Poliittisen todellisuuden jakautuminen julkiseen ja salattuun on kiusallista demokratiassa. Demokratia ei voi elää kaksijakoisessa todellisuudessa. Salatun tiedon vuotaminen on palvelu demokratialle.
Kansallisen turvallisuuden vuoksi joitakin tietoja on voitava pitää salassa. Silti edes sen nimissä ei voida sallia kontrolloimatonta vallankäyttöä.
Yhdysvallat laajensi Vietnamin sotaa aloittamalla ”kostoiskut” Pohjois-Vietnamiin sen torpedoveneiden väitetyn hyökkäyksen jälkeen. Niin sanotut Pentagonin paperit osoittivat Yhdysvaltojen väitteen tekaistuksi.
Watergate-skandaalin tietovuodot pakottivat presidentti Richard Nixonin eroamaan virastaan kesken kauden. Sittemmin huomiota ovat herättäneet Irakin olemattomat ydinaseet ja Abu Ghraibin vankilan kidutus- ja häpäisykuvat.
Voisi kuvitella, että maailmanlaajuinen tietoverkko, netti, tarjoaisi alustan tietojen vuotamiselle ja siten demokratian valvonnalle – tai yleisemminkin vastarinnalle kaikkea rajatonta valtaa tai mielivaltaa vastaan. Wikileaks osoittaa, että tämä on kuvitelmaa.
Wikileaksin vuodot eivät pääse lähellekään Pentagonin papereiden tasoa. Aineiston arvo sekä poliittisessa keskustelussa että akateemisessa tutkimuksessa punnitaan tosin vasta sitten, kun asiakirjoja tulee julkisuuteen nykyistä enemmän.
Tähänastiset tiedot ovat arkipäiväisiä, banaaleja. Niissä on paljon melua tyhjästä. Muutenkin on tiedossa, että Yhdysvallat valvoo Norjan turvallisuuspolitiikkaa, myös pohjoismaisen yhteistyön osalta.
On silti kysyttävä, mitä Wikileaks ja sen musertamisoperaatio kertovat meidän maailmamme valtarakenteista ja vastarinnan mahdollisuudesta?
Tapaus osoittaa, että netti on varmin keino vastarinnan itsemurhaan. Kun tarjolle laitetaan satojatuhansia dokumentteja, jyvät katoavat akanoiden joukkoon.
Colt antaa pienikokoiselle mutta nopealle aseenvetäjälle mahdollisuuden kaataa ison vastustajan, netti ei. Valtaresurssien epätasainen jakautuminen koskee myös nettiä. Wikileaks on Yhdysvalloille – tai valtioille yleensä – heikompi vastustaja kuin Osama bin Laden.
Wikileaks ei ole vahvin tekijä nettisodankäynnissä. Yhdysvallat on.
Wikileaksin ympärillä harjoitetaan valtapolitiikkaa harvinaisen rajulla ja avoimella tavalla. Asiakirjojen vuotajaksi epäilty henkilö on mielipidevankina Yhdysvalloissa, eikä häntä odota tyhjä tuoli seuraavassa Nobel-juhlassa.
Nettiä ylläpitävät yhteisöt ja rahaliikenteestä vastaavat laitokset ovat rajoittaneet Wikileaksin toimintaa. Iso veli valvoo.
Wikileaksin ylläpitäminen on jäänyt yksittäisten ihmisten ja liikkuvien järjestelyjen varaan. Ylläpitäjät ja laitteet ovat erilaisten poliisitoimien kohteina.
Netin tarjoaman vastarinnan heikkous ei johdu pelkästään itseään tuhoavasta tietotulvasta ja imperiumin vastaiskusta.
Vastarintaan ryhtyneet yksilöt ja ryhmät ovat liian moninaisia, jotta syntyisi tehokas ja toimiva voima. Yhteinen tahto ja yhdistävä tekijä puuttuvat, samoin vastarinnan tavoitteet. Nettivastarinta tai Wikileaks eivät pääse sille tasolle, mihin Vietnamin sodan vastainen liike pääsi ilman nettiä 1960-luvulla.
Näiden tekijöiden valossa vastarinnasta kiinnostuneiden tutkijoiden huomion pitäisi kohdistua ensisijaisesti Wikileaks-skandaalin paljastamiin valtarakenteisiin. Itse asiakirjoissa ei toistaiseksi ole tullut esiin paljoa kiinnostavaa tai uutta.
Näkökulmaa on syytä laajentaa tässä tarinassa kansallisen turvallisuuden ja eloonjäämiskamppailun todelliselle näyttämölle: talouteen. Vanha turvallisuuspolitiikka on kuollut. Ehkä joku keksii perustaa Bankleaks-sivuston, jossa pienelläkin asiakirjamateriaalilla voitaisiin päästä tärkeämpien asioiden ytimeen. Julian Assange on luvannut, että Wikileaksin seuraava iso paljastus liittyisi isoihin pankkeihin. Lupaus saattaa kuitenkin jäädä häneltä toteuttamatta, koska Wikileaksin eloonjäämisennuste ei ole kovin hyvä.
