Ranska on jäänyt jumiin Saheliin.
Kansainvälisessä lehdistössä liikanimen »Ranskan Afganistan» saanut sotilaallinen interventio alkoi jo vuonna 2013. Malin hallitus pyysi Ranskaa apuun, koska maan pohjoisosat valloittaneet ääri-islamistit uhkasivat pääkaupunki Bamakoa. Sittemmin väkivaltaisuudet ovat levinneet Malin pohjoisosista maan keskiosiin ja naapurimaihin Burkina Fasoon ja Nigeriin.
Terroristijärjestöt al-Qaida ja Isis ovat käyttäneet konfliktia hyväkseen ja saaneet vahvan jalansijan monissa paikallisyhteisöissä.
Ranskan lisäksi Sahelissa on Euroopan unionin siviili- ja sotilaskriisinhallintaoperaatioita sekä YK:n rauhanturvaoperaatio, joissa työskentelee myös suomalaisia sotilaita koulutustehtävissä. Operaatioiden yhteinen tavoite on vakauttaa Sahelin alue, kitkeä kansainvälistä terrorismia, pysäyttää siirtolaisvirtoja ja suojella siviilejä.
Vaikka kansainvälinen yhteisö on ollut paikalla vuosia ja tehnyt suuria sijoituksia, alue on menossa huonoon suuntaan, sanoo Saheliin erikoistunut tutkija Denis Tull. Hän työskentelee saksalaisessa Stiftung für Wissenschaft und Politik (SWP) -instituutissa.
Väkivalta, epävakaus, terroriteot, siviiliuhrit, humanitaarisen avun tarve ja pakolaisuus ovat lisääntyneet Malissa ja sen naapurimaissa. Vuosi 2020 oli alueen siviiliväestölle konfliktin toistaiseksi verisin, ja Malissa on tehty viimeisen reilun vuoden aikana kaksi sotilasvallankaappausta.
»Kansainvälisten joukkojen läsnäolo Malissa on ainoastaan hidastanut negatiivisia kehityskulkuja, mutta se ei ole kääntänyt niiden suuntaa», Tull sanoo.
Operaatiosta on tullut yhä vaarallisempi kansainvälisille joukoille ja etenkin ranskalaissotilaille. Tänä vuonna ylittyi symbolisesti merkittävä 50 kuolleen ranskalaissotilaan rajapyykki, ja Ranskassa yleinen mielipide operaatiota kohtaan on kääntynyt happamaksi.
Reittiä ulos Sahelista ei silti ole näköpiirissä. Afganistanin jäätyä talibaneille Ranska ja EU haluavat välttää vastaavan luhistumisen Malissa. Samalla Afganistanin kokemus on saanut monet kyseenalaistamaan sotilaallisten väliintulojen mielekkyyden.
Kynnys uusille interventioille on tällä hetkellä korkea koko kansainvälisessä yhteisössä, arvioi Euroopan unionin turvallisuusalan tutkimuslaitoksen EU ISS:n johtaja Gustav Lindström. Muut asiat, kuten pandemian hoito, ovat etusijalla. Käynnissä on strateginen tauko.
»Uskon kuitenkin, että tietyissä oloissa interventioita tullaan tarvitsemaan ja tekemään», hän jatkaa.
Konfliktinratkaisuun erikoistunut Sonya Reines-Dijvanides on pannut merkille, että Euroopassa katseet ovat kääntyneet Afganistanista vetäytymisen jälkeen EU:n puolustuksen kehittämiseen. Joukkojen nopea poisvetäminen Afganistanista sai Yhdysvallat näyttämään entistäkin epäluotettavammalta kumppanilta.
»Siitä ei kuitenkaan opittu, että tällaiset interventiot eivät toimi», Reines-Dijvanides sanoo. Hän johtaa kansalaisjärjestöjen katto-organisaatiota European Peacebuilding Liaison Officea (EPLO)
Pallo pyörii Brysselin, Pariisin, Bamakon ja Geneven välillä.
Päättäjät ovat reagoineet interventioiden heikkoihin saavutuksiin hitaasti. Samoja toimintatapoja on jatkettu useissa väliintuloissa, vaikka niiden tehottomuudesta on ollut näyttöä, Reines-Dijvanides sanoo.
Yhdysvaltojen hallinto julkaisi säännöllisesti Afganistanista niin sanottuja SIGAR-raportteja, jotka osoittivat intervention ongelmia. Esimerkiksi vuoden 2016 raportissa todettiin, että Yhdysvaltojen avustukset ovat ruokkineet afgaanieliitin korruptiota ja vallan väärinkäyttöä. Merkittäviä uudistuksia ei kuitenkaan tehty.
SWP:n Tull pitää päättäjien kyvyttömyyttä reagoida siihen, että operaation tavoitteisiin ei päästä, keskeisenä ongelmana myös Malissa. Tavoitteista ja strategiasta on pidetty tiukasti kiinni, vaikka ne eivät ole kahdeksassa vuodessa tuottaneet juuri mitään tuloksia.
Esimerkki tehottomuudesta Malissa ovat useat limittäiset operaatiot, jotka eivät ole tukeneet toisiaan. Ranskan operaatio Barkhane vastaa terrorismin vastaisesta taistelusta ja YK:n MINUSMA-operaatio siviilien suojelusta ja poliittisesta vakaudesta. EU:n operaatiot EUTM ja EUCAP Sahel Mali vastaavat Malin asevoimien ja turvallisuusjoukkojen kouluttamisesta. Lisäksi EU varustaa maan turvallisuusviranomaisia eri instrumenttien, kuten rauhanrahaston (EPF/APF) kautta.
»Pallo pyörii Brysselin, Pariisin, Bamakon ja Geneven välillä», Tull sanoo. Eikä kukaan ota siitä koppia. Malin hallinnon ja kansainvälisen yhteisön tavoitteet eivät ole kohdanneet, mitä Tull pitää yhtäläisyytenä Afganistanin kanssa.
Ongelmat tulivat erityisen näkyviksi vuoden 2020 sotilasvallankaappauksen yhteydessä. Tuolloin armeija syöksi vallasta vaaleilla valitun presidentin Boubacar Keïtan. Taustalla vaikuttivat laajat korruptiota ja jihadismin nousua vastustaneet protestit. Toukokuussa armeija teki toisen vallankaappauksen ja nimitti väliaikaiseksi presidentiksi eversti Assimi Goitan. Sen seurauksena Mali erotettiin Länsi-Afrikan talousyhteisöstä ja Afrikan unionista.
Malin eliitti on ollut tyytyväinen järjestelyyn, jossa kansainväliseltä yhteisöltä virtaa maahan rahaa ja terrorisminvastainen taistelu on osittain ulkoistettu Ranskalle.
»Kyynisestä näkökulmasta Malin eliitti delegoi vastuitaan kansainvälisille toimijoille, jotka ovat joutuneet paikallisen hallinnon sijaisiksi», Tull sanoo.
Kolonialistinen historia ja intervention heikot tulokset ovat kasvattaneet Ranskan-vastaista mielialaa Malissa. Bamakossa on ollut useita väkivaltaisiksi äityneitä mielenosoituksia Ranskan joukkoja vastaan. Maan väliaikainen sotilashallinto on myös käynyt neuvotteluita venäläisen yksityisen palkka-armeijan Wagner-ryhmän kanssa. BBC uutisoi lokakuussa, että ranskalaisjoukkojen korvaaminen Wagnerin palkkasotureilla saa kannatusta malilaisilta.
Tullin mielestä kansainvälisen yhteisön olisi kysyttävä, ovatko heidän joukkonsa enää tervetulleita Maliin ja mitä annettavaa heillä on. Hänestä kansainvälisen yhteisön tulisi pienentää rooliaan, jotta Malin hallinnolle syntyisi tila ja paine ottaa turvallisuus omiin käsiinsä.
Se on oikeastaan ainoa tie Malin valtion vahvistamiseksi.
Afganistan osoitti, että interventioista on vaikea perääntyä. Useita vuosia kestäneistä valmisteluista huolimatta vetäytyminen päättyi kaaokseen ja Talibanin valtaannousuun. Tullin mukaan tästä ei voi kuitenkaan tehdä suoria yleistyksiä.
»Yhdysvallat aktiivisesti edisti ja kiihdytti romahdusta viimeisen vuoden aikana politiikallaan. He neuvottelivat Talibanin kanssa ilman afgaanihallintoa ja asettivat joukkojen vetäytymiselle päivämäärän neuvotteluista riippumatta», hän sanoo.
Malista vetäytyminen ei käy helposti. Nopea joukkojen poisvetäminen johtaisi todennäköisesti hallinnon rippeiden romahtamiseen. Asteittainen vetäytyminen voisi onnistua, ja sitä myös Ranska tavoittelee.
Yksi selitys sille, miksi interventioita tehdään ja jatketaan tulosten puutteesta huolimatta, ovat niille asetetut turvallisuuspoliittiset tavoitteet. Ne voivat painaa vaakakupissa humanitaarisia tavoitteita enemmän.
EU ISS:n Lindström huomauttaa, että Afganistanin väliintulo ei alun perin ollut humanitaarinen operaatio vaan vastaus syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin. Sen tarkoitus oli kukistaa Taliban-hallinto, joka ei suostunut luovuttamaan iskujen suunnittelijaa Osama bin Ladenia Yhdysvalloille. Siinä Yhdysvallat onnistui. Vuosien kuluessa huomio siirtyi sotimisesta muun muassa kapinallisten vastaiseen taisteluun ja Afganistanin valtion rakentamiseen.
EU:lle kriisinhallintaoperaatiot ovat olleet keino kehittää unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Suurvaltakilpailun kiristyminen, Kiinan ja Venäjän kasvava aggressiivisuus sekä Yhdysvaltojen arvaamattomuus ovat lisänneet EU-päättäjien halua vahvistaa Euroopan sotilaallista toimintakykyä.
Unionin ensimmäistä sotilaskriisinhallintaoperaatiota vuonna 2003 pidetään tärkeänä merkkipaaluna yhteiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle, koska se lisäsi siihen sotilaallisen ulottuvuuden. Pohjois-Makedoniaan sijoittunut Concordia-operaatio onnistui Lindströmin mukaan myös konfliktin hillinnässä.
Operaatio sai alkunsa vuonna 2001, kun Nato puuttui Pohjois-Makedonian valtaväestön ja albaanivähemmistön välille puhjenneisiin väkivaltaisuuksiin rauhoittaakseen tilannetta. Nato-joukkojen asettuminen alueelle lopetti väkivaltaisuudet, ja vuonna 2003 kriisinhallintaoperaatio siirtyi EU:n harteille. EU veti joukkonsa pois maasta vielä saman vuoden aikana jännitteiden liennyttyä.
EPLO:n Reines-Dijvanides suhtautuu kriittisesti EU:n pyrkimykseen kasvattaa sotilaallista painoarvoaan kriisinhallintaoperaatioilla. Unionin tulisi käyttää vaikutusvaltaansa ja vahvuuksiaan pitkäaikaisessa rauhanrakentamisessa nykyistä tehokkaammin.
Toisaalta EU:n ja Yhdysvaltojen pelkona on, että Venäjä täyttää niiden jättämän valtatyhjiön, jos ne eivät tee väliintuloa. Näin on käynyt esimerkiksi Syyriassa. Wagnerin palkkasoturit menivät maan itsevaltaisen johtajan Bašar al-Assadin avuksi, ja Venäjä sai vahvistettua asemaansa Lähi-Idässä. Malissa samankaltainen skenaario on mahdollinen.
Reines-Dijvanidesin mielestä EU:n ei kuitenkaan pidä kilpailla Venäjän kanssa. Hän ei usko, että EU pystyisi sotilaallisella läsnäolollaan vaikuttamaan siihen, ottaako Malin hallinto Venäjältä tukea vastaan.
Vuonna 2011 alkanutta Syyrian sotaa on usein käytetty osoituksena siitä, mitä seurauksia puuttumattomuudella voi olla. Yhdysvaltojen silloinen presidentti Barack Obama ei halunnut Irakin ja Afganistanin kokemusten vuoksi puuttua Syyrian sisällissotaan sen ensimmäisinä vuosina. Al-Assadia vastustavat kapinalliset radikalisoituivat, ja vuonna 2014 Isis valtasi laajoja alueita Syyriassa. Yhdysvallat aloitti liittolaistensa tuella Isisin vastaiset ilmaiskut Syyriassa mutta ei muuten puuttunut sodan kulkuun.
Lukuisiin ihmisoikeusrikkomuksiin ja sotarikoksiin syyllistynyt al-Assad sai lopulta Venäjän ja Iranin tuella käännettyä sodankulun itselleen suotuisaksi. Yhdysvaltojen oikea-aikaisella väliintulolla Assad olisi ehkä voitu kukistaa jo sisällissodan alussa, mikä olisi voinut katkaista sodan ja estää Isisin leviämisen.
Reines-Dijvanides huomauttaa, että vaikka Assad olisi kukistettu, sotaa ja inhimillistä kärsimystä tuskin olisi saatu loppumaan. Intervention tekemättä jättäminen ei myöskään tarkoita sotarikoksiin syyllistyneen hallinnon hyväksymistä.
Lindström korostaa, että Afganistanissa EU:n linja Taliban-hallinnon suhteen on ollut tiukka ja johdonmukainen. EU on esittänyt viisi ihmisoikeuksiin, terrorismin torjuntaan ja hyvään hallintoon liittyvää vaatimusta, jotka Talibanin on täytettävä ennen kuin EU on valmis olemaan tekemisissä sen kanssa.
Ranska ja EU ovat joidenkin arvioiden mukaan jopa kärjistäneet konfliktia Sahelin alueella. Näin todetaan esimerkiksi konfliktinratkaisuun ja rauhanrakentamiseen erikoistuneen kansalaisjärjestö Safer Worldin syyskuussa julkaisemassa raportissa.
Raportin mukaan keskeinen ongelma on ollut se, että EU ja Ranska ovat tarjonneet Sahelissa poliittisiin ja humanitaarisiin ongelmiin sotilaallisia ratkaisuja, jotka ovat ruokkineet väkivaltaisuuksia.
Reines-Dijvanides pitää tätä yleisenä ongelmana interventioissa. Vaikka analyyseistä näkyisi, että joukkojen aseistaminen ja kouluttaminen eskaloi konfliktia, se ei usein johda strategian muutokseen.
Hän korostaa, että investoinnit inhimilliseen turvallisuuteen ja varhaisen puuttumisen malleihin olisivat huomattavasti tehokkaampia. Esimerkiksi Sahelissa tukia tulisi Safer Worldin mukaan ohjata joukkojen kouluttamisesta ja aseistamisesta peruspalveluiden ja toimeentulon turvaamiseen sekä siviilien suojeluun. Näin voitaisiin puuttua konfliktia ruokkivan radikalisoitumisen juurisyihin.
Yleinen mielipide voisi kääntyä intervention puolelle, jos jokin maa suoraan pyytäisi apua tai jos YK siunaisi väliintulon esimerkiksi kansanmurhan estämiseksi.
Safer Worldin raportissa kritisoidaan myös EU:n ja Ranskan kyvyttömyyttä puuttua ihmisoikeusrikkomuksiin, joita tekevät näiden tukemat hallinnot. Ihmisoikeusjärjestö International Federation for Human Rightsin mukaan EU:n ja Ranskan Sahelissa tukemat hallitusten turvallisuusjoukot olivat vastuussa yli puolesta vuoden 2020 siviilikuolonuhreista, joita oli yhteensä 2 400.
SWP:n Tullin mukaan turvallisuusjoukkojen valvominen on kuitenkin vaikeaa, koska malilaiset ovat tarkkoja suvereniteetistaan eivätkä halua jakaa ylimääräisiä tietoja kansainvälisille toimijoille.
Siviilien surmaamiseen ovat syyllistyneet myös interventioiden tekijät. Tammikuussa Ranska teki Malissa miehittämättömällä lennokilla ilmaiskun häihin ja tappoi YK:n selvityksen mukaan 19 siviiliä. Ranska on kiistänyt uhrien olleen siviilejä mutta ei ole suostunut julkaisemaan todisteita väitteidensä tueksi.
Interventioita tekevät maat eivät yleensä ota vastuuta siviiliuhreista. Haastatellut asiantuntijat kuitenkin korostavat, että kansalaisjärjestöt ja media onnistuvat yleensä selvittämään siviilikuolonuhrit, eikä niiden tuomaa negatiivista julkisuutta haluta operaatioille.
Kansalaiset suhtautuvat länsimaissa yhä kielteisemmin sotilaallisiin väliintuloihin niiden heikkojen saavutusten ja vaarallisuuden vuoksi. Lindström uskoo, että yleinen mielipide voisi kääntyä intervention puolelle, jos jokin maa suoraan pyytäisi apua tai jos YK siunaisi väliintulon esimerkiksi kansanmurhan estämiseksi. Tällaisessa tilanteessa olisi mahdollista muodostaa monenlaisia ryhmittymiä, jotka voivat toteuttaa intervention, hän sanoo.
YK:n kanta muodostetaan turvallisuusneuvostossa, jossa erityisesti veto-oikeutta käyttävät Venäjä ja Kiina ovat suhtautuneet kriittisesti interventioihin. Rauhanturvaoperaatioista siviilien suojelemiseksi ja konfliktien purkamiseksi on usein onnistuttu sopimaan, mutta niiden mandaatit ovat olleet kapeita. Vuonna 1994 Ruandan konfliktissa YK:n rauhanturvaoperaatiolle ei Yhdysvaltojen vastustuksen vuoksi myönnetty riittävän laajaa mandaattia, jotta kansanmurha olisi voitu estää.
Osittain juuri Ruandan kansanmurhan vuoksi YK:ssa otettiin vuonna 2005 käyttöön suojeluvastuuperiaate, joka velvoittaa kansainvälistä yhteisöä suojelemaan siviilejä kaikkialla maailmassa, jos paikallinen hallinto ei siihen kykene. Sitä on kuitenkin käytetty ainoastaan kerran intervention tekemiseen: Libyassa vuonna 2011, kun itsevaltaisen johtajan Muammar Gaddafin pelättiin käynnistävän etnisiä puhdistuksia.
Naton toteuttaman operaation jälkeen Venäjä on suhtautunut entistä kielteisemmin suojeluvastuuperiaatteeseen. Se koki, että Nato tulkitsi turvallisuusneuvostolta saamaansa mandaattia liian laajasti.
Juttua korjattu 14.1.2022, ja täsmennetty vielä EU:n instrumenttien rooleja 20.1.2022.
Jutussa luki alun perin virheellisesti, että EU:n operaatiot EUCAP Sahel Mali sekä EUTM vastaavat Malin turvallisuusjoukkojen aseistamisesta, kyse on kuitenkin koulutuksesta ja koskee myös asevoimia. Juttuun lisätty maininta rauhanrahaston roolista (20.1.). EU toimittaa varusteita, kuten drooneja ja panssaroituja ajoneuvoja muttei aseita. EU-jäsenmaat ovat kuitenkin toimittaneet 105,4 miljoonan euron arvosta aseita Maliin vuosina 2013–2019, kertoo Safer World -kansalaisjärjestön raportti. Lisäksi Euroopan komissio on esittänyt, että uuden Euroopan rauhanrahaston (EPF) kautta EU voisi toimittaa aseita kumppanimailleen, myös Maliin, mutta se on kiistanalainen instrumentti.
Lue myös Viraalivideo konfliktin sytykkeenä Ulkopolitiikka-lehdestä 4/2021.
Miten sosiaalinen media ja viestintäalustat muuttavat konkflikteja ja niiden sovittelua?
