Kauempaa katsoen Suomi ja Ruotsi muistuttavat suuresti toisiaan. Ulkopolitiikkakin on ollut niin samanlinjaista, että maiden välinen yhteistyö on ollut helppoa. Usein maat ovat myös tehneet yhteisiä aloitteita esimerkiksi EU:ssa – viimeksi Euroopan rauhaninstituutin perustamisesta. Lähempää kun tarkastelee, näkee kuitenkin, että Ruotsi on eri maata, joskus ehkä vähän eri maailmoissakin.
Kun Suomessa puhutaan ulkopolitiikasta, puhutaan valtaoikeuksista, Venäjästä ja Natosta. Kun Ruotsissa puhutaan ulkopolitiikasta, puhutaan Länsi-Saharasta, Palestiinasta ja naisten asemasta. Esimerkiksi Länsi-Saharan tilanne voi hyvin nousta esiin missä keskustelussa hyvänsä. Sosiaalidemokraatit ja vihreät tukevat Länsi-Saharan itsenäisyyden tunnustamista. Ne kannattavat myös Palestiinan tunnustamista, mutta tässä asiassa valtiopäivät on selvästi jakautunut.
Joskus tuntuu myös ulkopolitiikan sanastossa olevan eroa: Burmaa sanotaan Ruotsissa reilusti Burmaksi, ei Myanmariksi.
Ruotsin ulkopolitiikka perustuukin arvoille siinä missä Suomen ulkopolitiikka perustuu intresseille.
Arvoista keskeinen on ihmisoikeuksien kunnioittaminen. Ihmiset ovat muutenkin keskeisiä, erityisesti vähemmistöt ja muita heikommassa asemassa olevat. Niinpä esimerkiksi Ruotsin Arktis-strategiassa ympäristön ja talouden rinnalle on nostettu inhimillinen ulottuvuus, muun muassa terveyteen ja kulttuuriin liittyvät kysymykset.
Naisten asema on luonnollisesti tärkeä, oli sitten kysymys Afganistanin-operaation perusteluista tai EU:n uuden ulkoasiainhallinnon muodostamisesta. Euroopan parlamentin naisten oikeuksien ja sukupuolten tasa-arvon valiokuntaa johtaa ruotsalainen – tosin mies, Mikael Gustafsson.
Nykyisin Mikael-niminen ihminen voisi kyllä olla myös nainen. Uuden lain mukaan ruotsalaiset saavat halutessaan valita itselleen tai lapselleen nimen, joka perinteisesti kuuluu vastakkaiselle sukupuolelle ja on siis könskonträr, kuten termi kuuluu. Ruotsalaisessa yhteiskunnassa keskeistä on, ettei ketäänloukata. Kaikenlainen ahdistaminen, kränkning, on kielletty. Myös se, että joutuu käyttämään vain yhden sukupuolen nimiä, voidaan kokea ahdistavana.
Arvopolitiikka tuntuu joskus myös tunnepolitiikalta. Ruotsin ulkopolitiikkaa tehdään tunteita säästämättä. Mutta sitä tehdään myös työstä tinkimättä: siis tunteella ja tuhisematta.
Toinen ero liittyy itseluottamukseen, mitä Ruotsissa mitataan aivan eri asteikolla kuin Suomessa. Jos Tukholma on kaupunkien paremmuuslistalla saanut sijan 11, sanomalehti kertoo pääkaupungin sijoittuneen maailmanlistan kärkeen. Ruotsi vie aloitteitaan maailmalle intensiivisessä etukenossa, ei suomalaisessa empivässä takanojassa.
Ruotsin ääni kuuluu; hankkeita osataan markkinoida, oli sitten kyse vaikkapa EU:n itäisestä ulottuvuudesta. Mikä ennen oli vain jätteviktigt, on tässä maailmanajassa jo jättejätte-jättejätteviktigt. Ruotsi voi hyvin olla oikeassa, vaikka olisi jäänyt kantansa kanssa yksin, kuten äänestäessään ainoana EU-maana EU:n ja Marokon kalastussopimusta vastaan.
Arvojen asemaa vahvistaa luonnollisesti konsensuskulttuuri. ”Länttäydymme yhteen kuin rotat kylmänä talvipäivänä”, luonnehti Ruotsin akatemian jäsen Horace Engdahl maan tapaa Skavlan-keskusteluohjelmassa 13. tammikuuta.
Kurssi voi kuitenkin myös muuttua. Jokapäiväinen poliittinen debatti alkaa radiossakin viimeistään puoli kahdeksalta aamulla. Myös ulkopolitiikassa mennään toisinaan siksakkia, kuten kysymyksessä suurlähetystöjen sulkemisesta – säästösyistä – ja uudelleen avaamisesta – imagosyistä. Mutta tiukastakin paikasta selvitään energisellä otteella ja tehokkaalla argumentoinnilla. Det är bara att kämpa på! Tai visa framfötterna, kuten nykyään sanotaan.
