Janne HukkinenSuomea ja muita sen kanssa samoilla leveysasteilla sijaitsevia maita odottaa auvoinen tulevaisuus. Kun muu maailma kärsii vesi- ja energiapulasta, ravinnontuotannon vaikeuksista, rajusta kaupungistumisesta ja ympäristöpakolaisuudesta, meillä riittää vettä, tilaa ja elämänlaatua. Tyly ilmasto muuttuu miellyttäväksi ilmastonmuutoksen ansiosta. Lisäksi sijaitsemme lähellä ammentamatonta aarreaittaa, arktisen alueen luonnonvaroja.
Tällaisen vision maalaa yhdysvaltalainen maantieteilijä Laurence C. Smith kirjassaan Uusi pohjoinen – maailma vuonna 2050. ”Planeettamme pohjoisin neljännes tulee käymään läpi uskomattoman muodonmuutoksen tämän vuosisadan aikana. Siitä tulee entistä vilkkaampi, ja sen strateginen ja taloudellinen arvo kasvavat nykyisestä”, Smith kirjoittaa.
Uuteen pohjoiseen kuuluvat maa- ja merialueet, jotka nykyisellään kuuluvat kahdeksalle maalle: Suomelle, Ruotsille, Norjalle, Islannille, Grönlannille (Tanskalle), Venäjälle, Yhdysvalloille ja Kanadalle. Smith on luonut pohjoisen vyöhykkeen maille oman nimityksen: northern rim countries eli NORC-maat.
Smith kiersi kaksi vuotta pohjoisia ja arktisia alueita tekemässä havaintoja ja puhumassa ihmisten kanssa. Hän yhdistää kirjassaan omakohtaisia kokemuksia ja valtavan määrän tutkimustuloksia eri aloilta.
Kirjan argumentointi on rakennettu huolellisesti neljän megatrendin kuvaukselle. Kun väestö kasvaa ja muuttaa kaupunkeihin ja samalla globalisaatio luo uusia markkinoita ja liiketoimintamalleja, luonnonvaroihin kohdistuu valtava paine. Ihmiskunta hamuaa vettä ja energiaa. Elintarvikkeiden ja erilaisten mineraalien kysyntä kasvaa. Ilmastonmuutos muuttaa monia alueita asuinkelvottomiksi ja vaarantaa laajoilla alueilla sadon ja karjatalouden.
Näitä paineita voisi helpottaa ”vedessä kylpevä, harvaan asutettu, luonnonvaroiltaan runsas ja vähemmän kylmä pohjoinen”, jossa muun muassa ruoantuotannon edellytykset paranevat. Espanjalaiset saattavat pian alkaa vilkuilla kohti Ruotsia, ja jos Floridan rannikolle ei enää saa vakuutuksia ja Kalifornia kuivuu, alkavat yhdysvaltalaiset pohtia muuttoa Kanadaan.
Tiedotusvälineiden ja tutkijoiden huomio kiinnittyy entistä useammin arktisiin alueisiin. Jäämeren jääpeitteen sulaminen avaa väyliä kauppamerenkululle, Jäämerellä pidetään sotaharjoituksia, merenpohjan luonnonvaroista kiistellään. Siperiassa hyödynnetään öljy-, kaasu- ja malmivaroja. Kulkuyhteyksiä pohjoiseen kohennetaan, satamia laajennetaan ja öljynporauslauttoja kehitetään arktisiin oloihin sopiviksi. Turismi arktiselle alueelle kasvaa.
Paukkupakkaset, routa ja kaamos eivät kuitenkaan tule hellittämään arktisilla alueilla. Smith uskookin, että ne jäävät takamaiksi, joiden luonnonvaroja kyllä hyödynnetään. Sen sijaan kasvavan mielenkiinnon kohteena ovat hieman eteläisemmät alueet, kuten Pohjoismaat, Kanada ja Venäjä sekä Yhdysvaltain pohjoiset osavaltiot. Ne muodostavat alueen, jonka bruttokansantuote vastaa jo nyt puolta EU:n kansantuotteesta ja väkimäärä puolta EU:n väestöstä.
Pohjoiset yhteiskunnat ovat Venäjää lukuunottamatta yritysystävällisiä, globalisoituneita ja lainkuuliaisia maita, mikä helpottaa väestön ja talouden kasvua. Kalastusasioissa, ympäristönsuojelussa, pelastustoimessa ja tutkimuksessa tehdään jo nyt toimivaa yhteistyötä, Smith kuvaa.
Smithin vision taustaoletuksiin ei sisälly teknologisia ihmeratkaisuja, kuten kylmäfuusiota tai ilman vettä kasvavaa geeniviljaa. Siihen ei myöskään kuulu uutta maailmansotaa eikä yllättäviä katastrofeja, kuten vuosikymmenten talouslamaa, tappavaa pandemiaa tai yhtäkkistä voimakasta ilmastonmuutosta.
Ulkopolitiikka pyysi Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professoria Janne Hukkista arvioimaan kirjan. Hukkinen on osallistunut kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n työskentelyyn. 1990-luvun lopulla hän johti Lapin yliopiston Arktista keskusta Rovaniemellä.
UP: Saitko kirjasta jonkin ahaa-elämyksen?
Tajusin, miten sivuraiteella viimeaikainen poliittinen keskustelu, esimerkiksi maahanmuuttokeskustelu, Suomessa on. Visionääristen poliitikkojen pitäisi ymmärtää, että pian Suomi on yksi maailman houkuttelevimmista paikoista. Me ajattelemme, että olemme pieni, kylmä, syrjäinen maa, johon kukaan ei halua tulla. Ilmastonmuutoksen seurauksena pohjoiset alueet ovat objektiivisesti ottaen miellyttävimpiä seutuja tällä pallolla. Siihen on vain muutama vuosikymmen!
Laurence C. Smith: Uusi Pohjoinen. Maailma vuonna 2050. Ursa 2011, 378 s.Pitäisi luoda sellaiset käytännöt, että tänne on helppo tulla. Smith toteaa kirjassaan lakonisesti vain, että nykyinen Suomi on yksi perähikiöistä, jotka suhtautuvat vastahakoisesti maahanmuuttoon.
Onko ilmastonmuutoksen hyvistä puolista puhuminen tabu?
Varmaankin on. Tässä on kirjan meriitti. Smith on realistinen. Uusia alueita on ennenkin otettu taloudellisen hyödyntämisen piiriin. Näin toimitaan nytkin – vaikka on suorastaan irvokasta, että kun Grönlannin jääkarhut hukkuvat jäälauttojen sulaessa, samaan aikaan viereen vedetään kaasunporaustornia!
Tosiasia on, että meidän tekniset infrastruktuurimme ja taloudellinen toimintamme perustuvat niin vahvasti fossiiliseen energiaan, että siitä ei hetkessä irtouduta. Olemme vielä pitkään kiinni nykysysteemissä. Se on traagista.
Oliko kirjan visio uskottava?
Jäin miettimään teemoja, joita Smith nostaa esiin kirjan lopussa. Siinä hän kyseenalaistaa oman maltillisen lähtökohtansa, jonka mukaan tulossa ei olisi radikaalia uutta teknologiaa, ei kolmatta maailmansotaa eikä kauheita luonnonmullistuksia. Kysymys on, ovatko nämä järkeviä oletuksia. Yksi ilmastotutkijoiden keskeisistä viesteistä on, että odottamattomat, suuret heilahtelut ovat ominaisia ilmastonmuutokselle.
Toinen juttu on, että jos kirjoittaisi kirjan dramaattisista mullistuksista, se leimattaisiin science fictioniksi. Minun näkökulmastani se olisi kuitenkin aivan yhtä uskottava.
Kirjan loppupuolella Smith esittelee Pentagonin raportin. Se on tärkeä luku. Raportin mukaan ilmastonmuutoksen mahdollisia seurauksia ovat sodat, nälänhädät, sairaudet, pakolaisvirrat, väestöromahdus, sisällissota Kiinassa sekä Yhdysvaltojen ja Australian puolustuksellinen linnoittautuminen.
Mitä Suomen pitäisi tehdä, kun edessä on toisaalta uusia mahdollisuuksia, toisaalta vakavia uhkia?
Pitäisi toivoa parasta ja varautua pahimpaan. Olen viime aikoina perehtynyt ihmisen käyttäytymiseen ja kognitiotieteeseen. Siitä näkökulmasta sanoisin, että on tärkeää, että ajattelemme valoisasti ja optimistisesti. Että poliittiset päättäjät ryhtyvät valmistelemaan tulevaisuutta, jossa olemme valmiita ottamaan ihmiset tänne, kun heitä alkaa tulla.
Nyt kärvistellään, että on kovat paikat, on lama. Lama on osa meneillään olevaa sosioekologista murrosta. Elämme vasta sen alkua.
Jos katsomme maailmaa vanhat lasit silmillä, meillä menee huonosti. Energia kallistuu hillittömästi ja vääjäämättömästi, ruoka samoin, ja perusluonnonvarat ovat yhä vaikeammin ja kalliimmin hyödynnettävissä. Meidän on ymmärrettävä, että olemme planeetalla suhteellisesti paremmassa asemassa kuin muut. Suomi on valmis kohtaamaan tulevan vauraampana kuin koskaan. Ekologiset olomme ovat poikkeuksellisen hyvät vastaanottamaan muutoksen.
Suomen kilpailutilanne pitäisi ymmärtää uudella lailla. Pitkällä aikavälillä keskeiset kilpailutekijät ovat elämän perusasioita: täällä on hyvä asua, on hyvälaatuista ruokaa, vettä riittää, yhteiskunta on vakaa ja ilmasto miellyttävä. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua kilpaillaan näillä asioilla. Johonkin uuteen kännykkämalliin liittyvät kilpailutekijät ovat niihin verrattuna marginaalisia.
Pitäisikö tietojen globaaleista muutoksista vaikuttaa meillä enemmän turvallisuuspolitiikkaan?
Kun lukee esimerkiksi Pentagonin skenaarioita, täytyy muistaa, että puolustusvoimien rooliin kuuluu aina laatia visioita, joissa kaikki menee niin huonosti, että puolustusvoimien on puututtava peliin. Siksi näihin skenaarioihin on suhtauduttava perusvarauksella.
Toisaalta: kun kerran ilmastonmuutokseen kuuluvat isot heilahtelut, joita ei voi mallintaa, skenaariot kannattaisi ottaa vakavasti. Kun ympäristökriisi vaikuttaa energian- tai vedensaantiin tai muihin elintärkeisiin asioihin, siitä tulee hyvin nopeasti turvallisuuspoliittinen kysymys.
Suomessa Sitra järjesti yritysjohtajille, virkamiehille ja tutkijoille vastikään sotapelin, jonka teemana oli äkillinen öljypula. Osallistujat pitivät sellaisen toteutumista realistisena, jopa aivan lähivuosina.
Mitä pohjoisten luonnonvarojen laajemmasta hyödyntämisestä seuraa?
Seurauksia on muitakin kuin taloudellinen toimeliaisuus. Smithin kirjassa prosessi on kuvattu optimistisessa hengessä. Kanadan öljyhiekat otetaan laajasti käyttöön, Jäämereltä pumpataan öljyä, Grönlanti itsenäistyy ja alkaa hyödyntää kaasuvaroja. Fossiilisten polttoaineiden käyttö kuitenkin ruokkii radikaalia ilmastonmuutosta. Tämä takaisinkytkentä on kirjasta unohtunut.
Mietin myös, kuinka karmeaa jälkeä esimerkiksi Albertan öljyhiekan hyödyntämisestä Kanadassa tulee. Siinä otetaan käyttöön valtavat maa-alueet, ja prosessit saastuttavat maaperää. Kerrannaisvaikutukset voivat olla odottamattomia. Kun Albertan provinssista on jyllätty 70 prosenttia pinta-alasta, toimiiko se ekologisesti enää ollenkaan? Suomessakin aletaan kaivaa entistä enemmän harvinaisia maametalleja, jotka vaativat avokaivoksia. Mitä merkitsee se, että revitään auki biologisesti tuottavaa pintaa laajalta alueelta? Toimiiko planeetta vielä sen jälkeen?
Kirja kuvaa, millaista tahtia ekosysteemit siirtyvät etelästä pohjoiseen. Mutta todellisuudessa muutos ei ole vain miellyttävä, vaan vanhoja lajeja kuolee eivätkä uudet lajit ehdi tottua uuteen ympäristöön. Etelä-Suomen pelloilla voidaan ehkä viljellä uusia lajeja, mutta voi myös tulla tuholaisaalto, joka rouskuttaa sadon suihinsa. Luonnon monimuotoisuuden tutkijat pohjoisilla alueilla ovat huolissaan siitä, mitä täällä tapahtuu. On käynnissä kuudes sukupuuttoaalto.
Mitä muita muutostrendejä kirja auttaa näkemään?
Meillä on nykyisin virallisena tulkintana, että alkuperäiskansojen asiat on järjestetty hyvin, kun heille on annettu kulttuurinen itsehallinto. Smithin kirja mainitsee ohimennen, että meillä täällä pannaan saamelaiset ikään kuin vitriiniin kansallispuvuissa.
Kanadassa ja Yhdysvalloissa alkuperäiskansat on integroitu modernin maailman keinoin: heille on annettu valtaa, luonnonvaroja, maata ja rahaa. Tiedän, että saamelaisten asema on herkkä asia Suomessa. En tarkoita, että saamelaisille pitäisi suoraan jakaa maita, mutta jokin samankaltainen prosessi pitäisi aloittaa.
Nyt tilannetta korostaa se, että ylikansalliset kaivosyritykset vievät pohjoisesta mineraalit. Jos Suomi toimisi kuten Kanada, saamelaiset saisivat oikeuden luonnonvaroihin, kuten kaivannaisiin ja metsään. Tämä ristiriita tulee kärjistymään tulevaisuudessa.
Kirjoittaja on ympäristötoimittaja, joka työskentelee lehtorina Haaga-Helia ammattikorkeakoulun toimittajakoulutuksessa.
