Etelä-Suomen Sanomissa oli 1960-luvun lopussa ulkomaantoimitus, jossa työskenteli Neuvostoliiton, Yhdysvaltain ja Euroopan asiantuntijoita. Latinalaiseen Amerikkaan ei erikoistunut kukaan. Siinä toimituksessa toimittajanuransa aloitti Rauli Virtanen, joka tuli taloon kesätoimittajaksi vuonna 1968.
”Keskity sinä Latinalaiseen Amerikkaan, minulle sanottiin, ja niin minä sitten tein. Luin kesäyliopistossa espanjaa ja kirjoitin juttuja siitä, kuinka Juan Velasco kaappasi vallan Perussa.”
Seuraavana syksynä Virtanen aloitti kansainvälisen politiikan ja tiedotusopin opinnot Tampereen yliopistossa, mutta kyllästyi nopeasti opetuksen teoreettisuuteen. Hän päätti lähteä maailmalle.
Virtanen seilasi Rio de Janeiroon rahtilaivalla joulukuussa 1970. Paikan päältä hän lähetti artikkeleita ja diakuvia Suomeen lentopostina. Suomessa agentti myi jutut maakuntalehtiin ja lähetti rahat käteisenä Virtaselle sinne, missä hän milloinkin oli.
Jossakin matkan varrella mukaan tarttui myös Marcel Niedergangin kirja The 20 Latin Americas. Se mahtui taskuun, kulki mukana reissuilla ja opasti lukijansa Latinalaisen Amerikan maiden historiaan ja yhteiskuntaan. Matka kesti kymmenen kuukautta ja vei Latinalaisesta Amerikasta New Yorkiin saakka. Virtasesta oli tullut toimittaja ja väsymätön vaeltaja.
Sittemmin Virtanen on matkustanut YK:n 192 jäsenmaassa ja raportoinut suomalaisille niin Vietnamin sodasta kuin Afganistanista ja Syyriastakin. Niedergangin teoksesta mukana on kulkenut ajatus siitä, että historian ymmärtämisen tärkeyttä ei voi ylikorostaa.
”Niedergangilta olen oppinut esimerkiksi sen, että Latinalaisessa Amerikassa on edelleen samoja yhteiskunnallisia lainalaisuuksia kuin ennen. Brasiliassa kaupungistuminen ylläpitää faveloita, maanomistusolot luovat köyhyyttä. Yhteiskuntia kuitenkin muuttaa rikollisuuden ja eriarvoisuuden lisääntyminen.”
Virtanen sanoo jakavansa myös kirjan arvopohjan. Jo johdannosta selviää, mitä mieltä Niedergang on ollut esimerkiksi ulkomaiden sijoituksista Latinalaisen Amerikan luonnonvaroihin ja voittojen käärimisestä omiin taskuihinsa. ”Olin hengessä mukana”, Virtanen toteaa.
Niedergangin mukaansatempaavasta reportaasityylistä Virtanen lienee imenyt vaikutteita myös oman raportointinsa tapaan. Etenkin kriisialueilla toimiessa tärkeintä on mennä ihmisten luo, kohdata heidät ja myötäelää, Virtanen sanoo. Jännittää ei kannata: esimerkiksi Boliviassa Virtanen muistaa lähteneensä paikallisten kutsusta tansseihin, vaikkei osannut askeleita eikä tuntenut rytmiä.
”Vieläkään en osaa tanssia”, hän toteaa, ”mutta mitä köyhempiä ihmiset ovat olleet, sitä avoimempi vastaanotto on ollut ja sitä enemmän he ovat minulle omastaan tarjonneet.”
Nyt maailma ansaitsisi Virtasen mielestä kuulla esimerkiksi Ecuadorista ja Guatemalasta uutisia siitä, kuinka oikeus voittaa. Ecuadorissa ylikansalliset öljy-yhtiöt ovat viime vuosina joutuneet vastuuseen aiheuttamistaan luonnontuhoista, ja Guatemalassa oikeuteen ovat joutuneet 1980-luvun alun vallankaappaukseen osallistuneet, joita syytetään maya-kansan murhaamisesta.
Entä mihin ulkomaanuutishaukka seuraavaksi suuntaa?
Virtanen kertoo suunnittelevansa matkaa ainakin Filippiinien Mindanaolle, missä yksi hänen pojistaan työskentelee, ja Brasiliaan, sillä ”jalkapallon maailmanmestaruuskilpailut antavat hyvän tekosyyn”. Hän miettii myös, milloin voisi palata Syyriaan. Sieltä hän raportoi viimeksi viime vuonna.
Lisäksi työpöydällä on viidennen oman kirjan luonnos. Kirja käsittelee Suomen kehitysyhteistyön vuosikymmeniä, ja sen on määrä ilmestyä tänä vuonna.
Marcel Niedergang: The 20 Latin Americas. Peguin Books 1971.
