Pedantti boheemi. Näin lähipiiri on luonnehtinut Sauli Väinämö Niinistöä, Suomen tasavallan tuoretta presidenttiä.
Niinistö on pedanttina ihmisenä hoitanut työhönsä liittyvät asiat tunnollisesti, mutta omassa yksityisessä elämässään hän saattaa olla välillä boheemi. Niinistön luonteenpiirteet tulevat näkymään hänen viran hoidossaan ja vallankäytössään.
Pedanttisuus näkyy siinä, että Niinistö on tarkka valtaoikeuksistaan. Kuivahkon korrektisti esiintyvä Niinistö sanoo asiat suoraan niin kuin hän näkee niiden olevan. Boheemius saattaa näkyä siinä, että hänen voi olla vaikea sopeutua seremoniallisiin edustustehtäviin.
Niinistö on profiloitunut enemmän talouspoliitikkona kuin ulkopoliitikkona, mikä on ymmärrettävää, koska hän on toiminut seitsemän vuotta valtiovarainministerinä ja neljä vuotta Euroopan investointipankin varapääjohtajana.
Kahden hallituksen varapääministerinä Niinistö osallistui ulkopolitiikan kovaan ytimeen eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan työhön. Oppia kansainvälisistä asioista kertyi myös porvaripuolueista koostuvan Euroopan demokraattisen unionin puheenjohtajan tehtävistä.
Niinistön lähtö vuoden 2012 presidentinvaaleihin ei ollut itsestäänselvyys.
Niinistö ei ollut innostunut porvarihallituksen suunnitelmasta karsia presidentin ulkopoliittista valtaa. Niinistö oli asiassa samoilla linjoilla presidentti Tarja Halosen kanssa.
Kokoomus olisi halunnut karsia presidentin lähes vallattomaksi. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen perusteli vallan karsintaa ulkopoliittisen päätöksenteon avoimuudella ja arkipäiväistymisellä.
Katainen on kyseenalaistanut sen, että presidentti kykenisi nousemaan puoluepolitiikan yläpuolelle virkaansa astuttuaan. Tämä Kataisen viime vaalikaudella antama lausunto kuvastanee kokoomuslaisten suhtautumista Haloseen. Miten Katainen asettaa sanansa presidentin asemasta Niinistön valtakaudella?
Presidentin vallan määrä sinetöi Niinistön ehdokkuuden. Niinistön olisi ollut vaikea lähteä ehdokkaaksi, mikäli valtaa olisi ollut tarjolla merkittävästi vähemmän kuin Halosella. Parlamentarismin vahvistamisesta huolimatta Suomen presidentillä on edelleen enemmän toimintakeinoja kuin monien muiden parlamentaaristen järjestelmien valtionpäämiehillä.
Kokoomustaustaisen presidentin valitseminen ei Niinistön mukaan johda kokoomuksen ylivaltaan ulkopolitiikassa. Demareiden värisuoran tilalle ei tule vastareaktiota, vaikka Kataisen lisäksi keskeisten ministereiden joukossa on Alexander Stubbin kaltaisia ulkopoliittisia vaikuttajia.
Niinistöä on helppo uskoa, sillä hän osoittautunut itsenäiseksi ajattelijaksi, joka on välillä arvostellut kokoomuksen politiikkaa.
Niinistö ei kaavaile suuria muutoksia ulkopoliittiseen linjaan. Presidentti on yhteistyöjohtaja eikä voimatekijä, joka voisi toteuttaa täysin omaa politiikkaansa.
Tahdottomaksi Niinistö ei jää. Hän pyrkii kääntämään ulkopolitiikan kurssia enemmän kohti länttä, mutta tämä ei tarkoita selän kääntämistä Venäjälle. Tähtäimessä on sekä kokoomuslaistenhimoitsema kutsu Valkoiseen taloon että tiiviityhteydet Kremliin.
Vienninedistäminen on vahvemmin Niinistön kuin Halosenagendalla, mutta miksikään talouselämän juoksupojaksi maineestaantarkka Niinistö ei suostu.
Globalisaatiokysymyksiä Niinistö katsoo hiukan eri näkökulmasta kuin Halonen. Niinistölle on tärkeintä huolehtia siitä, että Suomi menestyy globalisoituvan maailmantalouden kovassakilpailussa.
Vuoden 2006 presidentinvaaleissa Niinistö lanseerasi ”eurooppalaisen Naton” käsitteen. Hän ei sanonut suoraan, että eurooppalainen Nato tarkoittaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Niinistön ajattelu pysähtyi jäsenyyden kynnykselle. Nyt käydyssä vaalikampanjassa Niinistön puheet Natosta pyöristyivät.
Niinistö on tarvittaessa valmis muokkaamaan kansalaismielipidettä Nato-myönteiseksi, mikäli laaja poliittinen konsensus Nato-jäsenyyden tueksi löytyy. Se olisi kokoomuslaisten unelmien täyttymys.
Presidentin oma aktiivisuus vaikuttaa vallan määrään, mutta presidentin toimintamahdollisuudet ovat rajatut. Niinistö alleviivaa Halosen tapaan, että perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa. Yhteistoiminnan areenoita ovat valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan (utva) ja presidentin yhteiskokoukset.
Presidentti Halonen vertaa Paavo Lipposesta tehdyssä vaalikirjassa Lipposen ja Matti Vanhasen pääministerikausien toimintatapoja. Lipposella oli tapana etsiä hallituksen yhteinen kanta ulko- ja turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin ennen utvan kokousta. Halonen on kehunut, että Vanhanen toi asiat utvan käsittelyyn usein keskeneräisinä, joten presidentti pystyi vaikuttamaan linjauksiin paremmin.
Kataiselle saattaa sopia se, että hallituksen oma kanta muotoutuu utvan kokouksessa, jolloin presidentti kykenee ottamaan aidosti kantaa avoimena oleviin asioihin. Tämä voi vahvistaa kokoomuksen sananvaltaa utvassa.
EU-asioiden ja ulkopolitiikan pitäminen erillään ei ole helppoa. Tämän takia presidentin ja pääministerin välisen yhteispelin merkitys korostuu. Vaikka Niinistö ja Katainen eivät ole parhaita kavereita keskenään, heidän yhteispelinsä voi sujua hyvin.
Katainen on varmasti tyytyväinen siihen, että pääministerin ykkösrooli Suomen edustajana EU:n huippukokouksissa sinetöitiin perustuslakia muutettaessa puolueiden kesken. Jos näin ei olisi, Niinistö saattaisi hyvinkin osallistua huippukokouksiin.
Niinistöllä on hyvät edellytykset retoriseen vallankäyttöön. Puhe on presidentinvallan keskeinen instrumentti. Eurokriisi tarjoaa Niinistölle mahdollisuuden käyttää talouspoliittisia puheenvuoroja. Presidentti Mauno Koiviston tapaan Niinistöstä tulee aktiivinen talouskeskustelija. Molempien suosittujen talousmiesten puheita värittävät vaikeaselkoisuus ja koukeroisuus.
Asemastaan tarkkana ihmisenä presidentti Niinistö ei ihan helposti lankea julkisiin kahnauksiin hallituksen ja eduskunnan kanssa. Suuri uhka piilee kuitenkin talouspolitiikassa, mikä ei ole presidentin toimialuetta. Jos hallituksen talouslinja on Niinistön pirtaan, hänestä tulee julkisuudessa hallituksen vahva tukimies, joka tukee epäsuosittuja talouspäätöksiä. Jos talouslinja ei miellytä presidenttiä, hän sanoo niin julkisesti.
Niinistö saattaa eurokriisin hoidossa löytää helposti yhteisen sävelen demareiden kanssa. Niinistö profiloitui kampanjan aikana hienokseltaan eurokriittiseksi. Valintansa jälkeen hän linjasi, että Suomen on pyrittävä rakentavaan kriittisyyteen eurooppalaisessa yhteistyössä.
Juristina Niinistö tietää valtansa rajat, mutta taitavana poliitikkonahän ei jätä käyttämättä presidentin aseman tuomia kaikkia valtaoikeuksia eikä instituution tarjoamaa vaikutusvaltaa.
Kuuden seuraavan vuoden aikana nähdään, millainen vallankäyttäjä Niinistö presidenttinä on, millä tavalla hän talousasioissa löytää oman julkisen liikkumatilansa ja hyötyykö kokoomus mitenkään siitä, että puolueen riveistä on 56 vuoden tauon jälkeen noustu presidentiksi.
