Timo Miettisen mukaan eurooppalaisen aatehistorian ydin on universalismi. Kuva: Anna-Kaisa Hiltunen
Eurooppa on aina jäsentänyt itseään ja yhteenkuuluvuuttaan erilaisten ideoiden avulla. Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksen johtaja Timo Miettinen perkaa niitä pian ilmestyvässä kirjassaan kreikkalaisesta filosofiasta maailmansotiin saakka.
Miksi juuri tämä kirja?
Kirja on 15-vuotisen Eurooppa-tutkijan urani välietappi. Lisäksi koin, että suomalaisessa keskustelussa eurooppalaisen projektin luonne on epäselvä. EU:ta ja eurooppalaista talouspolitiikkaa katsotaan usein Euroopan sisäisestä näkökulmasta, rahanjakona. Unohtuu, että taloudellinen yhteistyö liittyy rauhan ja vakauden tuottamiseen.
Rauhan tuottaminen oli pitkään EU-instituutioiden oikeutus. Mikä ne oikeuttaa, kun sodan uhkaa ei ole?
Tämä on avainkysymys. Rauhanprojektilla on kaikupohjaa edelleen. Se näkyy esimerkiksi Balkanilla, missä EU-jäsenyys on ollut eteenpäin vievä voima. Tärkeintä on kuitenkin se, että esimerkiksi ilmastonmuutos tai pandemiat ovat ongelmia, jotka ylittävät kansallisvaltion. Eurooppa on paras ja realistisin vaihtoehto sitovan kansainvälisen sääntelyn kehittämiseksi.
Kreikkalaisen filosofian keskeinen perintö eurooppalaiselle poliittiselle ajattelulle oli universalismi, jonka nostat kirjasi keskiöön. Miksi?
Usein ajatellaan, että Eurooppa kiinnittyy sisällöllisiin arvoihin, kuten demokratiaan, markkinatalouteen tai kristilliseen perinteeseen. Kirjani vastaus on abstraktimpi. Euroopassa ei ole ollut yhtä arvoa, joka kulkisi läpi historian. Sen sijaan Eurooppaa on määrittänyt ajatus universalismista eli siitä, että politiikan on kiinnityttävä yleispäteviin ideoihin. Tämä näkyy yleismaailmallisessa käsityksessä oikeudesta, ajatuksessa talouden lainalaisuuksista ja historiallisessa ajatuksessa Euroopasta kehityksen päätepisteenä.
Vieläkö Euroopalla on jaettu suhtautuminen maailmaan, vai onko Unkarin ja Puolan kehitys murentanut sen?
Pitää kysyä, onko Puolan ja Unkarin kehityksessä kyse siitä, että maat ovat irtautuneet eurooppalaisesta arvoperustasta, vai siitä, että ne ovat tulkinneet sitä omalla tavallaan. Puolan oikeusjärjestelmää uudistettiin kylmän sodan loputtua nimenomaan demokraattisten vaatimusten ohjaamana. Kehitykseen kuului, että oikeuslaitos asetettiin vahvaan parlamentaariseen kontrolliin, jotta se ei jäisi sosialististen tuomareiden ohjaamaksi. Se oli meille tyypillisen liberaalin vallanjaon vastaista. Kyse ei ollut kuitenkaan vain arvokonfliktista, vaan saman arvon eri tulkinnoista.
Saksassa nousseen ordoliberalismin mukaan poliittisten instituutioiden tuli ohjata markkinataloutta, mikä näkyy EU:n kasvu- ja vakaussopimuksessa. Onko elpymispaketti merkki muutoksesta?
Eurokriisissä Saksa myöntyi Euroopan keskuspankin osto-ohjelmiin, jotta euroalue pysyi kasassa. Elpymispaketti on osa samaa tarinaa: Saksassa ajateltiin, että euroalueen yhtenäisyys vaarantuisi, jos pandemiassa elvyttäisivät vain rikkaat. Saksan talous nojaa vientivetoiseen kasvumalliin, ja euro on sille hyödyllinen järjestely. Siksi Saksa on ollut valmis joustamaan säännöistä.
EU:ta on syytetty demokratiavajeesta. Kirjasi mukaan se ei ole virhe vaan tietoisen suunnittelun tulos. Miten niin ja miten se voitaisiin korjata?
Suvereenien valtioiden välinen kansainvälinen järjestelmä näytti ensimmäisen maailmansodan jälkeen epävakaalta. Yhteistyötä siirrettiin politiikasta teknisiin asioihin, standardeihin ja sääntelyyn. Tämän ajateltiin luovan yhteisiä intressejä ja hävittävän kansallisvaltioiden suvereniteetin ongelman. Tämä näkyy yhä Euroopan komission teknokraattisuudessa.
Järjestelyn ongelma oli poliittisen legitimiteetin tuottaminen. Olisi kuitenkin älyllisesti epärehellistä sanoa, että ongelma voitaisiin ratkaista esimerkiksi määräenemmistöpäätöksiä lisäämällä. Ratkaisu lähtee pikemminkin demokraattisen kulttuurin ja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunnan vahvistamisesta erilaisella yhteistyöllä.
Kirjoitat, että EU:n pitäisi kehittää osallisuutta, jolla vastata aikamme haasteisiin. Millaista ja mihin?
Toimintaympäristö on aiempaa epävakaampi. EU:n pitäisi käydä strategista keskustelua ja muodostaa yhteistä tilannekuvaa. Emme ole vielä tilanteessa, jossa diplomatian keinot olisi käytetty loppuun. EU:lla on ollut yhteinen tilannekuva esimerkiksi Venäjän vastaisissa pakotteissa, mutta ei Kiina-politiikassa tai digijättien sääntelyssä. Myöskään perinteisemmät turvallisuuspolitiikan kysymykset, kuten Syyrian tilanne, eivät ole politisoituneet EU-tasolla. Usein kyse on siitä, kohdistetaanko odotukset EU:hun vai kansallisvaltioihin.
Timo Miettinen: Eurooppa. Poliittisen yhteisön historia. Teos 2021, ilmestyy 22.9., 288 s.
