Uuden kylmän sodan ovella

Ydinaseet jäivät kylmän sodan päättymisen jälkeen pitkäksi ai­kaa taka-alalle kansainvälisessä politiikassa. Viime vuosina Poh­jois-Korean ydinkokeet, Iranin ydinase­ohjelma ja ydinaseteknologian laiton kauppa ovat nostaneet pelot ydinaseiden käytöstä taas pintaan.

Ensimmäistä ydinaseaikaa ohjasi supervaltojen tarkkaan säännelty vas­takkainasettelu. Amerikkalaisprofessori Paul Bracken katsoo, että maailma on siirtynyt nyt toiseen ydinaseaikaan, jonka piirteitä ovat usean osapuolen monimut­kaiset konfliktit, uudenlaiset ydinaseiden käyttöstrategiat sekä provokaatiot.

Lännessä ajattelu on kuitenkin jämähtänyt vanhoihin ympyröihin, Bracken moittii. Yhdysvallat tarkastelee ydinaseita yhä kylmän sodan aikana luo­tujen käsitteiden avulla. Supervalta on jumiutunut ajatustapaan, jonka mukaan ydinaseilla ei ole mitään mielekästä käyt­töä ja koko aseiden olemassaolo olisi pa­rempi unohtaa.

Ongelma on, että ydinasevaltiot ja sellaisiksi pyrkivät eivät ajattele näin vaan laativat koko ajan suunnitelmia sii­tä, miten ydinaseita voitaisiin hyödyntää. Esimerkiksi Iran voisi Brackenin mukaan käyttää ydinaseitaan monella tapaa tur­vautumatta niiden varsinaiseen räjäyt­tämiseen: maa voisi esimerkiksi kaupata teknologiaa Egyptille tai Syyrialle, jär­jestää näyttäviä sotaharjoituksia ja har­joituslaukaisuja tai siirtyä ydinhälytysti­laan ja siirrellä liikuteltavia ohjuksiaan asemiin. Tällä tavoin Iran voisi edistää omia pyrkimyksiään Lähi-idässä tai ai­nakin ajaa Israelia ahtaalle.

Yhdysvaltain pitäisi Brackenin mie­lestä opetella nopeasti, miten hallinnoi­da ydinaseita ja miten vastata muiden ydinasevaltioiden provokaatioihin – sil­lä aseista ei voida eikä välttämättä pidä­kään päästä eroon.

Brackenin seuraamissa Yhdysvaltain simuloiduissa kriisiharjoituksissa ame­rikkalaisilla ei ollut käytössään keino­ja vastata provokaatioihin. Nykyinen epäsuhta aiheuttaa Brackenin mielestä vakavan vaaran: hän ennustaa, että ”jos Yhdysvallat ei keksi keinoja hoidella toista ydinaseaikakautta, toinen ydin­aseaikakausi hoitelee Yhdysvallat”.

Euroopan parlamentin Iran-valtuus­kunnan puheenjohtaja Tarja Cronberg luonnehtii Brackenin kirjaa loogiseksi ja siinä hahmoteltuja skenaarioita uusista konflikteista uskottaviksi. Brackenin uskottavuus edellyttää kuitenkin hänen perusteesiensä hyväksymistä, ja niitä Cronberg ei purematta niele.

Mitä ajattelet Brackenin näkemyk­sestä, jonka mukaan ensimmäisestä ydinaseajasta on siirrytty toiseen mutta länsi on ripustautunut yhä ensimmäisen ajan ajatteluun?

Tarja Cronberg: Olen samaa mieltä sii­tä, että olemme siirtymässä toiseen ydin­aseaikakauteen ja että ajattelumallit ja käsitteet, kuten pelote (deterrence) ovat peräisin ensimmäiseltä. Mutta siihen, mi­ten toinen aikakausi halutaan kohdata, on silti kaksi vaihtoehtoa.

Toinen on Yhdysvaltain presidentin Barack Obaman ja muun muassa entis­ten ministerien Robert McNamaran ja Henry Kissingerin esittämä ydinasevapaa maailma, jossa lähtökohta on aseiden eliminointi. Brackenin lähtökohta taas on, että ydinaseiden leviämistä ei voida estää, ja sen takia niitä pitää hallinnoida.

Olen tästä hallinnoinnista hänen kanssaan täysin eri mieltä. Ydinaseista käytävä keskustelukaan ei ole niin yk­sipuolista kuin Bracken esittää, vaan ydinaseettomuuden saavuttamisesta on paljon erilaisia esityksiä niin politiikoilta kuin eri järjestöiltä.

Millaisia ongelmia Brackenin perään­kuuluttama hallinnointi sisältää?

Bracken ehdottaa järjestelmää, jonka hän nimeää A Great Power Arms Controlik­si. Se koostuu suurista ydinasevalloista, jotka sitoutuisivat yhdessä alentamaan ydinsodan riskiä tai sen aiheuttamia vahinkoja. Käytännössä se olisi ennen muuta Yhdysvaltain kontrolloima järjes­telmä, jossa Yhdysvalloille annettaisiin valtaa ja vastuuta.

Minusta Yhdysvallat ei kuitenkaan ole osoittanut sellaista globaalia vas­tuuta, jota järjestelmän toimintakyky edellyttäisi, vaan maa on esiintynyt vain omien etujensa puolustajana. Tarvittai­siin todella suuri muutos maan toiminta­tavoissa, että järjestelmä toteutuisi. Siksi arvelen, että se ei ole mahdollinen.

Brackenilla on lisäksi mielenkiintoi­nen ajatusrakennelma siitä, että ydin­asevallat yhtäältä sanoutuvat irti ensi-iskusta ydinaseilla (no first use), mutta sitoutuvat ydinasein tehtävään vastais­kuun, jos niitä vastaan hyökätään ydin­aseilla (guaranteed second use). Bracken ajattelee, että tästä huolimatta ydinase­konfliktit voitaisiin rajoittaa alueellisiksi.

Minusta tämä on utopiaa. Lääkärit ydinaseita vastaan -järjestö arvioi, että jo rajoitettu ydinsota Intian ja Pakistanin kesken aiheuttaisi ydintalven. Tällaiset seikat unohtuvat Brackenilta, kun hän uskoo, että eskalaatio pysähtyisi. Se vaatisi joltakin taholta aivan mieletöntä valtaa ja sitä, että järjestelmässä ei olisi irrationaalisia toimijoita. Silti Bracken ei ota kantaa ydinaseterrorismiin, vaan aihe käsitellään maininnalla.

Voidaanko ydinaseiden leviämistä es­tää? Pohjois-Korea räjäytti taannoin jo kolmannen ydinkokeen, ja Iranin ydin­ohjelma on otsikoissa harva se päivä.

Bracken ottaa liikaa annettuna lähtökoh­dan, että leviämistä ei voida estää. Hän oikeastaan edellyttää, että ydinaseisiin jo nykyään liittyvää kahtiajakoa ja kaksois­standardia pitää vahvistaa: toisilla saa olla aseita ja toisilla ei. Tämähän on NPT-eli ydinsulkusopimuksen perusongelma.

Brackenin jako on vieläpä hyvin sel­vä – hyvillä saa olla ydinaseita ja pahoilla ei. Esimerkiksi Japani on hyvä, samoin Brasilia, mutta Saudi-Arabia ei, eikä Algeria. Kuka päättää kuka on hyvä ja kuka paha? Yhdysvallat? Viisi ydinase­valtiota? Jo tämän päivän kahtiajako ai­heuttaa jännitteitä, joten mitä tällaisesta jaosta seuraisi? Brackenin mielestä tämä kai on sitten hallinnointia.

Mielestäni ydinsulkusopimuksen glo­baalia eriarvoisuutta pitää päinvastoin yrittää purkaa, ei vahvistaa.

Millä tavalla NPT-sopimusta tai aseval­vontaa pitäisi kehittää?

YK:n pääsihteerin Ban Ki-moonin aja­tus siitä, että ydinaseille laadittaisiin kokonaan uusi kansainvälinen konven­tio samaan tapaan kuten nyt säädellään biologisia tai kemiallisia aseita, on hyvä: kellään ei ole ydinaseita. Siihen on mah­dollisuus, kun otetaan huomioon, ketkä esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat ajamas­sa ydinaseista luopumista.

Paul Bracken: The Second Nuclear Age. Strategy, Danger and the New Power Politics. Times Books 2012, 306 s.

Tavallisen ihmisen järkeen ei mahdu, että joillakin mailla on lupa pitää tiettyjä aseita ja toisilla ei. Sen sijaan Brackenin näkemys on, että NPT pitää säilyttää, koska se kerran on olemassa. Sehän on ihan hullu ajatus, ettei järjestelmästä voi­taisi luopua, vaikka se on huono.

Esimerkiksi Israel kehittää aseita, mutta koska maa on sopimuksen ulko­puolella, se saa olla rauhassa. Iran, joka on mukana sopimuksessa, saa kuitenkin kritiikkiä kaikilta. Tilanne ajaa Iranin kaltaisia maita siirtymään systeemin ul­kopuolelle.

Eikä sopimus toimi vakiintuneissa ydinasevalloissakaan, koska ne yhä mo­dernisoivat aseistustaan, vaikka sopimus edellyttää maita luopumaan aseista as­teittain.

Bracken puolustaa kantaansa sillä, että jos NPT hylätään, ei mitään uutta voitai­si saada tilalle. Olisiko uusi konventio mahdollinen ja miten?

Onhan se. Voitaisiin luoda siirtymäkausi, jonka aikana NPT:stä siirryttäisiin YK:n konventioon. Maailmassa on jo liki 120 maata, jotka kuuluvat ydinaseettomiin vyöhykkeisiin. Ydinasemaat puolestaan ovat sitoutuneet siihen, etteivät ne hyök­kää näitä maita vastaan ydinasein.

Vyöhykkeet kattavat jo koko Lati­nalaisen Amerikan, Afrikan ja Keski- Aasian, ja niitä suunnitellaan jatkuvasti lisää. Sellaista pitäisi harkita myös Eu­rooppaan. Tässä on yksi selkeä tapa siir­tyä vähitellen ydinaseettomuuteen.

Olet perehtynyt työssäsi Iraniin. Bracken hahmottelee useita skenaarioita siitä, miten ydinaseet vaikuttavat Lähi-idän tilanteeseen ja miten Iran voisi käyttää aseita. Miten arvioit näitä kuvioita?

Iranissa näkyy hyvin NPT:n toinen iso ongelma eli se, että sopimus hyväksyy ydinvoiman käytön mutta rajoittaa ankarasti ydinaseita. Näiden kahden välinen rajanveto – sama teknologia, kaksi käyttöä – on erittäin hankalaa ja hankaloituu jatkuvasti, kun ydinvoiman käyttö lisääntyy ja potentiaalisia ydin­asemaita on aina vain enemmän.

Riski piilee siinä, että jos jotakin maata aletaan eristää, sen ainoaksi tur­vaksi jää ydinaseen kehittäminen. Poh­jois-Korea on esimerkki tästä. Eihän kukaan vakavissaan ehdota, että sitä vastaan hyökätään, koska sillä on ydin­ase. Iranissa on käynnissä noidankehä, jossa maalle langetetut sanktiot ajavat maata rikastamaan lisää uraania, mistä sitä on jo rangaistu.

Silti Bracken vaatii, että pitää langet­taa lisää pakotteita, vaikka tämä ei toimi. Harvoin jos koskaan sanktiot ovat muut­taneet maiden politiikkaa, vaikka talouteen ne vaikuttavatkin dramaattisesti.

Iranin kaltaisten maiden kanssa pitäisi käydä vuoropuhelua, jotta syyt aseiden kehittelyyn karisisivat. Mitä enemmän kansainvälistä yhteistyötä, sitä vähemmän valtioilla on motiivia kehitellä ydinaseita; katsotaan vaikka Myanmaria. Koska kansainvälisellä yh­teisöllä on diplomaattisia keinoja välttää ydinaseiden leviäminen, ei autoritaarises­ti johdettuja maita pitäisi ajaa nurkkaan.

Toki pitää sanoa, että Brackenin Lähi-idän skenaariot ovat uskottavia hänen omassa hallinnoinnin konteks­tissaan. Mutta jos tavoitteena on, että maailmasta tulisi turvallisempi, aseiden eliminointi on parempi keino. Hallin­nointisysteemissä yhä useampi eläisi pelossa.

Mitä EU:n pitäisi tai mitä se voisi tehdä? Parlamenttihan on jo langettanut sank­tioita Iranille.

Nyt olisi hyvä hetki Euroopankin kes­kustella ja luoda oma ydinaseeton vyö­hyke. Asiasta ei vain ole voitu tähän asti keskustella ollenkaan, etupäässä Rans­kan takia. Sille ydinaseet ovat ensisijai­sesti arvovaltakysymys. Kun taannoin vierailin Ranskan parlamentissa, eräs poliitikko totesi, että ”ydinaseet ovat Ranskan dna:ssa”. Samalla lailla Iranissa arvovalta merkitsee paljon, ja Venäjällä.

Jos ydinaseisiin liittyvä arvovalta on niin merkittävä tekijä, silloin se pitää poistaa. Kansainvälisessä järjestelmässä ei pitäisi jatkuvasti suosia ydinasevaltoja, ja ydinaseettomista vyöhykkeistä pitäisi levittää tietoa.

Mitä Suomi voisi toisella ydinaikakau­della tehdä?

Suomi voisi aloittaa Euroopan unionissa keskustelun ydinaseettomasta vyöhyk­keestä, ja voisimme allekirjoittaa aiem­min mainitun YK:n konvention ydin­aseettomuudesta.

Poliittisesti voisimme ajaa sitä, ettei sanktioita käytettäisi niin paljon. Ira­nin kansa on perinteisesti suhtautunut myönteisesti Eurooppaan, mutta pakot­teiden takia tuuli voi kääntyä.

 

Kirjoittaja on STT-Lehtikuvan uutispäällikkö, jonka väitöskirja käsitteli ydinaseuutisointia.