Mikä on rauhantutkimuksen ydin, ja mihin keskusteluihin sen pitäisi ottaa kantaa? Emeritusprofessori Raimo Väyrysen (2020) toimittama kokoelmateos sommittelee rauhantutkimuksen roolia suomalaiseen akateemiseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin.
1900-luvun puolivälin jälkeen rauhantutkimuksen institutionalisoiminen Suomessa keräsi laajaa kannatusta, ja tieteenalan nähtiin sopivan yhteen puolueettoman ulkopoliittisen linjan kanssa. Rauhantutkimuksen lähestymistavat ammensivat lähitieteistä ja toisaalta syntyivät vastareaktioina muun muassa politiikan tutkimuksen, historian ja psykologian konventioille.
Tarkoitus oli löytää vaihtoehtoja poliittisen realismin ja peloteopin hallitsemille ratkaisuille maailmansotien jälkeisen kansainvälisen tilan järjestämiseen, Väyrynen kuvaa teoksen esipuheessa.
Suomessa irtiotto realistisista tulokulmista strategian ja turvallisuuspolitiikan tutkimukseen näkyi konkreettisesti siinä, että rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus perustettiin Tampereen yliopiston eikä Ulkopoliittisen instituutin yhteyteen: tieteenalan haluttiin kehittyvän vapaana ulkopoliittisen analyysin kehyksestä.
Väyrysen kokoelman klassikkoartikkelit on julkaistu keskimäärin yli kolmekymmentä vuotta sitten, ja ne tarjoavat valikoiman esimerkkejä rauhantutkimuksen näkökulmista vuosien varrelta. Niiden aihelistan perusteella tieteenalalla on liikuttu hiljalleen kauemmas ulkopolitiikan ja sodan tutkimuksesta kohti yhteisiä tutkimusintressejä erityisesti sosiaalitieteiden kanssa.
Tänä päivänä Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa tutkitaan esimerkiksi arjessa toteutuvaa rauhaa ja rakenteellista väkivaltaa. Yhteys sosiaalipsykologiaan on tiivistynyt sitten Antti Eskolan vuoden 1987 arvion, kun tutkimuskohteina ovat yhä useammin esimerkiksi ryhmien väliset konfliktit tai sukupuolen ja identiteetin rooli konflikteissa ja niiden ratkaisemisessa.
Kun 1960-luvulla rauhantutkimusta perusteltiin erityisesti sen annilla Suomen ulkopolitiikalle ja kansainväliselle toiminnalle, 2020-luvulla rauhantutkimustiedosta hyötyvien joukko vaikuttaa laajentuneen. Rauhantavoitteeseen pyritään nyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa monipuolisemmin, vaikkapa sosiaalipolitiikan, kaupunkisuunnittelun tai yhteisödialogin keinoin.
Kuinka keskeisenä ulko- ja turvallisuuspolitiikan päivän aiheiden käsittelyn pitäisi pysyä rauhantutkimuksen agendalla – toisin sanoen, käydäänkö Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua myös rauhantutkimuksen näkökulmasta? Tämä paljastuu kokoelmassa vanhaksi kiistakysymykseksi. Osmo Apusen ja Helena Rytövuori-Apusen vuonna 1982 julkaistun artikkelin mukaan suomalaisen turvallisuuspolitiikan ja rauhantutkimuksen välejä leimaa »älyllinen omaseuraisuus».
Väyrysen kokoelman artikkelit kuitenkin edustavat todistejoukkoa siitä, kuinka rauhantutkimus on rikastuttanut ja voi rikastuttaa Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittista keskustelua.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.
Raimo Väyrynen (toim.): Rauhantutkimus kautta vuosien. Into Kustannus 2020, 416 s.
