomien on hyvin hankala kääntyä tuomioistuimen tai työtarkastajien puoleen – varsinkin jos kyse on rikosoikeudellisesta asiasta kuten ihmiskaupasta. Poliisin puuttuminen asiaan tarkoittaa usein karkotusta. Seksi- ja kotipalvelujen parissa työskentelevät jäävät niin ikään kaikkien turvaverkkojen ulkopuolelle, samoin maatalouden työntekijät.
Siksi Picum ajaa ajatusta palomuurista: työtarkastajalla ja työtuomioistuimella ei pitäisi olla velvollisuutta ilmoittaa paperittomista työntekijöistä maahanmuuttoviranomaisille. Esimerkiksi Saksassa työtuomioistuimella on tällainen velvoite.
Ainoa paperitonta työvoimaa koskeva EU-direktiivi on vuoden 2009 direktiivi työnantajan sanktioista. Se asettaa vähimmäisrangaistukset paperittomia työllistäville yrityksille ja takaa työntekijälle mahdollisuuden oleskelulupaan ja rästiin jääneiden palkkojen maksuun. Direktiivin käytännön toteutus kuitenkin vaihtelee suuresti jäsenmaasta toiseen. Tietyissä tapauksissa paperittomien tilanteeseen voidaan soveltaa myös vuoden 2011 ihmiskauppadirektiiviä ja vuoden 2012 direktiiviä rikoksien uhrien oikeuksista.
Viimevuotisen Pew Research Centerin raportin mukaan Euroopassa olisi tällä hetkellä 2,9–3,8 miljoonaa paperitonta. Lukuun ei ole laskettu mukaan turvapaikanhakijoita, joiden hakuprosessi on kesken. Heitä on Euroopassa noin miljoona. On todennäköistä, että osa heistä putoaa paperittomaksi, jos hakemus hylätään. Luku saattaa kuulostaa suurelta, mutta kyse on alle prosentista Euroopan väkiluvusta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa paperittomia arvellaan olevan noin kolme prosenttia väestöstä.
»Euroopan unionin jäsenmaat ovat toistaiseksi hyvin nihkeästi avaamassa keskustelua paperittomien oikeuksista työmarkkinoilla. Ihmiskauppa nähdään kyllä ongelmana, mutta sen yhteyttä työperäiseen maahanmuuttoon tai paperittomien tilanteeseen ei tunnusteta», Keith sanoo. Siksi Picum jäsenjärjestöineen pyrkii ajamaan asiaa ensisijaisesti ammattiliittojen suuntaan. Entistä useammat ovat tietoisia ongelmasta.
Poliittisesti paperittomien oikeuksien ajaminen on hyvin arka aihe. Se käsitetään helposti »vetovoimatekijäksi», joka houkuttelisi lisää ihmisiä Eurooppaan.
»Tällä hetkellä yksi harvoista asioista, joista jäsenmaat ovat yhtä mieltä, on karkotusten lisääminen. Työperäisestä maahanmuutosta ei ole olemassa mitään konsensusta.»
