Euroopan unioni kielsi vuonna 2014 arktisten alueiden öljyn- ja kaasunporauksessa käytettävän teknologian viennin Venäjälle vastauksena sotatoimiin Ukrainassa. Talouspakotteista huolimatta öljykauppa Venäjän kanssa on jatkunut. Kaasuntuonti Venäjältä on jopa lisääntynyt tänä vuonna.
Syksyllä 2015 Venäjän valtion kaasuyhtiö Gazprom ja viisi eurooppalaista energiayhtiötä sopivat uuden kaasuputken, Nord Stream 2:n rakentamisesta Itämeren ali Saksaan. Osa kymmenen miljardia euroa maksavan linjan putkista on jo varastoituna Mussalon satamaan Kotkaan. Venäjän ja Saksan hallitusten tukemaa hanketta jarruttaa Puolan ja muiden itäisten jäsenmaiden vastustus.
Puolan kilpailuviranomaiset uhkasivat estää Nord Stream 2:n läntisten osakkuusyhtiöiden toiminnan Puolassa. Eurooppalaiset energiayhtiöt, kuten itävaltalainen OMV ja saksalainen BASF joutuivat luopumaan hankkeesta. Puolalaiset perustelevat päätöstä EU:n yhteisellä tavoitteella vähentää energiariippuvuutta Venäjästä.
Jos uusi kaasuputki valmistuisi, Venäjä voisi siirtää lähes kaiken Ukrainan kautta EU-alueelle tuomansa kaasun Itämeren ali. Mitä seurauksia tällä olisi Ukrainalle ja EU:lle?
Suomen Pankin neuvonantajan Laura Solangon mukaan markkinoiden lainalaisuudet ohjaavat myös Nord Streamin ja Pyhäjoen ydinvoimalan kaltaisia suuria energiahankkeita. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Antto Vihma näkee niiden taustalla poliittisia ja geostrategisia tarkoitusperiä.
Miksi Venäjä haluaa siirtää maakaasunsa pois Ukrainan kaasuverkosta?
AV: Venäjä on jo 2000-luvun alkupuolelta asti halunnut kiertää Ukrainan tai saada maan kaasuverkon haltuunsa, kuten Valko-Venäjällä. Venäjä ja Ukraina ajautuivat vuosina 2006 ja 2009 poliittiseen kriisiin, minkä vuoksi kaasuntuonti Eurooppaan väheni ja Kaakkois-Euroopan huoltovarmuus vaarantui. Gazprom on esittänyt kärsineensä epäluotettavasta ja hankalasta kauttakulkumaasta – ja analyytikot pitävät näitä väitteitä ainakin osin perusteltuina.
Kolikon toinen puoli on se, että Ukraina on käyttänyt kauttakulkumaa-aseman tuomaa vipuvoimaa Moskovaa kohtaan. Vastineeksi yhteistyöstään se on saanut Venäjältä halpaa kaasua ja poliittista liikkumavaraa verrattuna esimerkiksi naapuriinsa Valko-Venäjään.
LS: Venäjän tavoite kiertää Ukraina ei ole uusi, ja vuosien 2006 ja 2009 kaasukriisit ovat vain voimistaneet tätä tavoitetta. Gazprom myy kaasua pitkillä toimitussopimuksilla asiakkailleen, joita ovat eurooppalaiset energia yhtiöt, eivät valtiot. Gazpromin asiakkaat eivät osta kaasua Venäjän ja Ukrainan rajalta, vaan toimituspisteeksi on tyypillisesti sovittu asiakasmaan raja. Kaasun toimittaminen asiakkaalle on myyjän vastuulla.
Toistaiseksi kauttakulun suurimmat riskit ovat liittyneet Ukrainaan, ja kiistojen laukaisijana ovat olleet Ukrainan kaasuyhtiön Naftogazin maksurästit Gazpromille. Yksi ratkaisu pulmaan olisi, että eurooppalaiset energia yhtiöt velvoitettaisiin ostamaan kaasu jo Venäjän ja Ukrainan rajalta.
Miten Euroopan unionin tulisi toimia tässä tilanteessa?
AV: Tällä hetkellä Itä-Ukrainassa tapetaan satoja siviilejä vuodessa ja Venäjä voi aina halutessaan uhata sotatoimien laajentamisella. Ukrainan asemaa ei yksinkertaisesti voi mitenkään heikentää.
EU:n politiikan yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, ettei Ukrainaa tueta poliittisesti ja taloudellisesti toisella kädellä ja samalla vedetä mattoa alta. Jotkut sanovat, että EU:n edistysaskeleet maakaasun sisämarkkinoiden luomisessa ovat jo kesyttäneet kaasuun liittyvät geostrategiset huolet. Pidän väitettä perusteettomana. Uusi Nord Stream -putki saisi Saksan näyttämään itsekkäältä, mikä voisi hajottaa sanktiopolitiikan ja romuttaa Saksan orastavat mahdollisuudet toimia EU:n ulkopoliittisena johtajana.
LS: Yksi Euroopan unionin kolmannen energiapaketin kulmakivistä on energian tuontireittien monipuolistaminen, mikä selkokielellä tarkoittaa, että unioni pyrkii supistamaan kaasuntuontia Venäjältä.
Taustalla on ajatus, että energiariippuvuus Venäjästä on lähtökohtaisesti huono asia. Siksi on kummallista, että EU-maat nimenomaisesti toivovat Ukrainan pysyvän riippuvaisena Venäjän kaasun kauttakulusta. Eikö riippumattomuus Venäjän energiatoimituksista olekaan yleisesti hyvä asia?
Ukraina ei ole itsenäisen historiansa aikana onnistunut pitämään kaasun kauttakulkua irrallaan maan huomattavan korruptoituneesta poliittisesta järjestelmästä. Kauttakulkumaksuista on sovittu samalla kun on sovittu Ukrainan kaasun tuontihinnasta ja erilaisista tuontijärjestelyistä. Kaasukauppa on siten tarjonnut satumaisia voittoja niille, joilla on kulloinkin ollut hyvät suhteet vallanpitäjiin. Samalla kannustin talouden uudistamiseen on pysynyt hyvin heikkona.
Parasta, mitä Ukrainan pitkän aikavälin talouskehitykselle voisi tapahtua, olisi kaasuriippuvuuden loppuminen. Samalla se poistaisi energia-aseen, jolla Ukrainaa voi uhkailla.
Nord Stream -putken rakentaminen Itämeren pohjaan aloitettiin vuonna 2010. Käyttöön putki otettiin 2012.
Edustaako Nord Stream 2 yritystoimintaa vai Venäjän strategiaa?
LS: Usein unohtuu se, että kaasun maahantuonti, myynti ja niihin liittyvät investoinnit ovat yritysten harjoittamaa liiketoimintaa, vaikka EU:n energiapolitiikka loisi kaupalliselle toiminnalle raamit. Yritystoiminnan tavoitteena on tuottaa voittoja omistajilleen.
Nord Stream 2 ei ollut Venäjän valtion tai sen enemmistöomistaman Gazpromin hanke, vaan siinä oli mukana vaihtelevilla osuuksilla viisi suurta eurooppalaista energiayhtiötä, jotka katsoivat hankkeeseen osallistumisen kannattavaksi. Kustannuslaskelmat luultavasti on voitu tehdä kohtuullisen tarkasti, koska kyseessä on reitiltään ja tekniikaltaan toiminnassa olevan Nord Stream -putken kopio.
Eurooppalaiset kumppanit vetäytyivät hankkeesta syyskuussa, mutta syy ei liittynyt hankkeen kannattavuuteen, vaan Puolan tuomioistuimen päätökseen. Päätöksen syyt olivat poliittisia, ja päätös rajoittaa yritysten mahdollisuuksia taloudellisesti järkevään toimintaan.
AV: Kuten muissakin suurissa energiahankkeissa, poliittisessa ohjauksessa oleva valtiovetoinen Gazprom on houkutellut porkkanoilla eurooppalaisia yhtiöitä mukaan hankkeeseen. Epäilemättä eurooppalaisilla kumppaneilla on liiketaloudelliset syyt projektiin, mutta onko Venäjällä? Hankkeen strategisuutta emme voi EU:ssa päättää.
Projektiin osallistuneilla länsieurooppalaisilla energiayhtiöillä on merkittäviä omistuksia Venäjän öljy- ja kaasuteollisuudessa. Niiden intressi on säilyttää hyvät välit Venäjään kaikissa tilanteissa.
Yritysten yksityinen intressi voi poiketa olennaisesti eurooppalaisen valtion julkisesta intressistä, jossa on mukana myös ulkopoliittinen ja strateginen ulottuvuus. Tämä voi, ikävä kyllä, vaihdella turvallisuuspoliittisen tilannekuvan mukana. Emme voi kaivertaa poliittista tyhjiötä, jossa kaasukaupan puitteet rakennetaan vuosikymmeniksi pelkästään markkinoiden logiikan mukaan.
Presidentti Vladimir Putin haluaa Ukrainan jälleen poliittiseen ohjaukseen. Hänet on ainakin jossain määrin yllättänyt suhteellisen yhtenäinen EU, joka on asettanut Venäjälle talouspakotteita Angela Merkelin johdolla. Saksan uusi rooli EU:n ulkopolitiikan johtajana on kuitenkin hauras, ja Nord Stream 2 voisi viedä siltä pohjan. EU:n yhtenäisyys on nykytilanteessa parempi kuin paluu Ostpolitikin tielle eli Saksan vanhaan erityissuhteeseen Venäjän kanssa.
Miksi myös Fennovoiman yhteydessä puhutaan ulkopolitiikasta?
AV: Venäjä haluaa purkaa eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää. Se kannattaa perinteistä etupiiriajattelua lähialueellaan ja pyrkii kasvattamaan poliittista vaikutusvaltaansa propagandalla, sotilaallisella voimalla ja talouden välineillä. Jos epäillään, että talous on politiikkaa, pitäisikö kaikkiin suuriin ulkomaisiin investointeihin suhtautua epäillen?
Muutamat poliitikot ovat ihmetelleet Fennovoiman saamaa huomiota ja tulkinneet sen ideologiseksi Venäjän-vastaisuudeksi. Venäjä on kuitenkin tällä hetkellä erikoistapaus kylmän strategisessa mielessä.
Tätä ei voi häivyttää vetoamalla siihen, että muutkin valtiot pyrkivät vaikuttamaan toisiin maihin tai tuottavat itselleen suotuisaa informaatiota.
LS: Sähkön tuotanto ja jakelu ovat kaikkialla EU-maissa hyvin tiukasti säädelty toimi ala, jonka kannattavuus riippuu paitsi liiketoiminnan tehokkuudesta myös valtioiden energiapolitiikan linjauksista. Lisäksi alan investointien takaisinmaksuaika on perinteisesti hyvin pitkä, kymmeniä vuosia. Siksi suuret energiahankkeet ovat vääjäämättä monella tapaa monimutkaisia.
Uuden ydinvoimalan rakentaminen on oma erikoistapauksensa, koska ydinvoima itsessään herättää voimakasta vastustusta. Kun tämän lisäksi voimalan laitostoimittajaksi ja hankkeen osaomistajaksi valikoitui venäläinen taho, argumentit uhkaavat mennä pahasti sekaisin.
Seuraavat kysymykset voisivat selkeyttää keskustelua: Tarvitaanko Suomeen uutta sähköntuotantokapasiteettia? Jos kyllä, onko ydinvoima poissuljettu vaihtoehto? Ellei, onko valtion syytä rajoittaa laitoshankkeen omistuspohjaa? Ja onko valtion syytä määritellä laitostoimittajan kotimaata? Entä onko tarpeen rajoittaa hankkeen rahoituspohjaa, eli mistä lähteistä hankitulla rahoituksella laitoksen saa rakentaa?
Oikeita ja vääriä vastauksia ei ole. Kyse on pitkälti arvovalinnoista, joilla kullakin on hintansa.
