Yhdysvaltojen itärannikolle saapui keväällä 1831 nuori ranskalainen aatelismies ja juristi Alexis de Tocqueville, joka tutustui maahan vuoden ajan Ranskan porvarikuninkaan Ludvig Filipin hallituksen toimeksiannosta. Tocqueville oli kiinnostunut ennen kaikkea lakien, demokratian ja kansalaisten hyvinvoinnin välisestä yhteydestä.
Matkansa aikana hän tapasi Yhdysvaltain poliittista eliittiä, mukaan lukien presidentti Andrew Jacksonin, seurasi edustajainhuoneen ja senaatin työskentelyä, teki laajan kierroksen Yhdysvaltain silloisissa osavaltioissa Missouri- ja Mississippi-jokien itäpuolella ja havainnoi amerikkalaisen yhteiskuntaelämän eri puolia.
”Varallisuus ja koulutus näkyvät jakautuneen siellä tasaisemmin kuin muualla. Sikäläiset ovat tasavertaisempia kuin ihmiset missään muualla tai minään muuna historian tuntemana ajanjaksona”, Tocqueville kirjoitti kolme vuotta myöhemmin ilmestyneessä ja klassikoksi nousseessa teoksessaan Demokratia Amerikassa.
Erityistä huomiota Tocqueville kiinnitti paikallisdemokratiaan. Yhdysvalloissa etenkin Uuden Englannin tiheästi asutut alueet olivat järjestäytyneet parintuhannen asukkaan kuntayhteisöiksi (township). Kuntalaiset päättivät kokouksissaan virkamiesten valinnasta ja yhteisistä hankkeista, kuten koulujen ja kirkkojen rakentamisesta.
Samaan aikaan Ranskassa keskusjohtoinen byrokratia ohjaili vielä laajasti paikallistason päätöksiä. Demokratian siemenet itivät myös Euroopassa Ranskan vallankumouksen jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta vanha valta, kuningashuoneet ja aristokratia pitivät pitkään puolensa.
Yhdysvaltoihin juurtunut tasa-arvoajattelu oli englantilaisten siirtolaisten perua: Yhteisistä asioista oli keskusteltu saarivaltiossa vuosisatojen ajan. Kuninkaan vallan rajoittaminen oli aloitettu Englannissa jo vuonna 1215 kirjoitetussa Magna Cartassa.
Yhdysvaltain senaatissa vieraillessaan Tocqueville oli vaikuttunut sen jäsenkunnan korkeasta tasosta: ”He edustavat vain korkeimpia aatteita ja [kansakuntaa] ohjaavia kauaskantoisia näkemyksiä, eivät pikkumaisia pyyteitä.” Hän havaitsi silti, että senaattia hallitsevalla vähemmistöllä oli päätösvalta sivuuttaa suuremman edustajainhuoneen tahto, mikä oli vastoin ”hallitusmuodon henkeä”.
Tocqueville ei ihaillut Yhdysvaltoja tai demokratiaa varauksettomasti. Hänen mielestään amerikkalaiset olivat tasavertaisuuden ohella myös ahneempia ja individualistisempia kuin eurooppalaiset. Varallisuudesta oli tullut yhteiskunnallisen aseman mittari.
”Demokraattisessa yhteiskunnassa kansalaisten pyrkimykset suuntautuvat yhä enemmän vain yhteen asiaan: varallisuuden kasvattamiseen, koska jokainen haluaa tulla arvioiduksi samalla mitalla toisin kuin aristokraattisessa yhteiskunnassa, jossa syntyperä määräsi yhteiskunnallisen aseman”, hän kirjoitti.
Tocqueville varoitti, että yleinen pyrkimys hyvinvointiin voi johtaa ihmisten tasapäistymiseen, kun kaikki ajattelevat vain arkisia huoliaan. Demokratia ruokki keskittymistä omaan yksityiseen elämänpiiriin. Hän piti mahdollisena, että demokraattisen välivaiheen jälkeen aristokratia korvautuisi plutokratialla, jossa yhteiskuntaan muodostuisi rikas vähemmistö.
Yhdysvaltojen yhtenä perusperiaatteena on pidetty mahdollisuuksien tasa-arvoa. Tocquevillen matkan jälkeen kuluneiden 180 vuoden aikana tasavertaisuus on eri aikoina vuoroin heikentynyt, vuoroin vahvistunut, usein käsi kädessä markkinoiden sääntelyn heikentymisen ja vahvistumisen kanssa.
1930-luvun alun laman jälkeen Yhdysvalloissa lisättiin demokraattien johdolla valtion osallistumista talouselämään. Heiluri kääntyi 1970-luvun alussa, jonka jälkeen kumpikin puolue on systemaattisesti purkanut markkinoiden sääntelyä.
Lähestytäänkö nyt jälleen heiluriliikkeen yhtä ääripäätä, josta seuraa heilahdus sääntelyn lisäämiseen? Vai onko Yhdysvallat päätynyt varakkaimman yhden prosentin väestönosan hallitsemaksi plutokratiaksi, kuten Tocqueville ennusti? ■
