Arabikevään kaltaiset kansannousut ovat vuodesta 2011 lähtien ravistelleet maailman maita Turkista Brasiliaan, viimeksi Bulgariaa. Niiden on arveltu enteilevän niin sanottua neljättä demokratian aaltoa.
Tämä ”globaali taistelu demokratian puolesta” on kuitenkin pahasti kesken. Eräät itsevaltaiset järjestelmät ovat oppimis- ja sopeutumiskykynsä ansiosta erityisen sitkeitä.
Yhdysvaltalainen journalisti William Dobson on selvittänyt haastatteluilla Venäjällä, Venezuelassa, Kiinassa, Egyptissä ja Malesiassa, miten nämä autoritaariset hallinnot ovat lujittaneet valtansa. Teokseen on koottu lausuntoja niin viranomaisilta kuin vallanpitäjien vastustajilta. Näin on kiinnostavasti kartoitettu kummankin osapuolen selviytymisstrategioita.
Nykypäivän diktatuureja ei voi enää ylläpitää pelkästään väkivallalla ja propagandalla, sillä kansalaisten mielivaltainen kohtelu voidaan tallentaa kännykkäkameralla ja ladata hetkessä YouTubeen. Ylikansalliset viestintäkanavat, kuten internet, uutiskanava Al-Jazeera ja sosiaalinen media, ovat pakottaneet diktaattorit hiomaan keinojaan väestön pitämiseksi aisoissa. He ovat ottaneet opiksi syrjäytettyjen diktaattorien virheistä ja alkaneet aiempaa hienovaraisemmin käyttää perinteisiä autoritaarisia selviytymiskeinoja, kuten pakottamista ja kriitikoiden ”halaamista kuoliaaksi”.
1900-luvun totalitaaristen hallitusten silmittömän sortopolitiikan tilalle on tullut mustamaalaus ja pelottelu, joilla oppositio ajetaan itsesensuuriin. ”Pelko ei jätä sormenjälkiä”, muistuttaa yksi Dobsonin haastattelemista aktivisteista.
Ilmiön huolestuttavuuden ymmärtää, kun Dobson korostaa modernien autoritaaristen hallintojen kykyä matkia demokraattisia instituutioita ja siten manipuloida niitä. Vladimir Putinin ja maaliskuussa kuolleen Hugo Chávezin kaltaisten johtajien legitimiteetti perustuu lumevaaleihin. Kiinan hallitus taas ostaa yhteiskuntarauhaa käymällä muka dialogia kansalaisyhteiskunnan kanssa, vaikka todellisuudessa vain valtion perustamat kansalaisjärjestöt ovat sallittuja. Kuten muuallakin maailmassa, niiden toimintaa valvoo salainen poliisi.
Vastarinta on kuitenkin järjestymässä. Dobson palaa sellaisten kansanliikkeiden juurille, jotka ovat vuosien varrella kasvaneet, politisoituneet ja levinneet syntysijoiltaan: Ukrainan oranssi vallankumous vuonna 2006, kevään 2007 opiskelijamielenosoitukset Venezuelassa, Egyptin yleislakko huhtikuussa 2008 ja Himkin metsän suojelijoiden oikeustaistelu Venäjällä. Nämä episodit ovat yleisesti tunnettuja, niin kuin sekin, miten kekseliäitä, uhrautuvia ja sisukkaita anonyymit vapaustaistelijat voivat olla.
Teos tarjoaa myös uutta tietoa eri maiden aktivistien solmimista yhteyksistä. Esimerkiksi Albert Einstein -instituutin perustajan Gene Sharpin kirjoittamasta teoksesta From Dictatorship to Democracy on tullut eräänlainen väkivallattoman vallankumouksen käsikirja, joka on ollut oppina protestiliikkeille ympäri maailman.
Dobsonin kirjassa seurataan muiden muassa erästä Tahrir-aukion bloggaajaa, joka osallistuu entisten Otpor-aktivistien vetämään seminaariin. Otpor oli serbialainen nuorisoliike, joka auttoi kaatamaan Slobodan Miloševićin vuonna 2000. Neuvomalla toisiaan diktatuurin vastustamisessa myös oppositioaktivistit oppivat uusia keinoja.
Sisältä katsottuna kamppailu muistuttaa kissa ja hiiri -leikkiä. ”Se joka väsyy, häviää”, muistuttaa Venezuelan oppositiojohtaja Henrique Capriles kirjan haastattelussa.
Dobsonin katsaus moderniin autoritarismiin päättyy optimistisella viittauksella Myanmarin yllättävään demokratiakehitykseen: ovelimmatkin diktaattorit uuvuttaa heidän oman loppunsa pelko. Sen sijaan demokratiataistelijoilla, joita vankila ei ole pystynyt musertamaan, ei ole yleensä enää mitään menetettävää. Kirja on ansiokas kunnianosoitus heidän rohkeudelleen.
Kirjoittaja on tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa.
