Vuonna 2015 Kiinan presidentti Xi Jinping esitti YK:ssa suunnitelmansa »globaalista energian internetistä», joka yhdistäisi kaikki maat ja mantereet yhteen sähköverkkojen piiriin. Järjestelmän rungon muodostaisivat Kiinassa valmistetut uudenaikaiset korkeajännitelinjat.
Kiina onkin omien rajojensa sisällä rakentanut ensimmäisenä maailmassa kunnianhimoisia voimansiirtoverkostoja, joissa sähköä siirretään sisämaasta rannikon kaupunkeihin ja tehtaisiin. Vuonna 2019 valmistunut Changji–Guquan-linkki yhdistää Kiinan Keski-Aasian aurinko- ja tuulivoimalat kolmentuhannen kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan Anhuin maakuntaan.
Kansainvälinen sähköverkko on yhä pelkkä haave, mutta kiinnostus voimansiirtoon yli pitkien välimatkojen ja valtionrajojen on kovassa nousussa.
Euroopassa on jo useamman vuoden ajan pohdittu mahdollisuutta siirtää aurinkoenergiaa Pohjois-Afrikasta Välimeren ali eurooppalaisiin sähköverkkoihin. Brittiläinen startup Xlinks on aikeissa rakentaa ennätyksellisen 3 800 kilometrin merenalaisen kaapelin Marokosta Britanniaan. Vastaava hanke on suunnitteilla Pohjois-Australian ja Asean-maiden välille.
»Teknologia on jo olemassa, esteet ovat taloudellisia», sanoo sähköverkkoyhteyksien asiantuntija Matthew Wittenstein YK:n alaisesta Tyynenmeren alueen talous- ja sosiaalikomissiosta (UNESCAP).
Merenalaiset sähkökaapelit ovat paljon kalliimpia rakentaa kuin maanpäälliset linjat. Xlinksin Britannia–Marokko-hankkeen hintalapuksi on esitetty lähes 19 miljardia euroa.
Teknologia on kehittynyt asteittain. Uudenlaiset tasavirtamuuntajat mahdollistavat sähkön siirron jopa 11 000 kilovoltin jännitteellä, kun aikaisemmat linjat muualla maailmassa ovat käyttäneet enintään 800 kilovoltin jännitettä. Korkeajännitteinen tasavirtalinja hukkaa pitkillä matkoilla huomattavasti vähemmän sähköä kuin perinteinen vaihtovirtalinja.
Yläilmoissa taiteilevat työntekijät viimeistelivät Changji-Guquan-korkeajännitelinjan osaa Anhuin maakunnassa keväällä 2018. Kuva: Shutterstock/All Over Press
Sähkönsiirto pitkien matkojen yli mahdollistaa paitsi uusiutuvan energian siirron alueelta toiselle, myös kansallisten sähköverkkojen yhdistämisen rajat ylittäviksi superverkoiksi. Näin sähköjärjestelmä kestää paremmin esimerkiksi säävaihtelua. Mitä suuremmalta alueelta sähköä voidaan ostaa, sitä todennäköisemmin jossain päin aina paistaa, tuulee tai vähintäänkin atomiydin halkeaa.
»Perinteisesti sähköverkkojen yhdistämisen taustalla ovat taloudelliset syyt, halutaan varmistaa pääsy halvimpiin energiaresursseihin. Mukana on myös turvallisuusnäkökulma: energianlähteiden monipuolisuus antaa varmuutta. Jos oma generaattori prakaa, voi lainata naapurilta», Wittenstein sanoo.
Rajat ylittävät voimalinjat ovat kuitenkin samalla tavalla poliittisesti hankalia projekteja kuin kaasuputket, etenkin kun mukana on useita valtioita. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sähköverkot ja -markkinat ovat varsin pitkälti yhdistyneet, mutta esimerkiksi Aasiassa työ on vielä kesken, Wittenstein toteaa.
Australia–Asean-linkin kaltainen yksittäinen voimansiirtohanke sitoo valtioita yhteen kuten vaikkapa rajat ylittävä kaasuputki, mutta sähkön ja fossiilisten polttoaineiden välillä on selkeitä eroja. Wittensteinin mukaan sähkönsiirto rajojen yli tuskin aiheuttaisi maiden välillä samanlaista kohtalonyhteyttä kuin vaikkapa EU:n riippuvuus harvoista maakaasun tuottajista.
Ensinnäkään sähkö ei ole helposti varastoitavissa. Tuuli puhaltaa kun puhaltaa, ja jos sähköä ei myy, se menee hukkaan. Toisaalta energiantuonnin laskeminen yhden siirtolinjan varaan on aina vaarallista. Siksi yksittäisiä suurhankkeita tärkeämpää on luoda alueellisia superverkkoja.
»Nähdäkseni pitkällä aikavälillä superverkoissa painottuvat molemminpuoliset edut, ei niinkään se kenellä on parhaat energiaresurssit», Wittenstein sanoo.
Lue Ulkopolitiikka-lehden 4/2021 laaja teemajuttu: Öljyn jälkeen alkaa kamppailu metalleista. Lue myös samasta numerosta, kuinka Venäjän eliitti takertuu öljyrahaan.
